Länsirannikolla

L.A. ja isot palmut.

Nyt on matkustettu niin pitkälle itään päin että tultiin jo länteen. Laskeuduttiin Los Angelesiin viime torstaina yölennon jälkeen ja saatiin elellä sama päivä toiseen kertaan, kun hypättiin siinä 19 tuntia ajassa taaksepäin. Pari päivää L.A.:ssa riitti, kurottiin vähän univelkaa pois ja käytiin Hollywoodissa tarkistamassa, että kyltti on rinteessä paikallaan ja Walk of Famen tähdet kohdillaan. Jättikaupungissa ei ilmeisesti ole oikein mitään selkeää keskustaa, vaan se vain levittäytyy ja levittäytyy. Taivaalta vähän ennen koneen laskeutumista se näytti loputtomalta suorien katujen ja vieriviereisten laatikkotalojen kentältä. Kun ei yhtään filmitähteäkään tullut vastaan, otettiin lauantaina suunta kohti viehättävämpää mestaa: San Franciscoa.

Nähtiinpähän se Hollywood-kyltti.

Menopelinä oli Greyhoundin bussi, joka ajoi Californian halki, Losista San Franciscoon noin seitsemässä tunnissa. Amerikkalaiseen tapaan matkateko aloitettiin meistä hitusen tarpeettomalta tuntuvalla säätämisellä matkatavaroiden kanssa, jotka piti tsekata sisään vähän niin kuin lentokoneeseen. Toisaalta matkustajista pidettiin hyvä huoli esimerkiksi, kun pysähdyttiin lounastauolle kuppilaan jossain keskellä ei mitään: kuljettaja toitotti pysähdyksen keston moneen kertaan, että varmaan meni perille.

Greyhoundin kyydillä.

L.A.:ssa oli vielä suhtkoht lämmin, jotain 15 - 19 astetta, mutta San Franciscossa kohtasimme viimatuulen, joka viilensi ilman sellaiseksi, että palttoota saatiin tosissaan vetää päälle. Piti käydä vähän vaateostoksilla ja haudata shortsit ja helletopit rinkan alimmaiseksi. Täältä tullaan, talvi (kun se ei kuulemma ole siellä Suomessa vielä lähimainkaan ohi)!

Raikas kaupunki.

Mutta kaunis on San Francisco, hitto vie! Tänne voisi vaikka muuttaa, jos maa vain olisi joku muu kuin Jenkkilä. Kontrastina ihanille, värikkäille taloille ja ylä- ja alamäkien kiemuroittamille kaduille kaupungissa on kodittomia ihmisiä ehkä eniten koko maassa. Hostellimme sijaitsee aivan downtownin nurkilla, mutta aivan parin korttelin päässä, Turk Streetin alueella, jossa ekana iltana tulimme pyörähtäneeksi pimeän jo tultua, kaikki vastaantulijat olivat pulsuja ja makuupussikansaa. Tänään lounastaessamme ostoskeskuksen ruokakorttelissa seurasimme, kun nälkäinen nainen makuupussiaan kainalossa rutistaen rohmusi pöydistä ihmisten jättämiä tähteitä. Se on niin erilaista täällä kuin vaikkapa jossain Kambodzassa - siellä kaikki ovat suunnilleen yhtä köyhiä eikä kerjätä voi kuin turisteilta. Täällä toisilla on kaikkea ja toisilla ei mitään, eikä asioita viitsitä muuttaa, koska... niin, miksi ei? Vaikka on niin "vapaa" maa...

Union Square eli ydinkeskusta.

Historiallinen ratikka.

Alcatraz se siellä.

Lombard Street kiemurtaa alas.

