Junamatkan kuvaus

Niin tuli tehtyä vielä yksi iso junamatka, San Franciscosta New Yorkiin. California Zephyr -nimellä kulkeva rataosuus on yksi kuuluisimpia maisemajunareittejä, ja San Franciscon päässä se starttaa Emeryvillestä, koska Franciscoon asti ei kulje kiskoja. Bussi vei meidät Emeryvilleen, ja sieltä päästiin matkaan noin kello yhdeksän keskiviikkoaamuna.

Matkustajia astumassa California Zephyriin.

Jostain oli mieleen muovautunut kuvitelma kauhean fiinistä junamatkasta, jossa illastetaan valkoisten pöytäliinojen äärellä ja pukeudutaan tyylikkäästi (mistä lie elokuvista mielikuva peräisin). No, eihän tämä nyt sellainen toki ollut. Arkinen perusreissu - muut matkustajat olivat pääosin jenkkejä palaamassa kotiinpäin jonnekin Californian ja Illinoisin välille. Lentäminen on taatusti yleisempi tapa siirtyä osavaltiosta toiseen, niin että hiukan jopa ihmetyttää, että pitkäpiimäistä junamatkavaihtoehtoa pidetään yllä. Ainakaan kaikki kanssamatkaajistamme eivät vaikuttaneet siltä, että ihan huvikseen olisivat lähteneet junalla maata halkomaan.

Pienoishytti.

Kahdeksi yöksi meillä oli pienen pieni "roomette", eli minihytti, jossa juuri mahtui istumaan ja loikomaan, muttei ottamaan yhtään askelta. Aika kului tuttuun tapaan lukiessa, nukkuessa, maisemaa ihmetellessä ja syödessä. Jos nyt viitsii tehdä jotain vertailua tämän junan ja Trans-Mongolian junien välillä, niin eipä paljon yhtäläisyyksiä löydy... Otetaan vaikka esimerkkinä se, että tämän junan vessasta löytyi niin wc-paperia, käsipaperia kuin kasvopaperiakin ja lisäksi vielä wc-pytyn reunasuojuspaperia. Venäläisissä junissa, silloin kun vessan ovi sattui olemaan auki, siellä oli joskus yksi vähäinen paperirulla, kunnes se loppui - lisää ei tullut. Zephyr-junassa pääsi myös suihkuun, ja kaikin puolin hyvät olivat olot - ehkäpä junalla ei muuten kukaan tässä maassa matkustaisikaan.

Ruokapuoli oli oma lukunsa. Hyttien hintaan siis kuului kolme ateriaa päivässä, ja suppealta ruokalistalta löytyi myös kasvis- ja kalavaihtoehdot. Laatutaso oli aika kouluruokamainen, mutta olihan tuo syötävää sentään: löytyi vegepurilaista, perussalaattia, tilapia-kalaa linssien ja porkkanoiden kera sekä kasvispastaa. Hurja tosin oli se määrä, joka ruokaa jätettiin lautasille. Okei, jäi meiltäkin osa hampurilaisannokseen kuuluneista ylirasvaisista perunalastuista syömättä, mutta kyllä aikamoisen jäteannoksen saivat ravintolavaunun tädit heittää menemään joka aterian päätteeksi.

Amerikkalaisille, noille small talkista tunnetuille ekstroversion ruumiillistumille, piti junayhtiön edustajien jostain syystä vuolaasti pahoitella sitä, että ravintolavaunussa tuli odottaa, että heidät sijoitetaan samaan pöytään muiden matkustajien kanssa, ja istumapaikkalaisille sitä, että kun joltain asemalta tuli paljon uusia ihmisiä kyytiin, eivät he saaneet enää pitää kahta penkkiä itsellään, vaan piti päästää joku viereensä. Meille tuli yllätyksenä, että jenkeille on oma fyysinen tila näin ilmeisen tärkeä - ei sen menettäminen suomalaisillekaan kai noin rankkaa ole.

Parhaat maisemat nähtiin torstaipäivän aikana, jossain siinä Coloradon ja Nebraskan seuduilla. Kuvasto vaihtui lennossa lappimaisista kuusikkokukkuloista oranssiksi erämaaksi ja utuisista lumihuippuvuorista harmaaksi laaksonpohjaksi. Tässä pieni kuvakertomus:

Aluksi oltiin vähän niin kuin Lapissa...

