Etelä-Kiinan kieppi

Värikäs huone Luumun-
kukkatalossa.

Poistuimme viime viikon tiistaina Honkkarista metrolla Lo Wu -nimisen aseman kautta rajan yli Shenzhenin kaupunkiin. Sieltä otimme suoraapäätä junan Guangzhouhun, Kiinan kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin. Meillä oli pari yötä varattuna viehkosta minihostellista nimeltä Plum Flowers House, joka oli joskus ollut jonkun koti, sillä se sijaitsi valtavassa asuinkompleksissa, 28-kerroksisen talon seitsemännessä. Paikanpitäjän äiti oli meitä vastassa - yhteistä kieltä ei ollut, joten kommunikoimme hymyillä, ja saimme pyyhkeet käyttöömme kerrankin pyytämättä ja pestä pyykitkin ilmaiseksi.

Yhdessä päivässä kantonilainen suurkaupunki ei ehtinyt antaa meille kovin kaksista kuvaa itsestään. Päädyimme kaupungin moderneimpaan betoniviidakkoon kävelemään laajalla aukiolla ja loputtomalla joenrantabulevardilla, joka hiukkasen liioitellen toi mieleen jonkin apokalyptisen, "maailma tuhon jälkeen" -maiseman: kaikkialla oli umpiharmaata ja ihmisiä näkyi liikkeellä (autoja lukuunottamatta) vain kourallinen. Tämän maiseman lisäksi löysimme lähinnä infernaalisia ostoskeskuskäytäviä, sen sijaan emme kunnon ruokapaikkaa, joten kuuluisa kantonilainen cuisine jäi arvoitukseksi.

Apokalypsi

Missä elämä, missä ihmiset?

Seuraavana aamuna oli tarkoitus ottaa bussi kohti Yangshuota, joka oli tarttunut kohdelistalle hienojen karstivuorimaisemien ja vähäisen asukasluvun ansiosta. Neljä miljoonakaupunkia, Tokio, Osaka, Hongkong ja Guangzhou, oli koluttu peräjälkeen, joten nyt oli pikkukaupungissa relailun paikka. Hostellin isäntä informoi meitä bussiyhteyksistä, ja olimme menossa hyvissä ajoin kello kymmeneksi Tianhen bussiasemalle. Erinäisen tavanomaisen säädön johdosta kuitenkin myöhästyimme, ja seuraava lähtö Yangshuohon päin tapahtui vasta klo 17. Ei muuta kuin rinkat säilytykseen ja etsimään seutua, jossa hengailla jokunen tunti. Syödessä ja ilmaisen netin parissa tunnit hurahtivat, ja kun sitten oli aika nousta bussiin, se osoittautui nukkumamalliseksi: kapeaakin kapeammat punkat käytävän reunoilla ja keskellä, sekä tyynyt ja viltit, jotka saivat pohtimaan, montako täitä niistä tarttuu mukaan. Olimme arvelleet, että perille tultaisiin puoleenyöhön mennessä. Bussin tv-ruuduissa pyöri Avatar-elokuva, kunnes kansa alkoi torkkua. Kuski näytti poistuvan motarilta välillä jonnekin ihme töyssykujille, mahdollisesti tietulleja väistääkseen. Yangshuossa oltiin lopulta klo 02, ja meidät jätettiin huoltoasemalle kaupungin reunamille.

Li-joki virtaa ohi.

Yangshuo = karstivuoret
ja bambuvene

Krääsäkojut sateisena aamuna.

Hostelli löytyi onneksi puolen tunnin talsimisen päätteeksi (Tapsa kartta- ja kompassimaisterina oli opiskellut tarkkaan), ja kiitimme siitä, että olimme varanneet oman huoneen omalla kylppärillä. Sisään meidät päästi hostellin talonmies, unenpöpperöinen vanha kiinalaissetä. Yangshuo oli oiva paikka ladata duracelit: kävellä ristiinrastiin keskustan pieniä kujia, syödä edukkaasti pikku kuppiloissa (jotka paapoivat länkkäreitä vegepurilaisilla yms.), katsella joesta törröttäviä vuorilohkareita, ja lojua hostellilla. Turisteja kylässä on massoittain, ja niinpä paikalliset yrittävätkin nyhtää elantoaan tyrkyttämällä rihkamaa, bambuveneajeluja ja taksikyytejä joka suunnalta. Opettelimme taas ignooraamisen taitoa, joka lopultakin on paras tapa toimia tuputtajien kanssa: jos ei ole kiinnostunut ostamaan, turha kiinnittää huomiotakaan.

