Melkoinen Melaka (+ Malesian ruokaekstra)

Melaka

Kuala Lumpurista tiemme vei Melakaan, portugalilaista, hollantilaista ja brittiläistä historiaa henkäilevään sopivan isoon pikkukaupunkiin. Sen kautta ei kulje rautatietä, joten olikin taas sitten bussikyydin vuoro. KL:n uutuudenkiiltävästä, hiljaisuuttaan kaikuvasta Bersepadu Selatan -bussiterminaalista lähtiessä konkretisoitui tajuntaamme, että Kaakkois-Aasian "kauhubusseissa" kökkiminen on todentotta takanapäin (vaikka ei ne nyt siellä Laosissa ja Kambodzassa NIIN kauheita olleet).

Keskusaukio.

Kun saavuttiin maanantaina iltapäivästä Melakan keskusaukiolle, jolla kirkko, suihkulähde, tuulimylly ja pikkuinen kellotorni luovat mukavan miljöön, alkoi päässä soida Chicago-biisin sanat "my kind of town". Niin sievää - ja vieläpä joki, jonka reunalla kulki kävelyväylä, harvinaista täällä! Kaupungin suosio turistien keskuudessa näkyi siisteydessä ja muutenkin kaupunkikuvasta huolehtimisessa, esimerkiksi upean iltavalaistuksen muodossa.

Valovärejä.

Jokiranta.

Kun taivas ei ole vielä aivan pimeä.

Majaa pidimme Rooftop-nimisessä guesthousessa, joka sijaitsee kaupungin kiinnostavimman alueen, Chinatownin nurkalla. Pienet kadut täynnä taas niitä ihania ennen sotaa rakennettuja talorivejä, joita silmämme ja kameramme ihasteli niin Georgetownissa kuin Ipohissa ja Kamparissakin. Vielä kun autot eivät olisi ajaneet niin lujaa yksisuuntaisilla kujilla...no, kaikkea ei voi saada.

Vau mikä talo!

Näitä kaduntäydeltä.

Trishaw-taksit näkyivät (ja kuuluivat).

Pari päivää menivät ympäriinsä tallustellessa ja joen äärellä istuskellessa. Kaupunkikuvaan kuuluivat myös psykedeelisesti kukkasin ja muin tilpehöörein koristellut trishaw't eli polkupyörätaksit (jotkut myös soittivat musiikkia melkoisella volyymillä). Yhtenä iltana keskusaukion sillankorvalla kiinalaisturistien joukkoinvaasiota tarkkaillessamme luoksemme tuli elämäniloinen, 70-vuotias trishaw-kuski jutustelemaan pitkäksi toviksi. Hän oli jäänyt eläkkeelle puutarhurin hommasta, muttei viitsinyt jäädä kotiin toimettomaksi, joten poljeskeli taksiaan turisteihin tutustuen ja englantiaan petraten. Hänelle olikin muodostunut näkemys erimaalaisten turistien käytöstavoista - mielipiteemme kiinalaisista oli varsin yhtenevä... Miekkonen myös huolestui pyörätaksien hiipuvasta kannasta: nuoret kouluttautuvat ja tekevät uraa, eikä kukaan kerkiä jatkaa trishaw-perinnettä. Kerroimme hänelle matkareitistämme ja näytimme kartalta Pohjoismaita - hän kirjoitti itselleen muistiin, että Finland on suomeksi Suomi, niin tietää sitten senkin! :)

Värikäs kahvila.

Joenrannassa päiväsaikaan.

Temppelinäkymiä.

Kiinalaiskaupunginosassa.

Rukouskutsut kaikuivat.

Vanhan linnakkeen
viimeinen vartiotorni.

Durian, durian!

Melakaan olisi mieluusti jäänyt vielä pitempäänkin, mutta päätimme kuitenkin pysyä suunnitelmissa ja singahtaa torstaina Singaporeen, koska se vetää viikonlopuksi väkeä varsin runsaasti. Parempi siis ottaa varaslähtö. Noin nelituntinen bussikuljetus hoitui kätevästi, rajameininki oli rutiininomaisen leppoisaa (purkkapaketti piti heittää pois, sitä kun ei saa Singaporessa moussuttaa), ja niin päästiin matkamme 12. maahan. Täällä odottelemme tiistaihin saakka lentoa Australiaan.