...sitten tuli erämaata...

... kuivaa kiveä...

...ja mongoliamaista aroa...

...kunnes joki lähti virtaamaan...

...ja jotakin taas kasvoi rinteillä...

...sitten oli lumista jälleen...

...ja noustiin korkealle...

...kunnes laaksossa juna teki mutkan...

...ja yhtäkkiä oltiin Satakunnassa.

Perjantaina klo 14 saavuttiin Chicagoon. Siellä meillä oli aikaa seitsemän tuntia ennen toisen junan lähtöä kohti Nykiä. Kirpakka kevättalvi sai vetämään myssyt syvemmälle, kun tallusteltiin lenkki Chicagon keskustassa ennen evästankkausta ja siirtymistä takaisin rautatieasemalle.

Chicago ja Marina Cityn tornit.

Cloud Gate, pilviportti.

Kupponen kuumaa tähän hyytävään päivään.

New Yorkin juna, hienommalta nimeltään Lake Shore Limited, liikahti ennen iltakymmentä, ja tällä kertaa oltiin ihan vain istumapaikoilla. Mahdollisuudet saada unen päästä kiinni olivat tosin maksimoidut sikäli, että penkit sai kunnolla takakenoon, jalkatilaa oli ruhtinaallisesti ja tyynytkin saatiin lainaan. Palelu olikin sitten ainoa syy, miksi nukkuminen oli heikkoa. Hidasta oli tämänkin junan eteneminen, maksiminopeus veikaten siinä 80 km/h, joten lauantai-iltaan puoli seitsemään saakka saatiin körötellä. Sitten, New Yorkin esikaupungin jo saartaessa junanraiteet, pistivät kaiuttimista soimaan Frank Sinatran "New York, New York" - ja vihdoin, olimme Manhattanilla!

Länsirannikolla

L.A. ja isot palmut.

Nyt on matkustettu niin pitkälle itään päin että tultiin jo länteen. Laskeuduttiin Los Angelesiin viime torstaina yölennon jälkeen ja saatiin elellä sama päivä toiseen kertaan, kun hypättiin siinä 19 tuntia ajassa taaksepäin. Pari päivää L.A.:ssa riitti, kurottiin vähän univelkaa pois ja käytiin Hollywoodissa tarkistamassa, että kyltti on rinteessä paikallaan ja Walk of Famen tähdet kohdillaan. Jättikaupungissa ei ilmeisesti ole oikein mitään selkeää keskustaa, vaan se vain levittäytyy ja levittäytyy. Taivaalta vähän ennen koneen laskeutumista se näytti loputtomalta suorien katujen ja vieriviereisten laatikkotalojen kentältä. Kun ei yhtään filmitähteäkään tullut vastaan, otettiin lauantaina suunta kohti viehättävämpää mestaa: San Franciscoa.

Nähtiinpähän se Hollywood-kyltti.

Menopelinä oli Greyhoundin bussi, joka ajoi Californian halki, Losista San Franciscoon noin seitsemässä tunnissa. Amerikkalaiseen tapaan matkateko aloitettiin meistä hitusen tarpeettomalta tuntuvalla säätämisellä matkatavaroiden kanssa, jotka piti tsekata sisään vähän niin kuin lentokoneeseen. Toisaalta matkustajista pidettiin hyvä huoli esimerkiksi, kun pysähdyttiin lounastauolle kuppilaan jossain keskellä ei mitään: kuljettaja toitotti pysähdyksen keston moneen kertaan, että varmaan meni perille.

Greyhoundin kyydillä.

L.A.:ssa oli vielä suhtkoht lämmin, jotain 15 - 19 astetta, mutta San Franciscossa kohtasimme viimatuulen, joka viilensi ilman sellaiseksi, että palttoota saatiin tosissaan vetää päälle. Piti käydä vähän vaateostoksilla ja haudata shortsit ja helletopit rinkan alimmaiseksi. Täältä tullaan, talvi (kun se ei kuulemma ole siellä Suomessa vielä lähimainkaan ohi)!