Viimeisenä päivänä aktivoiduimme siinä määrin, että vuokrasimme hostellilta pyörät ja teimme harvinaisen hienon pyöräretken kaupungin ulkopuolelle. Joenuomaa seuraten poljimme maalaisseudun halki, näimme puhvelihärkiä, tunsimme metsämansikan tuoksun, vilkutimme pikkulapsille ja harkitsimme pomelovarkaissa käyntiä. Keskusta-alueella sai kyllä varoa mihin polkaisee, kiinalainen liikenne kun ei ole se maailman leppoisin. Tööttääminen halkoo korvia joka puolelta, ja mopomiehet tuntuvat kerääntyvän aina ruuhkaksi johonkin. Pikkukaupungissa erityisesti huomasi sen, että Kiinassa on paljon nuoria ja vanhempiakin miehiä, joilla ei näytä olevan muuta tekemistä kuin ajella mopedeilla ympäriinsä... ties mitä vielä keksivät kun oikein turhautuvat.

Pyöräillen maiseman halki.

Yangshuon vuoret löytyvät myös 20 yuanin setelistä.

Viisi Yangshuon yötä sai matkaväsymyksen vähän hellittämään, ja päätettiin viivähtää Kiinassa vielä viikon verran, läheisessä Guilinissa sekä Vietnamiin lähtijöiden tukikohdassa, Nanningissa. Guiliniin hurautettiin rähjäisellä bussilla, jossa ei onneksi tarvinnut kauaa istua. Mietimme, miksei toimettomia nuoria miehiä valjasteta tietyöläisiksi, niin saataisiin maahan hiukan turvallisemmat menoväylät. Guilinista ja Nanningista ei oikeastaan ole paljon sanottavaa - meluisia, ilmansaasteisia, kaoottisia liian monen asukkaan kaupunkeja, eli kiinalaista perussettiä.

Hongkong: auringonlaskuja ja ainakin yksi torakka

Myöhäinen lentomme torstaina Hongkongiin sujui ilman suurempia kuoppia, ja niin pääsimme viettämään yön lentokentällä. Hiljainen kenttä oli kaunis - nukkujia penkeillä, autioita käytäviä ja vielä tuntematon kaupunki jossain ulkona pimeydessä. Ostimme evästä 7-elevenistä ja löydettyämme vapaan käsinojattoman penkin ykkösterminaalista yritimme hiukan saada unikuvia verkkokalvoille, mutta vähiinhän tuo jäi. Aamulla puolizombeina aamiaistimme eräässä kuppilassa ja hetkeksi tuli ikävä Japania, kun paikan asiakaspalvelu olikin yhtäkkiä tyyliä "Tos o!" Suuntasimme bussilla kaupunkiin ja majoituimme pikkuruiseen kahden hengen huoneeseen King's Roadilla. Samana iltana, nukuttuamme muutaman tunnin, paikasimme aivan läheltä buddhalaisen ravintolan, ja kohtasimme vielä pienen Japanin jälkeisen kulttuurishokin, kun kadulla tepasteli vastaan kookas torakka.

Terminaali 1 nukkuu.

Seuraavien kolmen päivän aikana Hongkong avautui eteemme hektisenä, korkealle kurkottavana ja sokkeloisena ihmis- ja valomerenä. Koska pinta-alaa ei ole liialti vaakatasossa, on kaupunki kasvattanut itseään korkeussuuntaan. Kävellen liikkuminen on välillä hankalaa, kun joutuu kiipeämään kaikenlaisia kävelysiltoja ja kiertämään lenkkejä päästäkseen tien yli. Paras (ja hitain) liikkumistapa ovatkin vanhat ratikat, jotka bussien tavoin ovat kaksikerroksisia. Matkustimme myös alhaalta ylöspäin ensin ulkoilmaliukuportaita ja sitten Peak Tram -nimisellä ylämäkijunalla näköalatasanteelle, josta kelpasi seurata auringonlaskua (vaikkei aurinkoa sumusta näkynytkään) ja kaupungin valojen näytelmää. Junaan tosin sai jonottaa pari tuntia juuri siinä auringonlaskun aikaan.