Malesian ruoathan olivat saaneet niin paljon erityismainintoja mm. Lonarissa, että paneuduimme itsekin asiaan ehkä jopa tavallista suuremmalla hartaudella. Tuloksena oli kombinaatio intialaista, kiinalaista sekä Malesian omia perinteitä. Päättäkäämme siis Malesian osuus murkinaspesiaaliin kuvapläjäyksen muodossa:

Georgetown: intialainen juustopallo (tilasimme yhden!)

Georgetown: intialaista ihanuutta - naanleivät, riisi,
valkoinen raita-kastike sekä masalat ja paneerit.

Georgetown: kiinalaistyyppinen nuudelisetti katukeittiöstä.

Georgetown: Nasi Goreng vegenä (ehkä nimi siis
joku muu) katukeittiöstä.

Kampar: herkkutofua ja parsantapaista riisin päälle.

Kampar: Roti Canai ja currykastike - taivaallista
taikinaista leipää.

KL: Nasi Goreng (vegenä) plus lisäkananmuna.

KL: kiinalaisen vegebuffetin kauhottavaa:
"tekolihaa", paksoikaalia ja kikherneitä.

Melaka: Laksa-keitto, jossa nuudeleita, vihannessuikaleita,
tofupalloja, sardiinia (onneksi aika vähän) ja
kookosmaidolla terästetty liemi.

Jälkiruokapuoli: Ice Kacang KL:ssä - maustettua
jäähilettä ja pähkinöitä.

Melaka: toinen versio Ice Kacangista -
jäähile maustettu siirapilla, pohjalla papuja ja maissia
(ei ehkä maailman suurin herkku, myönnetään...)

Kuala Lumpurin kujia ja kuppiloita

Petronas Towers by night.

Kuala Lumpur - tuttavallisesti KL - leikki kotikaupunkiamme viikon verran. Pienisuuri kaupunki, jossa aika kului ajellessa monorail-junalla katujen yllä, herkullisia vegemättöjä popsiessa ja valtaisiin ostoskeskuksiin eksyillessä. Kumppaneinamme kaupungin valloituksessa olivat Japanista Malesiaan lomalle lähtenyt Iina sekä ranskalainen kaverinsa Olivier.

Vuoristorata sisätiloissa.

Majapaikkamme (aivan uskomattoman pieni hotellihuone, jossa kaksi ihmistä ei yhtäaikaa mahtunut lattialle) sijoittui lähelle Berjaya Times Square -nimistä hervotonta ostoskeskusta, jonka sisällä oli keilarata ja huvipuisto vuoristoratoineen päivineen, ja jonka naapureina oli monta muuta isoa kauppakeskusta. Ottaen huomioon, ettei KL ole kai paljonkaan Helsinkiä kookkaampi, ihmetytti, kuinka siellä riittää ostovoimaisia kansalaisia kaikkiin noihin shoppailuparatiiseihin (tai ehkä sittenkin shoppailuhelvetteihin). Kaikkein hienoin shopping mall oli epäilemättä KLCC Suria, joka löytyy Petronasin kaksoistornien alapuolelta. Sinne tulimmekin ajelleeksi useana päivänä huolimatta siitä, että monorail-rata ei kulkenut sinne meiltäpäin järin kätevästi, vaan kahden vaihdon kautta. Yksiraiteinen junakyyti tarjosi kyllä mahdollisuuden sightseeingiin, sillä vaunusta oli erinomaiset näkymät kaupunkiin.

Monorail, hassu toukkajuna.

Itse Petronas-torneissa emme käyneet - katselimme siis vain tornia, emme tornista. Lonari väitti, että siellä olisi halpisvaihtoehtona pääsy 10 ringitillä (2,5€) torneja yhdistävälle sillalle johonkin puolen välin tienoille tiiraamaan maisemia siltä korkeudelta, mutta paikan päällä kävi ilmi, ettei sellaista valintaa ollut (enää?) olemassa. Ainoa lippu, jota myytiin, maksoi 80 ringittiä, ja liput olivat sitä paitsi kyseiseltä päivältä lopussa. Samansuuruisen hinnan maksoimme aiemmin Shanghaissa SWFC:n sadanteen kerrokseen pääsystä, joten nyt sai pilvenpiirtäjämaisema jäädä. Ne(kin) rahat käytettiin sen sijaan kellarikerroksen loistavassa gurmee-ruokakaupassa, jonka salaattibuffetista sai ihanat tuorekset sekä melkein japanilaisen veroiset sushit mukaan puistopiknikille. Petronasten viereinen puisto soveltuikin hyvin nurmella istuskeluun.

