Olkhon

Osa 1

Sateisena maanantaiaamuna keräsimme itsemme hostellista yhdeksän aikoihin ehtiäksemme kymmeneksi linja-autoasemalle. Hostellin avulias Anya oli varannut meille paikat Olkhonin bussista. Olkhon siis on suiponmallinen saari Baikal-järvessä, jonne kuljetetaan turisteja monta pikkubussillista päivässä, koska paikallinen Nikita-niminen mies on onnistunut tekemään saaren isoimmasta kylästä, Khuzirista, matkailukohteen.


Kartassa Baikal -järvi, jonka keskellä näkyy Olkhonin saari (järven länsireunalla)

Meillä ei ollut mitään muuta tietoa bussistamme kuin että siinä pitäisi lukea saaren nimi, joten kun asemalla eka sellainen kyltti nähtiin, mentiin siihen. Mahduttiin mukavasti pikkubussin takapenkkeihin ja rinkat sopivat hyvin viereiseen tavaratilaan. Hetken jo tuntui, että hyvinhän tässä kuusi tuntia istuksii. No, se olikin sitten liian hyvää ollakseen totta. Pian ovesta kurkisti mies, joka kysyi Tapania, ja viittasi meidät mukaansa. Hän olikin se, jolta Anya oli meille paikat varannut, ja oli lähtenyt etsimään meitä (koska halusi tietysti oman bussinsa täyteen). Päädyttiin isompaan ja täydempään bussiin, ja kuski ilmoitti, että rinkat pitää köyttää katolle, mihin yritettiin kyllä protestoida. Turha siinä oli kiukutella, vaikka ei oikein luotettu, että kamat tosiaan pysyvät siellä ja vieläpä ehjinä.

Khuzir

Siinä sitten kökötettiin melkein seitsemän tuntia parinkymmenen ihmisen kanssa ahtaassa menopelissä, jonka jouset oli kovilla, kun kuski veti täysillä pitkin kuoppateitä. Välillä satoi kaatamalla ja me murehdittiin rinkkaparkojamme katolla (oli siellä pressu sentään niiden päällä). Onneksi meistä ei kumpikaan ole taipuvainen matkapahoinvointiin - oli meinaan hyvät edellytykset vetää naama vihreäksi (ei tosin myöskään syöty mitään, koska eväät meni katolle).

Saarelle päästiin lautan kyydillä, ja siitä matka jatkui kylään vielä varmaan tunnin verran aina vain kuoppaisempaa hiekkatietä. Tiellä tuli vastaan lehmiä, ja irtokoiria jolkotteli siellä täällä. Bussi jätti ihmiset kunkin omaan majapaikkaansa. Meidän emäntämme Olga oli onneksi kuskille tuttu, koska itse emme tienneet taaskaan enempää kuin rouvan nimen. Meitä olikin jo odotettu - ruoka höyrysi pöydässä valmiina. Myös katolla olleet kamat osoittautuivat pientä kuraa lukuunottamatta olevan kondiksessa. Samana iltana teimme vielä pikku kävelyn, kun aurinko tuli esiin ja paljasti järven kimalluksen. Olgan luona kohtasimme tuttujakin - samasta Irkutskin hostellista saareen lähteneen saksalaismiehen sekä nuoren hollantilaispariskunnan.

Kuvia asuinpaikastamme, Olga-tädin kodista:

Tuoreita munia saatavilla.

Pihapiiriä

Saniteettitilat

Kotiportti

Osa 2

Ensimmäinen aamu Olkhonilla alkoi sikäli kurjasti, että aamiaisemme koostui kinkkupiiraasta ja makkaravoileivistä. Vegetarismistamme oli ilmoitettu Olgalle jo Irkutskista ja hän vielä tarkisti maanantai-illalla, että olihan se "no meat". Hollantilaisparilla oli sama probleema: tyttö pyöritteli piiraanpalaa lautasellaan jättäen sen lopulta siihen ja poika oli nyppinyt kinkunpalat erilleen yrittäen syödä vain kinkuttomat alueet. Itse päädyimme juomaan teemme ja lusikoimaan pienet jugurtit, mutta jätimme piiraan koskematta - kasvisruoasta oli varsin selvästi sovittu, joten nyt ei ollut se hetki, kun syömme kuollutta eläintä vaihtoehtojen puuttuessa (joka epäilemättä vielä tulee eteen).