Illan valot huipulta käsin.

Kowloonin markettikujien hulinaa.

Hong Kong Islandilta vähemmän kolonisaatio-vaikutteiselle Kowloonin saarelle ajelee merikaistaleen yli kuuluisa Star Ferry -lautta. Sielläpuolen kävimme hiukan seikkailemassa kirpputorikaduilla, istuksimassa upeassa Kowloonin puistossa ja tapittamassa auringonlaskua vaihteeksi rannalta käsin. Ennen paluulautalle nousemista saimme jostain käsiimme Kiinan kommunistipuolueen vastaista materiaalia - aika rankkaa sisältöä - joten saa nähdä jäädäänkö rajalla kiinni niistä vai saadaanko tuotua matkamuistoksi.

Aurinko laskeutuu sumuun.

Yöllä on kirkkaampaa.

Hongkongin erilaiset kasvot saattoi nähdä yhden ratikkamatkan aikana: toisella reunalla ovat kiiltävät pankkien ja muiden tärkeiden paikkojen tornit, välissä lasipintaiset ostoskeskukset huippuliikkeineen, ja vähitellen toista reunaa lähestyttäessä rakennukset ränsistyvät ja kadut ahtautuvat. Loputtomista sokkeloista huolimatta kaupunki hahmottuu aika helposti, ainakin Hong Kong Island, joka on kuin putkilo vuoren ja meren puristuksessa.

Piirtäjiä ilman pilviä.

Meitä ilahdutti kaupungissa myös jonkinasteinen luomu- ja kasvisruokailmiö. Life Café, joka löytyi ulkoilmaliukuportaiden varrelta Shelley Streetiltä, tarjosi mahtavat luomukasvishampurilaiset ja myi erinäisiä Ruohonjuuri-tyyppisiä tuotteita. Lounastimme myös vegaanisessa Loving Hut -ketjun paikassa, joita olemme tavanneet matkan varrella myös Ulan Batorissa ja Andongissa (Etelä-Koreassa). 

Matkalla Peak Tramille
osuimme zoologiseen
puistoon, jossa apina esitteli
kainaloitaan.

Pieni linssilude.

Päätös matkan seuraavasta kohteesta ilmentyi tänä aamuna. Huomenissa lähdemme siis Guangzhouhun, joka Cantoninakin tunnetaan. Rajan Manner-Kiinaan ylitämme ilmeisesti jalan. Sitten ollaankin taas maassa, jossa ajatuksiaan ei saa vapaasti ilmaista, joten pieni tauko blogauksissa (ja Facebook-yhteyksissä) odotettavissa. Vietnamin kutsu kuitenkin kuuluu jo korvissa, joten Kiinan puolella kulunee tällä kertaa vain viikko, korkeintaan kaksi.

Pilvenpiirtäjiä ja huijareita

Shanghain Pudong alue

Pearl Tower

Viimeinen etappimme Kiinassa tällä erää oli sen suurin kaupunki, Shanghai, "rikkaiden taivas, köyhien helvetti". Nelipäiväinen visiittimme oli olennaiselta sisällöltään samaa kuin muuallakin: kävelyä siellä, istuskelua täällä, ihmisten katselemista ja hyvän ruoan perässä juoksemista. Kaksi asiaa kuitenkin teki siitä hieman erilaisen: käynti maailman korkeimmalla näköalatasanteella sekä kohtaaminen paikallisten turistihuijareiden kanssa - tosin me emme olleet ne, joita huijattiin.

Sekä Wikitravelin Shanghai-sivulla että hostellimme aulan seinällä varoitettiin tietyntyyppisistä huijareista, joista saimmekin esimakua jo Pekingissä, ns. teekutsuhuijareista. Opiskelijanuorilta näyttävä, hyvin englantia osaava porukka tulee iloisesti juttelemaan niitä näitä turistille, kyselee kaikenlaista ja on kiinnostunut tutustumaan. Ennen pitkää turisti kutsutaan mukaan joko teeseremoniaan, baariin tai vastaavaan, ja lopuksi on vuorossa hitusen verran liioiteltu lasku.