Puisto Petronasin katveessa.

Hemulina moskeijassa.

Eräällä kävelyretkellä osuimme Kansallismoskeijan (Masjid Negara) kohdalle, ja huomasimme, että siellä oli juuri alkanut avoimien ovien tunti turisteille. Ei maksanut mitään, eikä säädytön vaatetuskaan (sortsit ja lyhythihainen paita) haitannut, koska jokaiselle jaettiin ovella hieno violetti kaapu, jossa oli huppu, ja jonka helmaan lyhyimmät henkilöt helposti kompastelivat. Hemulimaisen olemuksen omaksuttuame pääsimme tallustelemaan paljasjaloin moskeijan hohtaville laattalattioille. Keskellä pylvässalia oli suuri rukoilusali, jonka lattia oli peitetty matoilla - sinne ei ollut asiaa ei-muslimeilla. Moderni moskeija oli kyllä kaunis, mutta (jos nyt saamme näin sanoa ketään loukkaamatta) toi kieltämättä mieleemme tavallista hiukan hulppeamman uimahallin.

Rukoussali.

Uimahalli? Not.

Moskeijan piha.

Vaarallinen durian.

Ruoka oli luonnollisesti niitä tärkeimpiä asioita myös KL:ssä. Vakiopaikkojamme (=vähintään kaksi käyntikertaa) olivat Chinatownin kuuluisalta Petaling Streetiltä vastaan sattunut kasvisbuffet, jossa jokainen kauhallinen maksoi yhden ringitin (0,25€). Siellä kun söi, ei nälkä tullut uudestaan kuin ehkä seuraavana päivänä. Toinen loistokuppila oli intialainen vegepaikka lähellä Masjid Jamekin metroasemaa, jossa pyöritimme naan-leipää masalassa ja raitassa pariin otteeseen. Maistoimme Suria-ostoskeskuksessa myös durian-jäätelöä. Durian on täkäläinen, outo ja isokokoinen hedelmä, jossa on kamala löyhkä. Jopa hotelleissa on nähty tupakoinnin kieltävien kylttien kaltaisia, durianin huoneeseen viemisen kieltäviä kylttejä. Durian-jäätelö maistui... noh, vähän kuin wokkivihanneksilta, tarkemmin sanoen pohjaanpalaneelta parsakaalilta.

Chinatownin portti.

Vegemättöä! 

Saimme hiukan kevennettyä rinkkojamme tulevia lentoja ajatellen lähettämällä KL:stä postipaketin kotiin. Ensimmäisen kerran näin teimme Japanissa, mutta nyt päästiin kyllä joltisestikin halvemmalla. Vajaan neljän kilon paketin postitus Suomeen maksoi 60 ringittiä (16€) kun melkein samankokoinen lähti Osakasta 40 eurolla. Miten käy perillepääsyn, se selviää 2-3 kuukauden päästä.

[Edit. 23.5.2013 saimme paketin Suomeen, hetki jo ehdittiin odotellakin, mutta osoittautui, että se oli melkein joutunut hukkaan Piikkiön Siwassa. :) ]

KL:n vanha rautatieasema.

Merdekan aukio, jolla brittilippu vaihdettiin
Malesian lippuun v. 1957.

Kontrastia.

KL lienee suosikkimme Kaakkois-Aasiassa käymistämme pääkaupungeista: sillä on suurkaupungin elkeitä, mutta se ei ole silti massiivinen eikä tupaten täynnä ihmisiä. Loppuun tunnelmapalana Robert Whitworthin tyylikäs timelapse-teos KL:stä:

Junailua Malesiassa

Kivan värisiä taloja Ipohissa.