Paikallinen Champs Elysée

Läksimme kävelemään kylän raittia, haettiin vähän sämpylää puodista, ja suunnistettiin päänähtävyydelle: Shamaaninkivelle, joka nousee terävänä hampaana järvestä lähellä rantaa. Ihmiset kiipeilivät pehmeän hiekkaista kallionreunaa rannalle ja taas ylös kielekkeelle. Irtolaiskoiria ilmestyi jalkoihin hyörimään ja lunkit lehmät mutustivat vähäistä nurmea vähän matkan päässä. Ihmettelimme kuinka taitavasti nekin kiipeilivät jyrkässä rinteessä muina lehminä. Yksi lähti peräämme ammuen, ehkä se oli hellyydenkipeä.

Näkymiä kylän laidalta

Hiljaiseksi vetää

Olkhon oli alkuun hiukan hämmentävä: maisema järvelle on tosin hieno, mutta muuten paikka tuntui vaativan pientä asenteen hakemista kohdalleen. Kylä muistuttaa Turun käsityöläismuseota, ja ihmisiä näkyy harvassa. Kaikki turistitkin ovat ilmeisesti joka päivä jollain ekskursiolla ympäri saarta - tai sitten nukkuvat mökeissään. Tiistai-illalla käytiin lounaan (lihattoman) jälkeen uudelleen tallaamassa nummia, piipahdettiin pikkuisessa kirkossa, jonka sisällä oli huumaavan hiljaista, ja törmättiin mäen päällä keihinkäs muihin kuin suomalaisiin (jotka tunnistivat Tapsan Haltin ja Haglöfsin vermeistä)! Hannu ja Aino olivat matkalla Japaniin työharjoitteluun, ja juteltiin pitkät pätkät tähänastisista juna- ja muista kokemuksista. He suosittivat ekskursiota saaren kärkeen, jota kutsutaan Hoboiksi. Otimme vaarin vinkistä ja vihjaisimme Olgalle asiasta - hän hoiti meille paikat keskiviikkoaamun lähtöön (taitavat olla kaikki majapaikan- ja ekskursiontarjoajat kavereita keskenään täällä).

Shamaanikallio

Osa 3

Urhea menopelimme

Puolisen tuntia myöhässä saapui pieni, rämisevä pakettiauto noutamaan meitä ekskursiollemme. Mukana oli lisäksemme kolme miespuolista matkailijaa. Vartin verran ajettiin ensimmäiselle maisemapysäkille, jolla kuskimme totesi, että oli unohtanut hakea vielä kuusi muuta tyyppiä kyytiin, joten heidän pitäisi mennä takaisin, ja me kaksi voisimme siirtyä toiseen samanlaiseen "maitotölkkiin" (samannäköisiä, ilmeisesti vanhoja armeijan pakettiautoja, joihin mahtui kuskin lisäksi 13 henkeä, ja joissa oli pakosti käsittämättömän hyvät jouset, päristeli pitkin aavikkopolkuja peräkanaa). Ängimme mukaan seurueeseen, johon kuului vain venäläisiä - kolme bandiitin näköistä miestä ja kolme naista, joista yksi näytti jonkun elokuvan arkeologiseikkailijattarelta, ja jolla oli mukanaan 11-vuotias, meihin tutustumaan innokas poika.


Siinä jäi vuoristoradat toiseksi, kun niitä teitä kolisteltiin menemään. Aina kun maisema oli erityisen komea, pysähdyttiin hämmästelemään. Saaren kärkeen päästyämme patikoitiin jonkun matkaa viistoa rinnettä, ja tuijoteltiin järven ja taivaan sekoittuvaa sinisyyttä. Me jäätiin hetkeksi varjoon pois auringonpoltteesta, kun muut kapusivat jonnekin alemmas, mistä näki ilmeisesti hylkeitä. Sillä välin kuskimme oli pistänyt nuotion pystyyn ja kiehauttanut lounaaksi kalakeiton. Paikallinen ylpeyshän on omul - lohenkaltainen uiskentelija, jota elelee ainoastaan Baikalissa. Sitä on saatu Olgan luonakin joka ilta (hyvä että syömme sentään kalaa :) ). Soppa olikin aika omalaatuinen: fisut oli liemessä isoina kappaleina, päät ja pyrstöt joukossa. Tapsan lautaselta tuijotteli paha silmä, Riinalla taas pisti kokonainen pyrstö esiin perunapalasten välistä. Ruokailun jälkeen tähteet kerättiin takaisin kattilaan - mahtaako saada seuraava retkiporukka siitä murkinat. Paluusuunnalla piipahdettiin saaren itärannalla pikkukylässä, jossa muutama seurueesta kävi ratsastamassa ja me etsimme täydellisen pyöreää kiveä rannalta. Kyseinen kylä näytti toimivan muutaman aurinkopaneelin voimin - Khuziriin sen sijaan on ollut sähköpiuhat vedettynä jo vuodesta 2005.