SWFC

Tällainen ystävällismielinen joukko osui kohdallemme heti ensimmäisen metromatkamme jälkeen People's Squarella. Tiesimme alusta alkaen mistä on kyse, siinä määrin teennäinen oli puheen sävy ja koko tilanne. Kun kutsu kävi, kiitimme ja poistuimme takavasempaan. Kului pari tuntia, ja nousimme ylös Yuyuan Gardensin metrotunnelista, jolloin huomasimme luultavasti espanjalaisen pariskunnan käyvän englanniksi vilkasta keskustelua kahden nuoren kiinalaistytön kanssa. Epäilyksemme heräsivät ja jäimme tarkkailemaan tilannetta lähietäisyydeltä. Pitkään he jaksoivat juttua vääntää, mutta kuulimme satunnaisia sanoja teenjuonnista ja baarista. Sitten näytti siltä, että pariskunta oli lähdössä tyttöjen mukaan. Menimme lähemmäs ja Tapsa koputti espanjalaismiestä olalle. Kysyimme, ovatko tytöt kutsuneet heidät teekutsuille tai johonkin sentapaiseen, ja kerroimme, että epäilemme näiden yrittävän huijata heiltä rahaa. Pariskunta oli äimänkäkenä, mutta kiitti varoituksesta. Lähdimme menemään, emmekä nähneet mitä pariskunnan ja tyttöjen kesken sillä välin tapahtui.

Hetken päästä tytöt pyrähtivät eteemme aggressiivisin elkein. He huusivat meille, mitä oikein olimme sanoneet espanjalaisparille. Raivopäisinä he lähtivät seuraamaan meitä, valokuvasivat naamojamme ja yrittivät jopa potkia. Olimme luultavasti tulleet tehneeksi pahimman tempun mitä kiinalaiselle voi tehdä: saattaa hänet menettämään kasvonsa muiden silmissä. Jonkun matkaa tytöt porhalsivat perässämme, mutta eivät lopulta kauaa jaksaneet, vaan hävisivät väkijoukkoon. Me annoimme adrenaliiniryöpyn laantua.

Shanghain rantamaisema, the Bund, on silmiähivelevä vanhan ja uuden vastakkainasetelma. Pudongin uuden alueen pilviä kurkottavat tornit edustavat Kiinan halua olla moderni talousmahti, ja joen toisella puolen ostoskadut hohkaavat neonvaloissa. Mutta niiden sivukujilla elää toinen elämä, kerjäläisten ja pienten, suttuisten nuudelikeittiöiden tarina.

Auringonlasku 474m korkeudessa

Tiistai-iltana nousimme Shanghai World Financial Centerin sadanteen kerrokseen. Siellä, 474 metrin korkeudessa sijaitsee näköalatasanne, jota korkeampaa ei kai toistaiseksi ole. Tällä kertaa ei nuukuus voittanut, vaikka hintaa sisäänpääsyllä olikin. Odotimme ylhäällä auringonlaskua ja kaupunginvalojen syttymistä - ikkunan ääreen pääseminen oli kylläkin hankalaa, koska maisemaa tallentamaan tulleet ihmiset objektiiveineen olivat kansoittaneet lasiseinäisen käytävän koko sen pituudelta.

Kaupunki syttyi eloon

Shanghaissa ehkä korostui vielä se, minkä huomasimme Kiinassa joka puolella: kiinalaisten minä ensin -tyylinen käytös. Ohittelu jonossa ja töniminen ruuhkissa koetteli käsitystämme kohteliaisuudesta. Tuli väistämättä mieleen erään ystävän viisaus: maailmassa ei ole liikaa ihmisiä, vaan liikaa egoja. Tosin Kiinan tapauksessa sekä että tuntuisi pitävän paikkansa, mutta kenties egoja on vahvistettava silloin, kun muita ihmisiä tuntuu olevan ympärillä liikaa. Yksilöllisyyden kulttuuri on Kiinassa vasta heräämässä, koska konfutselaisuus ja kommunismi ovat pitkään kieltäneet ihmisiä ajattelemasta itse, ja nyt sitä ilmeisesti luodaan tietynlaisella itsekorostuksella.