Penang jäi taakse viikko takaperin, jolloin retkemme suuntautui jo kohti Kuala Lumpuria, mutta kuitenkin parin pikkukaupungin kautta. Nousimme Butterworthissa bussiin, jonka määränpää oli Ipoh, joka nyt ei ihan pikkukaupunki ole - maan neljänneksi suurin. Turisteihin tottuneeksi sitä ei voi sanoa: sen huomasi erityisesti siitä, kuinka vaikeaa oli löytää aamiaista. Lopulta oli vain heittäydyttävä rohkeasti paikalliseen kuppilaan, josta sai buffetpöydästä hinnalla pilaamattoman lautasellisen riisiä ja soossia pavuilla. Käytimme myös puoli päivää sen selvittämiseen, kuinka pääsemme paikallisen bussin kyytiin. Bussin numero ja mihin sillä pääsee olivat tiedossa, mutta pysäkin löytäminen tuotti haastetta. Linjurin porhalletua ohitsemme sillalla kiiruhdimme sen perään, ja lopulta paikansimmekin ihan oikean bussipysäkin jonkun matkan päästä. 

Roikkuvat pomelot.

Luolatemppelin portaat pimeyteen.

Olimme matkalla melko kaukana Ipohin keskustasta sijaitsevaan luolatemppeliin, Sam Poh Tongiin. Jotenkin kuvittelimme, että bussin määränpää olisi ihan temppelin edustalla, mutta se jättikin meidät tien varteen muutaman sadan kävelymetrin päähän, ja pääsimme taas päivittelemään sitä, miten täällä päin mualimaa ei jalankulkijoiden olemassaoloa pahemmin huomioida. Muuta mahdollisuutta nimittäin ei ollut kuin koikkeloida ison autotien reunaa kohti temppeliluolia. 

Kiven sisässä.

Ipohin juna-asema.

Ipohista jatkoimme junalla oikeasti pieneen kaupunkiin, Kampariin. Junamatkustus malesialaisittain osoittautui Suomen veroiseksi: juna oli uusi, kiiltävä ja siisti kuin mikä ja kulki noin sataaviittäkymppiä. Vaatimaton puolituntinen siirtymä Kampariin. Rautatieasema sijaitsi asumalähiön reunamilla, mutta kävellen löysimme tiemme keskustaan. Ipohissa olimme sentään nähneet ehkä puolenkymmentä muuta länsimaista rinkkamatkaajaa, mutta Kamparissa olimme taatusti ainoat. Saimmekin osaksemme hieman uteliaita mutta ystävällisiä katseita. Malesiassa on englanti oikeastaan toinen virallinen kieli, joten pikkukylässäkään ei tullut kommunikointivaikeuksia muuten kuin ehkä epäselvän aksentin vuoksi. Paikalliseen ravintolaan istahdettuamme kysyimme ruokalistaa, mutta nuoren miehen vastaus meni aluksi ohi; se oli "I am the menu". 

Kamparin kadulla.

Hotellimme Kamparissa.

Kampar olikin sarjassamme odottamattoman mukavat kylät, joista tekee mukavia juuri se, ettei odota mitään. Löysimme yhden matkan parhaista kasvisravintoloista, kiinalaistyylisen paikan nimeltä Kai Xin, jota pidettiin koko perheen voimin (lapset tarjoilivat, aikuiset laskuttivat ja oletettavasti kokkasivat). Kahtena iltana seurasimme siellä, kun pyöreisiin pöytiin kokoontui perheitä aterialle, ja otimme heistä mallia tilaamalla monta eri ruokalajia: rapeapintaista tofua kera kuivatun chilin, höyrytettyjä vihreitä kaalinlehtiä, merileväkeittoa ja paistettua riisiä ananaksella. 

Maanantaina olimme valmiita siirtymään pääkaupungin välkkeeseen. Junamatka Kuala Lumpuriin oli ihan kuin Turusta Helsinkiin, joskin noin kuusi kertaa halvempi. KL:ssä viivymme sunnuntaihin saakka, joten Petronasin torneista ja paikallisista ruokaihanuuksista ehditään hyvin ottaa selvää. Niistä sitten seuraavassa blogauksessa! 

Tällä mennään Kuala Lumpuriin. 