Eilen tehtiin ajelu legendaarisella kaapeliratikalla Powell/Hyde -linjaa pitkin kalastajarantaan, josta näkyi Golden Gate kaukaisuudessa ja Alcatrazin saari siinä vähän lähempänä. Takaisin keskustaan päin kävellessä kiivettiin ylös Lombard Streetiä, jonka varrella on hassu, jyrkkä kiemuramäki. Siellä jälleen tutunoloinen joukko kiinalaisia turisteja poseerasi outojen käsiasentojensa kera keskellä autotietä ja raivokkaat autoilijat tööttäsivät ilman, että sillä oli mitään vaikutusta asiaan. Tänään täydennettiin nähtävyyskierros piipahtamalla Haight-Ashburyn hippikaupunginosassa, jossa vanhat puutalot ovat toinen toistaan värikkäämpiä ja vintage-liikkeitä piisaa. Löysimme armeija-aiheisesta kaupasta pipot - vihdoin viimein, nuppi jo palelikin - "genuine government style, made in USA".

Ylös alas mäkiä.

Haight-Ashburyn taloja.

Näkymä Alamo Parkista.

Piposamikset.

Myös amerikkalaisen ruokakulttuurin makuun on päästy välittömästi - vaihtoehtoja kun ei valitettavasti juuri ole: pizzaslicea, fish & chipsiä, purilaisia ja pannareita. Ruokaa, jonka hallitseva väri on keltainen... että sikäli ihan hyvä, ettei viivytä tässä maassa kauhean pitkään.

Huomenna lähdetäänkin taas eteenpäin, kohti New Yorkia. Alunperin piti ottaa sisäinen lento, mutta kun niiden hinnat pääsivät pompsahtamaan puolta isommiksi ennen kuin ehdimme varata, otimme selvää vaihtoehdoista, ja varasimmekin sitten junaliput. California Zephyr -rata vie meidät Yhdysvaltojen halki Chicagoon ja sieltä jatketaan sitten vielä Nykiin. Yhteensä kolme yötä junassa, joista kaksi ensimmäistä pikkuisessa hytissä ja ateriat hintaan kuuluen, viimeinen yö istumapaikoilla ilman aterioita. Olemme tyytyväisiä, että saimme tämän ratkaisun myötä yhden lennon vähemmän, ja sitä paitsi tämähän aika hyvin "sulkee ympyrän", kun matkan alussa lähdettiin junalla halki Venäjän.

Seuraavan kerran kuulumisia Isosta Omenasta!

Vielä kerran palmun alle

Auringon maillemeno parvekkeelta.

Tongan lentokenttä, pienempi
kuin Turun...

Lensimme Tongalta viime perjantaina Fidzille pienellä potkurikoneella, joka oli sentään isompi kuin luulimme: oli siinä 44 matkustajapaikkaa. Puolitoistatuntinen lento toi meidät Suvaan, joka on eteläisen Tyynenvaltameren suurin kaupunki. Tai ensin piti tietysti ottaa taksi Nausorin kentältä kaupunkiin. Taksimatkan aikainen ikkunasta ulos katselu paljasti jo Tongasta kovasti poikkeavat näkymät. Infrastruktuuri on roimasti kehittyneempi, vaikka talot ovatkin röttelötyylisiä. Ihmiset myös ovat erinäköisiä: taksikuski mainitsikin, että Fidzi on hyvin monikulttuurinen, toisin kuin Tonga, ja muun muassa intialaista väestöä piisaa.

Pienin kone, jossa ollaan oltu.

Olimme varanneet kolme yötä pienestä guesthousesta läheltä Suvan ydinkeskustaa. Muilta osin mitään suunnitelmaa Fidzin viikolle ei vielä ollut. Guesthousea isännöi mukavan oloinen perhe, mukaanlukien juttelevainen isoisä. Valitettavasti jouduimme havaitsemaan, että kellarikerroksen huoneemme näytti siltä kuin sitä ei olisi siivottu tyyliin ikinä. Käytiin Suvan keskustassa hakemassa jotain syötävää, eikä sen enempää kaupunkia sitten ehditty katsella. Illalla homeisessa huoneessa tuli semmoinen olo, että lähetään menee...