Raikas kaupunki.

Mutta kaunis on San Francisco, hitto vie! Tänne voisi vaikka muuttaa, jos maa vain olisi joku muu kuin Jenkkilä. Kontrastina ihanille, värikkäille taloille ja ylä- ja alamäkien kiemuroittamille kaduille kaupungissa on kodittomia ihmisiä ehkä eniten koko maassa. Hostellimme sijaitsee aivan downtownin nurkilla, mutta aivan parin korttelin päässä, Turk Streetin alueella, jossa ekana iltana tulimme pyörähtäneeksi pimeän jo tultua, kaikki vastaantulijat olivat pulsuja ja makuupussikansaa. Tänään lounastaessamme ostoskeskuksen ruokakorttelissa seurasimme, kun nälkäinen nainen makuupussiaan kainalossa rutistaen rohmusi pöydistä ihmisten jättämiä tähteitä. Se on niin erilaista täällä kuin vaikkapa jossain Kambodzassa - siellä kaikki ovat suunnilleen yhtä köyhiä eikä kerjätä voi kuin turisteilta. Täällä toisilla on kaikkea ja toisilla ei mitään, eikä asioita viitsitä muuttaa, koska... niin, miksi ei? Vaikka on niin "vapaa" maa...

Union Square eli ydinkeskusta.

Historiallinen ratikka.

Alcatraz se siellä.

Lombard Street kiemurtaa alas.

Eilen tehtiin ajelu legendaarisella kaapeliratikalla Powell/Hyde -linjaa pitkin kalastajarantaan, josta näkyi Golden Gate kaukaisuudessa ja Alcatrazin saari siinä vähän lähempänä. Takaisin keskustaan päin kävellessä kiivettiin ylös Lombard Streetiä, jonka varrella on hassu, jyrkkä kiemuramäki. Siellä jälleen tutunoloinen joukko kiinalaisia turisteja poseerasi outojen käsiasentojensa kera keskellä autotietä ja raivokkaat autoilijat tööttäsivät ilman, että sillä oli mitään vaikutusta asiaan. Tänään täydennettiin nähtävyyskierros piipahtamalla Haight-Ashburyn hippikaupunginosassa, jossa vanhat puutalot ovat toinen toistaan värikkäämpiä ja vintage-liikkeitä piisaa. Löysimme armeija-aiheisesta kaupasta pipot - vihdoin viimein, nuppi jo palelikin - "genuine government style, made in USA".

Ylös alas mäkiä.

Haight-Ashburyn taloja.

Näkymä Alamo Parkista.

Piposamikset.

Myös amerikkalaisen ruokakulttuurin makuun on päästy välittömästi - vaihtoehtoja kun ei valitettavasti juuri ole: pizzaslicea, fish & chipsiä, purilaisia ja pannareita. Ruokaa, jonka hallitseva väri on keltainen... että sikäli ihan hyvä, ettei viivytä tässä maassa kauhean pitkään.

Huomenna lähdetäänkin taas eteenpäin, kohti New Yorkia. Alunperin piti ottaa sisäinen lento, mutta kun niiden hinnat pääsivät pompsahtamaan puolta isommiksi ennen kuin ehdimme varata, otimme selvää vaihtoehdoista, ja varasimmekin sitten junaliput. California Zephyr -rata vie meidät Yhdysvaltojen halki Chicagoon ja sieltä jatketaan sitten vielä Nykiin. Yhteensä kolme yötä junassa, joista kaksi ensimmäistä pikkuisessa hytissä ja ateriat hintaan kuuluen, viimeinen yö istumapaikoilla ilman aterioita. Olemme tyytyväisiä, että saimme tämän ratkaisun myötä yhden lennon vähemmän, ja sitä paitsi tämähän aika hyvin "sulkee ympyrän", kun matkan alussa lähdettiin junalla halki Venäjän.

Seuraavan kerran kuulumisia Isosta Omenasta!

Junailua Malesiassa

Kivan värisiä taloja Ipohissa.