Penang, kulttuurien kuuma keitos

Penangin saari Malesian länsipuolella ja sen pääkaupunki George Town (joka kuuluu muuten kirjoittaa tuolla lailla erikseen) on tarjonnut meille paitsi paluun Kiinaan myös pilkahduksen Intiaan. Penangilla nimittäin malesialaiset ovat vähemmistönä alunperin Kiinasta tai Intiasta kotoisin olevaan väestöön nähden. Lisäksi brittien kolonialismi näkyy vahvasti ainakin arkkitehtuurissa. Vanha kaupunki saaren itänurkassa on Unescon maailmaperintökohde, ja siellä levittäytyvät vieretysten Little India ja Chinatown. Hostellimme sijaitsee näiden välissä, Masjid Kapitan Keling -kadulla, jota kutsutaan myös harmonian kaduksi, koska sen varrelta löytyy niin moskeija, kirkko kuin hindulainen ja buddhalainenkin temppeli. Melkoinen sulatusuuni siis! Täällä luulisi löytyvän suvaitsevaisuutta lyhyissä shortseissa ja hihattomissa paidoissa kulkevia eurooppalaisiakin kohtaan, vaikka muslimeille se varmaan tekeekin tiukkaa.

Kiinalainen temppeli, pitkästä aikaa.

Matkamme Ko Lantalta Penangille oli zeniläisten hermojen kehittämisen kannalta antoisa. Täytyy sanoa, että thaimaalainen matkanjärjestäjä osoitti hämmästyttävää optimismia ilmoittaessaan meille minibussimatkan oletettua kestoa ja kellonaikoja. Auto tulisi noutamaan meitä klo 7.50, saarelta lähdettäisiin klo 8, bussinvaihto Trangissa tapahtuisi klo 10.30-11.00 ja määränpäässä Hat Yaissa oltaisiin klo 12.

Juu.

Keskiviikkona noin kello 8.20 joku nainen saapui mopolla guesthousemme eteen, jossa olimme yli puoli tuntia jo ihmetelleet, sanoen vievänsä meidät yksitellen bussiasemalle lähdön nopeuttamiseksi. Näin tehtiin ja bussiin päästiin, matka alkoi siis lopulta vähän ennen yhdeksää. Trangissa oltiin 11.30. Siellä, pikkubussifirman toimiston edustalla sählingin saattelemana porukkaa vaihdettiin eri bussiin kunkin määränpään perusteella, ja jostain syystä meidät osoitettiin lopulta takaisin samaan bussiin, josta juuri olimme nousseet. Kuski lähti ajamaan ja vei meidät Trangin linja-autoasemalle. Seurattuamme häntä kummastuneina tajusimme, että hän osti meille liput toiseen (eri firman?) bussiin, jonka lähtöä saisimme odottaa kaksi tuntia. Oliko kyseessä emäkusetus vai jokin outo hätäratkaisu, sitä emme saa koskaan tietää, mutta klo 13.30 saapui pikkubussi, jonka päämäärä oli Hat Yai. Perille päästiin loppujen lopuksi noin klo 16.

Hat Yai on eteläisen Thaimaan suurin kaupunki, mutta turistit tulevat sinne todennäköisesti vain siksi, että sieltä pääsee kätevästi Malesiaan. Majoituimme yhdeksi yöksi lähelle juna-asemaa, sillä Malesiaan vievän junan oli määrä lähteä aamulla klo 7. Yritimme ostaa liput siihen illalla etukäteen, mutta se ei käynyt päinsä, vaan käskettiin tulla aamulla 20 minuuttia ennen lähtöä ostamaan. Vaihdoimme illalla suurimman osan bahteistamme Malesian ringitteiksi, ja kun emme tienneet, kuinka paljon junaliput tulisivat maksamaan, meillä ei sitten aamulla ollutkaan tarpeeksi bahteja. Mutta ei hätää, saimme maksaa 664 bahtin (16 €) hinnan osittain ringitteillä ja loput bahteina.

Hat Yain juna-asemalla aamun sarastaessa.