Etsiskeltiin sitten netistä koko ilta ok-hintaista resorttityyppistä paikkaa Viti Levun (pääsaaren) eteläiseltä rannalta ja löydettiin lopulta sopiva. Paikan nimi tosin oli monimutkainen Holiday Club Fiji Palms Beach Resort, eikä sillä ollut omia nettisivuja, vaan varaus piti tehdä jonkun Wotif-järjestelmän kautta ja vieläpä maksaa heti. Mutta se oli edullinen (n. 80€/ yö) ja sillä oli tosi hyvät arvostelut TripAdvisorissa. Se sijaitsi Pacific Harbourin kylässä, joskaan sitä ei näkynyt Googlen kartassa. Lähtökohta oli siis hiukan hatara, mutta lähdimme silti lauantaiaamuna matkaan Sunbeam-firman bussilla Suvan bussiasemalta. Guesthouse tietysti pyysi meiltä maksun kahdesta yöstä, koska peruimme varauksemme niin myöhään, mutta parempi lähteä pois kuin kiukutella, jos ei nappaa.

Suvan bussiasema.

Fiji Palms, siellähän se.

Bussi ajoi Queensroadia eli etelärannan päätietä kohti itää. Isoja, ilmastoitujakin linja-autoja reitillä kulkee, mutta tämä sattui kuitenkin olemaan "aidompi", eli hikinen ja ahdas vanha klonksutin. Se pysähteli vähän väliä, kun joku halusi kyytiin tai pois. Yritimme luottaa siihen, että kuski muistaa myyneensä ainakin yhdet liput Pacific Harbouriin asti ja kertoo, kun ollaan siellä. Näinhän siinä kävikin. Auto pysähtyi suoraan sellaisen kyltin kohdalle, jossa luki Fiji Palms. Hiukan vielä epävarmoina, oliko tämä nyt se meidän määränpää, lähdettiin tieltä kävelemään polkua rantaan päin. Ja sieltähän se löytyi, ihan oikea mesta.

Sisäänkirjoittautuessa naureskelimme, että varasimme viisi yötä hiukkasen spontaanisti edellisenä iltana, ja respan tyttö varmaan piti meitä kovin hupaisina. Etenkin, kun kävimme myöhemmin uudelleen varmistamassa, että oliko se etukäteen maksettu hinta tosiaan koko summa, vai kenties jonkinlainen varausmaksu. Tuntui nimittäin niin kovin edulliselta sen jälkeen, kun oltiin nähty huoneemme. Luultiin ensin tulleemme jonkinlaiseen yhteistilaan, josta päästäisiin käytävää pitkin meidän huoneeseen, kunnes tajuttiin, että oltiin jo huoneessamme. Se olikin sitten oikein huoneisto. Moderni keittiö, olohuone, kaksi makuuhuonetta ja kaksi vessaa, sekä parveke. Ilmeisesti Fiji Palms vuokraa tällaisia asuntoja pitemmäksikin aikaa, ja kotisivujen puuttumisesta saattoi päätellä, että tänne ei yleensä pamahda paikalle mitään satunnaisia reppureissaajia, vaan ennemmin lomailevia perheitä matkatoimistojen kautta.

Överejä loma-asuntoja.

Överi makuuhuone...

Överi olo-ja ruokailuhuone.

Överi keittiö - ruoka myös överihyvää! :)

Fidzin viikosta tulikin sitten vahingossa luksustelua. Kämppä tarjosi sellaisia asioita, jotka kotona ovat yleensä itsestäänselviä, mutta joita ilman olimme nyt olleet noin kymmenen kuukautta: oma pesukone, joka mahdollisti vaatteiden vaihtamisen vaikka päivittäin, täysin varusteltu keittiö vain meidän kahden käyttöön, sekä se, että saatoimme välillä oleskella myös eri huoneissa.

Loistavasta keittiöstä piti ottaa kaikki irti: lähistöltä löytyi pari pientä supermarkettia, joista saatiin ekoiksi päiviksi kokkailuaineksia. Niiden valikoima oli kuitenkin sen verran rajoittunut, että tultiin ajatelleeksi lähteä maanantaina käväisemään uudelleen Suvassa kunnon ruokaostoksilla. Puolitoistatuntinen matka maksoi vain noin kaksi euroa suuntaansa (4,15 - 4,60 FJD). Käveltiin tien vartta pitkin jonkun matkaa, kunnes nähtiin bussin tulevan. Kuskit ovat reiluja ja poimivat matkustajia kyytiin mistä kohtaa tahansa, joten mitään pysäkkiä ei tarvinnut etsiä. Tällä kertaa osui kohdalle siisti, ilmastoitu auto - hinnassa ei silti ollut eroa.