Penang jäi taakse viikko takaperin, jolloin retkemme suuntautui jo kohti Kuala Lumpuria, mutta kuitenkin parin pikkukaupungin kautta. Nousimme Butterworthissa bussiin, jonka määränpää oli Ipoh, joka nyt ei ihan pikkukaupunki ole - maan neljänneksi suurin. Turisteihin tottuneeksi sitä ei voi sanoa: sen huomasi erityisesti siitä, kuinka vaikeaa oli löytää aamiaista. Lopulta oli vain heittäydyttävä rohkeasti paikalliseen kuppilaan, josta sai buffetpöydästä hinnalla pilaamattoman lautasellisen riisiä ja soossia pavuilla. Käytimme myös puoli päivää sen selvittämiseen, kuinka pääsemme paikallisen bussin kyytiin. Bussin numero ja mihin sillä pääsee olivat tiedossa, mutta pysäkin löytäminen tuotti haastetta. Linjurin porhalletua ohitsemme sillalla kiiruhdimme sen perään, ja lopulta paikansimmekin ihan oikean bussipysäkin jonkun matkan päästä. 

Roikkuvat pomelot.

Luolatemppelin portaat pimeyteen.

Olimme matkalla melko kaukana Ipohin keskustasta sijaitsevaan luolatemppeliin, Sam Poh Tongiin. Jotenkin kuvittelimme, että bussin määränpää olisi ihan temppelin edustalla, mutta se jättikin meidät tien varteen muutaman sadan kävelymetrin päähän, ja pääsimme taas päivittelemään sitä, miten täällä päin mualimaa ei jalankulkijoiden olemassaoloa pahemmin huomioida. Muuta mahdollisuutta nimittäin ei ollut kuin koikkeloida ison autotien reunaa kohti temppeliluolia. 

Kiven sisässä.

Ipohin juna-asema.

Ipohista jatkoimme junalla oikeasti pieneen kaupunkiin, Kampariin. Junamatkustus malesialaisittain osoittautui Suomen veroiseksi: juna oli uusi, kiiltävä ja siisti kuin mikä ja kulki noin sataaviittäkymppiä. Vaatimaton puolituntinen siirtymä Kampariin. Rautatieasema sijaitsi asumalähiön reunamilla, mutta kävellen löysimme tiemme keskustaan. Ipohissa olimme sentään nähneet ehkä puolenkymmentä muuta länsimaista rinkkamatkaajaa, mutta Kamparissa olimme taatusti ainoat. Saimmekin osaksemme hieman uteliaita mutta ystävällisiä katseita. Malesiassa on englanti oikeastaan toinen virallinen kieli, joten pikkukylässäkään ei tullut kommunikointivaikeuksia muuten kuin ehkä epäselvän aksentin vuoksi. Paikalliseen ravintolaan istahdettuamme kysyimme ruokalistaa, mutta nuoren miehen vastaus meni aluksi ohi; se oli "I am the menu". 

Kamparin kadulla.

Hotellimme Kamparissa.

Kampar olikin sarjassamme odottamattoman mukavat kylät, joista tekee mukavia juuri se, ettei odota mitään. Löysimme yhden matkan parhaista kasvisravintoloista, kiinalaistyylisen paikan nimeltä Kai Xin, jota pidettiin koko perheen voimin (lapset tarjoilivat, aikuiset laskuttivat ja oletettavasti kokkasivat). Kahtena iltana seurasimme siellä, kun pyöreisiin pöytiin kokoontui perheitä aterialle, ja otimme heistä mallia tilaamalla monta eri ruokalajia: rapeapintaista tofua kera kuivatun chilin, höyrytettyjä vihreitä kaalinlehtiä, merileväkeittoa ja paistettua riisiä ananaksella. 

Maanantaina olimme valmiita siirtymään pääkaupungin välkkeeseen. Junamatka Kuala Lumpuriin oli ihan kuin Turusta Helsinkiin, joskin noin kuusi kertaa halvempi. KL:ssä viivymme sunnuntaihin saakka, joten Petronasin torneista ja paikallisista ruokaihanuuksista ehditään hyvin ottaa selvää. Niistä sitten seuraavassa blogauksessa! 

Tällä mennään Kuala Lumpuriin. 