Junaan oli myynnissä ainoastaan 2. luokan paikkoja, eikä siinä itse asiassa ollutkaan kuin kaksi vaunua. Se oli tullut yötä myöten Bangkokista, joten penkit olivat sänkymoodissa. Pikkuhiljaa, kun uudet matkustajat nousivat kyytiin (kellon ollessa jo yli 7), lakanoita siivottiin pois ja penkit muuttuivat istuttaviksi. Suurin osa Hat Yaista junaan nousseista oli eurooppalaisia rinkkamiehiä ja -naisia. Tapasimme mm. kuusikymppisen hollantilaissedän, joka muisteli matkustaneensa Thaimaasta Malesiaan varmaan kymmenkunta kertaa vuosien saatossa, sekä saksalaisen kolmen hengen "ryhmä rämän", joka oli viettänyt joulun Ko Phayamilla ja telonut itsensä haavoille ajettuaan pimeässä moottoripyörällä.

Thaimaan puolella juna kulki jotakuinkin polkupyörävauhtia, joten Malesian rajalle pääsemiseen meni yli kaksi tuntia. Rajamuodollisuudet olivat harvinaisen kivuttomat: kamojen kanssa poistuttiin hetkeksi junasta, leimat saatiin passiin ja that's it. Veturi vaihtui malesialaiseksi. Vauhti rajan toisella puolen ei kiihtynyt kovin paljon (kukahan oli keksinyt liittää junan nimeen sanat "special express"?). Kolmen aikaan (Malesiassa kelloa siirrettiin tunti eteenpäin) saavuttiin Butterworthiin.

Lautalla Penangille.

Eri kulttuurit samassa veneessä.

Kapitan Keling -moskeija.

Lauttasatama Penangille sijaitsi aivan Butterworthin rautatieaseman vieressä, tosin kyltitys sinne oli aika heikkoa. Piti kävellä sekavan risteys- ja rakennustyömaa-alueen läpi löytääkseen portaat ferryn lähtöpaikkaan. Lauttareissun hinta oli aivan olematon, eikä se kauaa myöskään kestänyt, sillä George Town näkyy Butterworthista hyvin. Lonely Planetin kartan ja ystävällisen naisen neuvojen avulla suuntasimme apostolin kyydillä hostelliimme Red Inn Courtiin aivan Yrjönkaupungin ytimessä. Heti saapumispäivän iltana koimme jälleen uuteen maahan saapumisen virkistävyyden ja aistimme sekoituksen Pikku-Intian mausteisia tuoksuja, vanhojen talojen ränsistyneitä värejä ja moskeijasta kaikuvia rukouskutsuja.

Perjantaina noustiin Penang Hillille, kukkulalle kuuden kilometrin päässä kaupungista. Sinne pääsi kätevästi bussilla nro 204 sekä mäkeä ylös rullaavalla funikulaarilla (jonka hinta turisteille oli 30 ringittiä, paikallisille 8). 823 metriä merenpinnasta kohoavalta nyppylältä oli aivan kelpo maisemat. Maistoimme siellä yhtä penangilaisen keittiön erikoisuutta, Laksa-keittoa (jolla ei ollut laksatiivisia vaikutuksia, onneksi!), kalakastikkeesta ja voimakkaista mausteista koostuvaa soppaa. Malesialaisia ruokia on ylistetty niin kovasti mm. Lonarissa, että aiomme testailla niitä antaumuksella täällä olomme aikana. Muslimi- ja intialaiset vaikutteet takaavat sen, että possutonta ja lehmätöntä ateriaa ei liene vaikea löytää.

Penangin kukkulalta näkyy myös
kuuluisa silta mantereelle.

Hindutemppeli mäen laella.

Hindupatsas.

Ja toinen.

Viihtymyksemme Penangilla on sitä luokkaa, että varasimme jo kaksi yötä lisää alkuperäisen neljän jatkoksi. Taannoin Thaimaan Hua Hinissä tapaamamme suomalaisnainen ei suositellut George Townia käymisen väärtiksi, mutta onneksi emme uskoneet! Tässä on särmää!

Kuvia kujilta:

Kolmipyörämenopeli.

Talorivi kiinalaisalueella.

Ilta-ajelu Chinatownissa.

Pieni postiloota.

Mustunut.

Talo Pikku-Intiassa.

Kiinalainen käytävä.

Punavalkoinen.

George Townin rantakatu.