Suvalaisella koiralla oli pulma.

Suvassa tehtiin pieni kaupunkikävely. Melko samannäköistä kuin monissa Kaakkois-Aasian kaupungeissa; ehkei aivan yhtä likaista, ja jalkakäytävillä pystyi ihan kävelemäänkin. Lähellä bussiasemaa sijaitsee valtava katettu vihannesmarketti ja sieltä keräiltiin iso kassillinen kurkkua, porkkanaa, paksoi-kaalia, ananasta ynnä muuta mukaan. MHCC-nimisen ostoskeskuksen alakerrasta puolestaan löytyi erinomainen supermarketti, ja ostoksia tulikin tehtyä sen verran, että piti tässä viimeisenä päivänä miettiä, kuinka saadaan kaikki ruoat syödyksi.

Vihannesmarketissa.

Myös hedelmiä runsaasti kaupan.

Markettiostoksia.

Perinteinen lomaresortti.

Fiji Palmsista löytyi tietysti uima-allas lökötuoleineen, ja tulihan siellä sitten vähän maattuakin. Meri, jonka vesi oli suorastaan kuumaa, houkutti silti enemmän ja ranta oli tällä kertaa pelkkää hiekkaa, ei korallin korallia ainakaan näillä kohdin. Resortti edustaa sellaista lomailukohdetta, jossa voi helposti välttyä tutustumasta millään tavoin paikallisten ihmisten elämään tai tekemästä mitään omatoimisesti. Fidzi lienee australialaisille ja uusiseelantilaisille sama asia kuin Kanarian saaret suomalaisille (tosin maisemat ja kulttuuri vähän erit). Tässä vaiheessa matkaamme, lopun jo häämöttäessä, tämä ei totta puhuen ollut silti hullumpaa. :)

Poreallaskin löytyi, mutta jäi testaamati.

Uimameri.

Helle ja lämpimät merenaallot saavat kuitenkin pian jäädä, sillä huomenna lennämme Ameriikkaan. Kymmenen tunnin lento lähtee siis torstaina klo 22 - ja saapuu Los Angelesiin torstaina klo 13... Harvinainen tilaisuus elää sama päivä uudelleen. Käytämme sen varmasti hyvin: nukkumalla. :)

Melkoinen Melaka (+ Malesian ruokaekstra)

Melaka

Kuala Lumpurista tiemme vei Melakaan, portugalilaista, hollantilaista ja brittiläistä historiaa henkäilevään sopivan isoon pikkukaupunkiin. Sen kautta ei kulje rautatietä, joten olikin taas sitten bussikyydin vuoro. KL:n uutuudenkiiltävästä, hiljaisuuttaan kaikuvasta Bersepadu Selatan -bussiterminaalista lähtiessä konkretisoitui tajuntaamme, että Kaakkois-Aasian "kauhubusseissa" kökkiminen on todentotta takanapäin (vaikka ei ne nyt siellä Laosissa ja Kambodzassa NIIN kauheita olleet).

Keskusaukio.

Kun saavuttiin maanantaina iltapäivästä Melakan keskusaukiolle, jolla kirkko, suihkulähde, tuulimylly ja pikkuinen kellotorni luovat mukavan miljöön, alkoi päässä soida Chicago-biisin sanat "my kind of town". Niin sievää - ja vieläpä joki, jonka reunalla kulki kävelyväylä, harvinaista täällä! Kaupungin suosio turistien keskuudessa näkyi siisteydessä ja muutenkin kaupunkikuvasta huolehtimisessa, esimerkiksi upean iltavalaistuksen muodossa.

Valovärejä.

Jokiranta.

Kun taivas ei ole vielä aivan pimeä.

Majaa pidimme Rooftop-nimisessä guesthousessa, joka sijaitsee kaupungin kiinnostavimman alueen, Chinatownin nurkalla. Pienet kadut täynnä taas niitä ihania ennen sotaa rakennettuja talorivejä, joita silmämme ja kameramme ihasteli niin Georgetownissa kuin Ipohissa ja Kamparissakin. Vielä kun autot eivät olisi ajaneet niin lujaa yksisuuntaisilla kujilla...no, kaikkea ei voi saada.