Lasitorneista ja LEDivalojen välkkeestä huolimatta Shanghai tarjosi
myös perinteikästä katuruokaa budjettimatkaajalle.

Shanghaihin asti siis päästiin Suomesta maata pitkin. Idea piipahtaa Etelä-Koreassa ennen Japaniin menoa syntyi Pekingissä, ja päätimme lentää, vaikka pyrimmekin pitämään lentojen määrän minimissä. Lento Souliin eilen iltapäivällä lähti noin tunnin myöhässä, mutta muuten kaikki meni nappiin, ja nyt nautimme taas vapaan netinkäytön iloista Soulissa, jonka sielukkuutta lähdemme tutkimaan heti, kun keskipäivän hirmuhelle toivottavasti vähän vaimenee.

Sinne minne Lonely Planet osoittaa

Matkamme on tähän asti edennyt ilmeisen tavanomaista reittiä päätellen siitä, että monet hostelleissa tapaamamme reissaajat ovat käyneet ihan samoissa paikoissa. Xianissa kaikki olivat joko tulossa Pekingistä tai menossa sinne seuraavaksi. Xianiin ihmiset tulevat ensisijaisesti kuuluisan terrakotta-armeijan takia - kiveen veistettyjen tuhansien, yksilöllisen näköisten sotilaspatsaiden, joiden löytyminen oli suuri arkeologinen tapaus. Mekin olimme kyllä aikeissa nähdä ne, mutta sitten nuukuus voitti - pääsymaksu kuulosti turhan suurelta, ja patsaitahan ne vain ovat.

Ison villihanhen pagoda

Vietimme Xianissa lähinnä luppoaikaa tallustellen muslimikorttelissa helppoheikkien huuteluja ignooraten ja hienoja ostoskeskuksia ohitellen. Kotikatumme oli ihan keskustan tuntumassa, mutta silti ihan toisesta maailmasta. Ihmisten kodit olivat levittäytyneet kadulle saakka: etenkin iltaisin sen leppoisaa elämänmenoa oli hauskaa katsella, kun siinä syötiin, torkuttiin ja leikittiin. Aamuisin kadun päähän ilmaantui joukko myyjiä kojuineen uppopaistamaan loistavia täytettyjä piiraita. Haimme sieltä joka aamu erilaiset, ja myyjät tulivat iloisiksi, kun ulkomaalaisillekin maistui.

Kovin vanhaksi kaupungiksi Xiania ei olisi uskonut - muurien sisäpuolellakin kaikki näytti modernilta ja suurelta. Ihan samalta näytti muurien ulkopuolella, kun ajelimme bussilla katsomaan ison villihanhen pagodaa (vanha torni), jonka edustalla oli massiivinen suihkulähdeshow.

Hefeissä oli oikein viehättävä puisto.

Edelleen heinäkuiset matkustusruuhkat aiheuttivat sen, että siirtymisemme kohti Shanghaita vaati välipysäkin, sillä pelkkä istumapaikka enemmäksi kuin yhdeksi yöksi olisi ollut kyllä fysiikalle liikaa. Istuimme siis taas yhden yön junassa (seuraten kuinka vieressä syötiin vakuumipakattuja kananjalkoja) Xianista Hefei-nimiseen kaupunkiin, joka ei ole mikään turistikohde. Ja sen tosiaan huomasimme siinä kohtaa, kun koetimme löytää majoitusta aseman läheltä jostain halvasta hotellista (emme viitsineet varata mitään etukäteen). Kahdessa hotellissa meille kerrottiin, että he eivät voi majoittaa ulkomaalaisia vieraita. Syy tähän jäi epäselväksi, mutta hotellin työntekijät olivat sentään avuliaita ja suosittelivat meille majoittumista Hiltoniin... Paikansimme sen sijaan Lonely Planetin avulla keskustasta huokean Motel 168 -nimisen hotellin, jonne kelpasimme. Seuraavana aamuna palasimme asemalle ja nousimme Shanghain junaan.