Näkymää pohjoiskärjestä

Saaren länsireuna

Viimeinen päivä meni tekemättä varsinaisesti mitään. Olgan sapuskat olivat sitä yhtä lihaisaa harhaosumaa lukuunottamatta erinomaiset, ja asumuksen tietynasteiseen askeettisuuteen tottui. Toilettihan oli siis mallia "long drop" - ei muuta eroa suomalaiseen ulkohuussiin kuin että istuin puuttui. Myös suihku löytyi pihan perältä: auringon lämmittämä hiljainen vesiliru ajoi asian mitä mainioimmin. Perjantaiaamuna meidät kipattiin jälleen pikkubussin kyytiin niin monen muun kanssa kuin siihen suinkin mahtui, ja palasimme hetkeksi helteiseen Irkutskiin.

Ihastuttava Irkutsk

Käytettyämme puolitoista päivää matkan jatko-operaatioiden järjestelyyn tuli sellainen olo, että olisi täällä Irkutskissa voinut pitempäänkin hengata. Kerrassaan viehko pikku kaupunki! Angara-joki on leveä ja kaunis, puistoja löytyy, ja vanhat, ruskeat puuröttelöt nojailevat kadunkulmissa sopuisasti hiukan vähemmän vanhojen kivitalojen kanssa.

Myös Lenin tiesi missäpäin on juna-asema.

Lähdimme aamupäivällä urheasti metsästämään kaksia junalippuja, ensin Ulan Udeen Baikal-järven toiselle puolen, sitten sieltä Ulan Batoriin, Mongolian pääkaupunkiin. Eräs matkailutoimisto keskustassa tuotti vesiperän, vaikka suurenmoinen opaskirjamme Transsiberian Handbook väitti sieltä lippuja saatavan. Huristelimme siis juna-asemalle ruosteisella ratikalla ja asemoiduimme jonon perään. Olimme saaneet hostellista avuksemme kyrillisen paperilapun, joka kertoi mistä minne ja milloin. Ulan Uden liput järjestyivät näpsäkästi, mutta Ulan Bator oli haastavampi, koska kyse oli kansainvälisistä lipuista. Kahden väärän jonotuksen jälkeen päästiin oikealle luukulle, joka tosin oli vähän aikaa kiinni teknisen vian takia (kunnes kyltti siirrettiin viereiselle luukulle). Hitaasti, mutta lopulta kaikin puolin onnistuneesti saimme myös Mongolian tiketit taskuun.

Hiljainen pääkatu Karl Marx Avenue

Summasimme hiukan, minkä verran tähän mennessä on kulunut pennosia junamatkustukseen Venäjän halki. Mukaan lukien yllättävän halvaksi osoittautuneet Ulan Batorin liput saimme eurohinnaksi vajaat 450 per pää. Sillä summalla pääsee siis Pietarista Mongoliaan saakka, vaikka matkustaisi enimmäkseen kupé-vaunussa eli 2. luokassa. Platzkart (3. luokka, jossa ei ole väliseiniä ja sänkyjä on enemmän) olisi vielä huomattavasti halvempi, mutta paikat ovat usein jo täynnä.

Tramissa on träminää

Asemalta ajoimme ratikalla kaupungin toiselle puolelle torille, josta sai mm. erinomaista, simanmakuista kvas-juomaa tynnyristä suoraan omaan pulloon, hinta vain 16 ruplaa (30-40 senttiä)/ puoli litraa. Sitten käveltiin kaupungin halki jokirantaan, ja nähtiin jälleen yksi Lenin-patsas (kuinkahan monta niitä on jo nähty eri kaupungeissa?).

Huomenna koittaa lähtö Olkhonin saarelle, josta ollaan kuultu ylistäviä sanoja. Saimme majapaikan vanhan Olga-tädin luota talosta, jossa ei ole juoksevaa vettä (mahtoiko olla sähköäkään). Baikal-järven kimallus kutsukoon siis!

Rantapuistossa oli juhlat.

Hurjaa rallia asemalle ja kolme päivää raiteiden kolinaa

Keskiviikkona junamme Irkutskiin lähti Moskovan aikaa 9.26 (Jekaterinburgissa kello oli kaksi tuntia enemmän). Polina ei ehtinyt tulla saattamaan meitä asemalle asti, joten antoi vain ohjeet miten pääsemme sinne. Ei ole täyttä varmuutta, kenen moka lopulta oli kyseessä, mutta joka tapauksessa päädyimme tilanteeseen, jossa kuljettavanamme oleva välimatka rautatieasemalle ei ollut kovinkaan hyvässä suhteessa jäljellä olevaan aikaan sinne pääsemiseksi. Meille tuli toisin sanoen aivan järisyttävän kauhea kiire. Asian iskiessä tajuntaamme lähdimme juoksemaan suuntaan, joka mahdollisesti johtaisi metroasemalle. Sekin oli tosin niin kaukana, ettemme luultavasti olisi ehtineet ajoissa metroitsekaan.