Vau mikä talo!

Näitä kaduntäydeltä.

Trishaw-taksit näkyivät (ja kuuluivat).

Pari päivää menivät ympäriinsä tallustellessa ja joen äärellä istuskellessa. Kaupunkikuvaan kuuluivat myös psykedeelisesti kukkasin ja muin tilpehöörein koristellut trishaw't eli polkupyörätaksit (jotkut myös soittivat musiikkia melkoisella volyymillä). Yhtenä iltana keskusaukion sillankorvalla kiinalaisturistien joukkoinvaasiota tarkkaillessamme luoksemme tuli elämäniloinen, 70-vuotias trishaw-kuski jutustelemaan pitkäksi toviksi. Hän oli jäänyt eläkkeelle puutarhurin hommasta, muttei viitsinyt jäädä kotiin toimettomaksi, joten poljeskeli taksiaan turisteihin tutustuen ja englantiaan petraten. Hänelle olikin muodostunut näkemys erimaalaisten turistien käytöstavoista - mielipiteemme kiinalaisista oli varsin yhtenevä... Miekkonen myös huolestui pyörätaksien hiipuvasta kannasta: nuoret kouluttautuvat ja tekevät uraa, eikä kukaan kerkiä jatkaa trishaw-perinnettä. Kerroimme hänelle matkareitistämme ja näytimme kartalta Pohjoismaita - hän kirjoitti itselleen muistiin, että Finland on suomeksi Suomi, niin tietää sitten senkin! :)

Värikäs kahvila.

Joenrannassa päiväsaikaan.

Temppelinäkymiä.

Kiinalaiskaupunginosassa.

Rukouskutsut kaikuivat.

Vanhan linnakkeen
viimeinen vartiotorni.

Durian, durian!

Melakaan olisi mieluusti jäänyt vielä pitempäänkin, mutta päätimme kuitenkin pysyä suunnitelmissa ja singahtaa torstaina Singaporeen, koska se vetää viikonlopuksi väkeä varsin runsaasti. Parempi siis ottaa varaslähtö. Noin nelituntinen bussikuljetus hoitui kätevästi, rajameininki oli rutiininomaisen leppoisaa (purkkapaketti piti heittää pois, sitä kun ei saa Singaporessa moussuttaa), ja niin päästiin matkamme 12. maahan. Täällä odottelemme tiistaihin saakka lentoa Australiaan.

Malesian ruoathan olivat saaneet niin paljon erityismainintoja mm. Lonarissa, että paneuduimme itsekin asiaan ehkä jopa tavallista suuremmalla hartaudella. Tuloksena oli kombinaatio intialaista, kiinalaista sekä Malesian omia perinteitä. Päättäkäämme siis Malesian osuus murkinaspesiaaliin kuvapläjäyksen muodossa:

Georgetown: intialainen juustopallo (tilasimme yhden!)

Georgetown: intialaista ihanuutta - naanleivät, riisi,
valkoinen raita-kastike sekä masalat ja paneerit.

Georgetown: kiinalaistyyppinen nuudelisetti katukeittiöstä.

Georgetown: Nasi Goreng vegenä (ehkä nimi siis
joku muu) katukeittiöstä.

Kampar: herkkutofua ja parsantapaista riisin päälle.

Kampar: Roti Canai ja currykastike - taivaallista
taikinaista leipää.

KL: Nasi Goreng (vegenä) plus lisäkananmuna.

KL: kiinalaisen vegebuffetin kauhottavaa:
"tekolihaa", paksoikaalia ja kikherneitä.

Melaka: Laksa-keitto, jossa nuudeleita, vihannessuikaleita,
tofupalloja, sardiinia (onneksi aika vähän) ja
kookosmaidolla terästetty liemi.

Jälkiruokapuoli: Ice Kacang KL:ssä - maustettua
jäähilettä ja pähkinöitä.

Melaka: toinen versio Ice Kacangista -
jäähile maustettu siirapilla, pohjalla papuja ja maissia
(ei ehkä maailman suurin herkku, myönnetään...)