 Shanghaihin ei kuitenkaan jääty vielä, sillä joku oli suositellut meille pistäytymistä Suzhoussa, jossa on kauniita kanaaleja. Sinne pääsi puolessa tunnissa übernopealla Harmony-junalla Shanghain Hongqiao-asemalta. Suzhoussa suunnistimme vanhan kaupungin kanaalien keskellä sijaitsevaan youth hosteliin, jota saimmekin huonon kartan avulla etsiä 35 asteen helteessä melko hikisen tovin. Muuten tämä pikkukyläksi toivomamme "Kiinan Venetsia" oli taas yksi miljoonakaupunki joukon jatkoksi. Katukeittiökulttuuri näytti valitettavan vähäiseltä verrattuna Pekingiin ja Xianiin, mutta pari kaunista temppelipuutarhaa teki vaikutuksen. Xiyuan-temppeliin meidät houkutteli sisällä sijaitseva buddhalainen lounasravintola, jonka kasvisnuudelikeitto osoittautuikin käynnin arvoiseksi. Nautiskelimme hetkestä temppelin keskellä olevan lammen äärellä, jossa uiskenteli hervottoman isoja kaloja sekä kilpikonnia - jostain sentään Kiinastakin löytyy rauhaa. Sitä paitsi pääsimme vahingossa ilmaiseksi sisään temppeliin, koska tulimme väärästä portista, joka sattui olemaan auki.

Kanavia Suzhoun vanhassa kaupungissa

Xiyuan-temppelin sisäpuisto

Master of the Nets Garden

Muutamaa päivää myöhemmin viiletimme 300 km tuntivauhdilla takaisin Shanghaihin, kaupunkiin, joka edustaa sitä, mitä Kiina haluaisi olla. Onko se kirkas vai ankea tulevaisuusnäkymä, sitä jääkäämme pohtimaan.

G-luokan junat ovat hauskan näköisiä...

...ja kohtalaisen nopeita.

Pekingistä etelään

Lähdettyämme Pekingistä kohti Pingyaoa ja Xiania viime maanantaina olemme kokeneet muun muassa karjavaunumeiningillä vauhditetun yöjunamatkan, outoja nuudeliannoksia, luottamusta koettelevia taksikyytejä sekä budjetin roimasti ylittävät jäätelöannokset. Nyt ollaan kuitenkin kaikin puolin onnekkaasti Xianissa, yhdessä Kiinan vanhimmista kaupungeista, jossa on jokuset 4,5 miljoonaa asukkia.

Pingyao

Koska varasimme junapaikat Pingyaoon mattimyöhäisinä (vain viikkoa ennen), saimme pelkät istumapenkit. Tupaten täydessä vaunussa oli toden totta hilpeä meno. 12 tuntia köröttelyä yön yli, ja tuli siinä muutama ehkä puolella silmällä nukutuksikin. Seisomapaikkalaiset tukkivat käytävän - mistä huolimatta siinä kävi kova hyörinä suuntaan ja toiseen. Tupakanpoltto oli kielletty, mutta ei ehdottomasti, joten se oli siis tavallaan sallittua. Samoin roskaaminen ja syljeskely. Kiinalainen yhteisöllisyys kukoisti korttipelien, eväiden vaihdon ja vuolaiden keskustelujen merkeissä. Ne, jotka nukkuivat, saivat sovittaa raajojaan mihin parhaiten pystyivät. Aamunkoitto oli mitä suurin helpotus.

Pääkatu

Paikallisia nuudeleita, riisiä, papuja, tofua + tulista kastiketta

Pingyaon vanha kaupunki on muurien sisällä ja sen pienillä kujilla kulkee vain riksoja, sähkömopoja ja polkupyöriä. Sitä voisi verrata Belgian Bryggeen, vaikkei se kyllä samaa viehättävyyttä tavoita. Muurikaupunki on Unescon maailmanperintöjen listalla ja siitä ilmeisen ylpeä. Pääkadut ovat täynnä turistikrääsää myyviä puoteja ja ravintoloita, joiden hinnat eivät ole ihan samaa luokkaa kuin Pekingin hutongien keittiöissä. Paikalliset nuudelit olivat joko maapähkinän muotoisia tai toisiinsa liimautuneita rinkuloita, joista otteen saaminen puikoilla oli haaste sinänsä.