Penang, kulttuurien kuuma keitos

Penangin saari Malesian länsipuolella ja sen pääkaupunki George Town (joka kuuluu muuten kirjoittaa tuolla lailla erikseen) on tarjonnut meille paitsi paluun Kiinaan myös pilkahduksen Intiaan. Penangilla nimittäin malesialaiset ovat vähemmistönä alunperin Kiinasta tai Intiasta kotoisin olevaan väestöön nähden. Lisäksi brittien kolonialismi näkyy vahvasti ainakin arkkitehtuurissa. Vanha kaupunki saaren itänurkassa on Unescon maailmaperintökohde, ja siellä levittäytyvät vieretysten Little India ja Chinatown. Hostellimme sijaitsee näiden välissä, Masjid Kapitan Keling -kadulla, jota kutsutaan myös harmonian kaduksi, koska sen varrelta löytyy niin moskeija, kirkko kuin hindulainen ja buddhalainenkin temppeli. Melkoinen sulatusuuni siis! Täällä luulisi löytyvän suvaitsevaisuutta lyhyissä shortseissa ja hihattomissa paidoissa kulkevia eurooppalaisiakin kohtaan, vaikka muslimeille se varmaan tekeekin tiukkaa.

Kiinalainen temppeli, pitkästä aikaa.

Matkamme Ko Lantalta Penangille oli zeniläisten hermojen kehittämisen kannalta antoisa. Täytyy sanoa, että thaimaalainen matkanjärjestäjä osoitti hämmästyttävää optimismia ilmoittaessaan meille minibussimatkan oletettua kestoa ja kellonaikoja. Auto tulisi noutamaan meitä klo 7.50, saarelta lähdettäisiin klo 8, bussinvaihto Trangissa tapahtuisi klo 10.30-11.00 ja määränpäässä Hat Yaissa oltaisiin klo 12.

Juu.

Keskiviikkona noin kello 8.20 joku nainen saapui mopolla guesthousemme eteen, jossa olimme yli puoli tuntia jo ihmetelleet, sanoen vievänsä meidät yksitellen bussiasemalle lähdön nopeuttamiseksi. Näin tehtiin ja bussiin päästiin, matka alkoi siis lopulta vähän ennen yhdeksää. Trangissa oltiin 11.30. Siellä, pikkubussifirman toimiston edustalla sählingin saattelemana porukkaa vaihdettiin eri bussiin kunkin määränpään perusteella, ja jostain syystä meidät osoitettiin lopulta takaisin samaan bussiin, josta juuri olimme nousseet. Kuski lähti ajamaan ja vei meidät Trangin linja-autoasemalle. Seurattuamme häntä kummastuneina tajusimme, että hän osti meille liput toiseen (eri firman?) bussiin, jonka lähtöä saisimme odottaa kaksi tuntia. Oliko kyseessä emäkusetus vai jokin outo hätäratkaisu, sitä emme saa koskaan tietää, mutta klo 13.30 saapui pikkubussi, jonka päämäärä oli Hat Yai. Perille päästiin loppujen lopuksi noin klo 16.

Hat Yai on eteläisen Thaimaan suurin kaupunki, mutta turistit tulevat sinne todennäköisesti vain siksi, että sieltä pääsee kätevästi Malesiaan. Majoituimme yhdeksi yöksi lähelle juna-asemaa, sillä Malesiaan vievän junan oli määrä lähteä aamulla klo 7. Yritimme ostaa liput siihen illalla etukäteen, mutta se ei käynyt päinsä, vaan käskettiin tulla aamulla 20 minuuttia ennen lähtöä ostamaan. Vaihdoimme illalla suurimman osan bahteistamme Malesian ringitteiksi, ja kun emme tienneet, kuinka paljon junaliput tulisivat maksamaan, meillä ei sitten aamulla ollutkaan tarpeeksi bahteja. Mutta ei hätää, saimme maksaa 664 bahtin (16 €) hinnan osittain ringitteillä ja loput bahteina.

Hat Yain juna-asemalla aamun sarastaessa.