Aurinko porotti, kun rinkat selässä ravasimme päät punaisina katua pitkin. Pari kertaa yritimme kysyä neuvoa - vastauksena saattoi yhtä hyvin olla siansaksaa kuin venäjää. Yksi taksikuskikin osui kohdalle, mutta hän levitteli käsiään. Käännyimme jostain kohtaa jonnekin, minne joku oli osoittanut metroasemaa, ja päädyimme yhtäkkiä aidatulle takapihalle, jossa ukko korjasi autoa. Käytiin jo puskassa saamassa takiaisia takkiimme, kunnes huomattiin aidassa kolo, josta päästiin toiselle puolelle. Metro siinsi jo edessä, mutta aikaa oli enää vartti. Ehkä askeleemme oli silti johdettu oikeaan, sillä juuri silloin vanhahko mies oli tienreunassa astumassa suureen autoonsa ja katseemme sattuivat kohtaamaan. Epätoivoisin ilmein kysyimme, voisiko hän mitenkään antaa meille kyydin juna-asemalle. Mies suostui (osasi jopa sanasen englantia!), vaikkei varmaan iloinen ollutkaan. Ängimme itsemme takapenkille ja miekkonen lähti suhaamaan kaupungin halki sellaista rallia, että huhhahhei! Siinä meni muutamat liikennesäännöt uusiksi... Auton kaartaessa aseman pääoven eteen kello näytti 9.18. Aikaa jäi siis huikeat 8 minuuttia. Kiitimme vuolaasti, tarjosimme seteliäkin, jota mies ei huolinut, ja rynnistimme jalat jo täysin voimattomina ykkösraiteelle, jossa junaemännät katsoivat meitä huvittuneina. Mutta ehdittiin! Tämmöiset jutut on niitä parhaita - sitten kun ne on onnekkaasti ohitse! :)

Neljän hengen kupé-hyttimme

Junassa olikin sitten aikaa istua rauhassa, kun matkaa oli tehtävänä yli 3000 kilometriä. Suurimman osan matkaa hyttikumppaninamme oli rauhallinen keski-ikäinen rouva, joka tarjosi meille suklaata sekä kuorellisia auringonkukansiemeniä (jotka tajusimme kuoria vasta ekan rouskaisun jälkeen). Kävimme rouvan kanssa muutamia miimisiä keskusteluita mm. meidän reitistämme sekä Venäjän parin vuoden takaisista metsäpaloista, joiden jälkiä oli radan varrella nähtävissä. Muistoksi hän lahjoitti meille yhden asemalta ostamistaan kävyistä. Hetken mietimme, onko sekin syötävää.

Koteja Siperiassa

Vuosi 2012?

Taiga

Suurempi asutuskeskus

Junassa ajantaju hävisi: Moskovan aika (jossa kaikki juna-aikataulut ilmoitetaan) on viisi tuntia vähemmän kuin Irkutskissa. Sitä vain nukkui kun väsytti ja söi kun nälätti. Pidemmät pysähdykset esimerkiksi Novosibirskissa ja Mariinskissa kannatti käyttää ulkona tepasteluun (ja evästäydennyksiin kioskeista).

Novosibirsk, kuten ylhäällä lukee

Rouva jäi pois Krasnoyarskissa myöhään torstaina, ja elätimme pientä toivetta hytin jäämisestä meille kahdelle loppuajaksi. Pohdittiin, että olipa tuuri, kun ei jouduttu samaan hyttiin minkään haisevan Igorin kanssa - kului muutama minuutti, ja oviaukkoon ilmestyi iso paksu "Igor", ja liittyi seuraamme. Kovin taisi ukko jutella jääkiekosta ja jalkapallosta, mutta vähän jäi keskustelu yksipuoliseksi. Kuorsaus oli kuitenkin jykevää. Seuraavana päivänä hyttiseura vaihtui vielä kertaalleen, ja sitten oltiinkin jo kohtuu valmista kauraa hyppäämään junasta Irkutskin joenranta-asemalla.

Tänään olemme kasanneet uutta puhtia pesemällä pyykkiä, syömällä jotain muuta kuin jauhe-eineksiä ja nukkumalla kolisematta paikallaan pysyvässä sängyssä. Huomenna lisää huomioita sievästä Irkutskin kaupungista!

Vihdoin Irkutskissa! Ylitimme Angara-joen keskustaan kävellessämme.