Junaan oli myynnissä ainoastaan 2. luokan paikkoja, eikä siinä itse asiassa ollutkaan kuin kaksi vaunua. Se oli tullut yötä myöten Bangkokista, joten penkit olivat sänkymoodissa. Pikkuhiljaa, kun uudet matkustajat nousivat kyytiin (kellon ollessa jo yli 7), lakanoita siivottiin pois ja penkit muuttuivat istuttaviksi. Suurin osa Hat Yaista junaan nousseista oli eurooppalaisia rinkkamiehiä ja -naisia. Tapasimme mm. kuusikymppisen hollantilaissedän, joka muisteli matkustaneensa Thaimaasta Malesiaan varmaan kymmenkunta kertaa vuosien saatossa, sekä saksalaisen kolmen hengen "ryhmä rämän", joka oli viettänyt joulun Ko Phayamilla ja telonut itsensä haavoille ajettuaan pimeässä moottoripyörällä.

Thaimaan puolella juna kulki jotakuinkin polkupyörävauhtia, joten Malesian rajalle pääsemiseen meni yli kaksi tuntia. Rajamuodollisuudet olivat harvinaisen kivuttomat: kamojen kanssa poistuttiin hetkeksi junasta, leimat saatiin passiin ja that's it. Veturi vaihtui malesialaiseksi. Vauhti rajan toisella puolen ei kiihtynyt kovin paljon (kukahan oli keksinyt liittää junan nimeen sanat "special express"?). Kolmen aikaan (Malesiassa kelloa siirrettiin tunti eteenpäin) saavuttiin Butterworthiin.

Lautalla Penangille.

Eri kulttuurit samassa veneessä.

Kapitan Keling -moskeija.

Lauttasatama Penangille sijaitsi aivan Butterworthin rautatieaseman vieressä, tosin kyltitys sinne oli aika heikkoa. Piti kävellä sekavan risteys- ja rakennustyömaa-alueen läpi löytääkseen portaat ferryn lähtöpaikkaan. Lauttareissun hinta oli aivan olematon, eikä se kauaa myöskään kestänyt, sillä George Town näkyy Butterworthista hyvin. Lonely Planetin kartan ja ystävällisen naisen neuvojen avulla suuntasimme apostolin kyydillä hostelliimme Red Inn Courtiin aivan Yrjönkaupungin ytimessä. Heti saapumispäivän iltana koimme jälleen uuteen maahan saapumisen virkistävyyden ja aistimme sekoituksen Pikku-Intian mausteisia tuoksuja, vanhojen talojen ränsistyneitä värejä ja moskeijasta kaikuvia rukouskutsuja.

Perjantaina noustiin Penang Hillille, kukkulalle kuuden kilometrin päässä kaupungista. Sinne pääsi kätevästi bussilla nro 204 sekä mäkeä ylös rullaavalla funikulaarilla (jonka hinta turisteille oli 30 ringittiä, paikallisille 8). 823 metriä merenpinnasta kohoavalta nyppylältä oli aivan kelpo maisemat. Maistoimme siellä yhtä penangilaisen keittiön erikoisuutta, Laksa-keittoa (jolla ei ollut laksatiivisia vaikutuksia, onneksi!), kalakastikkeesta ja voimakkaista mausteista koostuvaa soppaa. Malesialaisia ruokia on ylistetty niin kovasti mm. Lonarissa, että aiomme testailla niitä antaumuksella täällä olomme aikana. Muslimi- ja intialaiset vaikutteet takaavat sen, että possutonta ja lehmätöntä ateriaa ei liene vaikea löytää.

Penangin kukkulalta näkyy myös
kuuluisa silta mantereelle.

Hindutemppeli mäen laella.

Hindupatsas.

Ja toinen.

Viihtymyksemme Penangilla on sitä luokkaa, että varasimme jo kaksi yötä lisää alkuperäisen neljän jatkoksi. Taannoin Thaimaan Hua Hinissä tapaamamme suomalaisnainen ei suositellut George Townia käymisen väärtiksi, mutta onneksi emme uskoneet! Tässä on särmää!

Kuvia kujilta:

Kolmipyörämenopeli.

Talorivi kiinalaisalueella.

Ilta-ajelu Chinatownissa.

Pieni postiloota.

Mustunut.

Talo Pikku-Intiassa.

Kiinalainen käytävä.

Punavalkoinen.

George Townin rantakatu.