Hostellimme sisäpiha

Hostellimme oli luultavasti paikan suosituin, Harmony Guesthouse, jonka huoneet olivat ihanan sisäpihan reunoilla. Huoneessa oli mahtava, seinästä seinään leveä kang-sänky ja keskellä pieni koristeellinen puupöytä. Pingyaon kulttuurinen anti jäi meille verraten vähäiseksi; Tapsa kävi puolen päivän pituisella tourilla vanhoissa Wang-suvun pihapiireissä ja muinaisessa maanalaisessa linnoituksessa. Riina jätti sen väliin, koska nähtävyyskierros ei tällä kertaa napannut, ja koska yöjunan ilmastointi oli tuottanut pienen flunssan. Muurien ulkopuolella olevassa supermarketissa kävimme hämmästelemässä kiinalaisten viehtymystä muovisiin yksittäispakkauksiin ja hygieniatietoisuuden puutetta. Pienenpieniin läpinäkyviin kääreisiin on voitu pakata esimerkiksi viisi perunalastua, minikokoinen torttu tai kummallinen hyytelöpallo. Kaupan henkilökunnan näimme puhaltavan auki pusseja, joihin pakkasivat leipiä, ja huljuttelevan sormillaan irtomyynnissä olevia ryynejä ja kuivapapuja aikansa kuluksi.

Perinteinen sisäpiha

Kiinalaisia pitää välillä muisuttaa

Opas esittelee tunneliverkostoa

Portaat maan alle

Salaluukku toisiin kerroksiin

Tunneleissa oli pimeää ja kylmää

Bell Tower, Xian

Tänäaamuna jatkoimme vaihteeksi bussilla Pingyaosta Xianiin. Hostellin emäntä hoiti meille paikat aamubussiin, ja riksakuski vei meidät maantien varteen, josta pääsimme hyppäämään kyytiin. Informointi oli sen verran puutteellista, että saatoimme vain toivoa, että tosiaan pääsemme bussiin ja että se tosiaan menee Xianiin. Kuusi tuntia meni kuitenkin mukavasti matkustaen, ja perille tultiin iltapäivällä. Kun sitten hortoilimme Xianin kadulla arpoen suuntaa, johon lähteä, paikalle osui miekkonen tila-autoineen neuvomaan, ja tarjosi kyytiä varaamaamme hostelliin heiluttaen neljää sormea. Tarjouksen luotettavuutta hetken punnittuamme kipusimme kärryyn, ja pääsimme kuin pääsimmekin oikeaan paikkaan. Neljä sormea olimme tosin tulkinneet naurettavaksi neljäksi yuaniksi, vaikka oikea päätelmä olisikin ollut neljäkymmentä. Noo, vitonen euroissa, ei tolkuton taksin hinta.

Oikeassa ylänurkassa paikallinen nuudelierikoisuus:
n. 3m pituinen ja hämmentävän levyinen luikero
(tämä ei ollut se 12 yuanin annos).

Iltakävely Xianin kaduilla oli jälleen täynnä suurkaupungin hulinaa. Pienessä ruokabaarissa saimme 12 yuanilla (puolitoista euroa) erinomaiset, kylmät nuudelit juomineen ja päälle hihitykset. Kun kiinalaiset kohtaavat ulkomaalaisia, joiden kanssa eivät oikein osaa kommunikoida, tuloksena on hillitöntä kikatusta - Venäjällä vastaava tilanne merkitsi avointa töykeyttä ja "njet njet" vastauksena kaikkeen.

Nyt tuli kalliiksi.

Katseltuamme ruoan jälkeen hetken pääkadun maisemia teimme pahan - vai voisiko sanoa hyvän - virheen. Ajauduimme sisään Haägen Dazsin jäätelöbaariin, jossa meidät yllättäen ohjattiin pöytään ja menujen ohella saimme eteemme sitruunalla maustetut vesilasilliset. Tarjolla oli uskomattomia herkkuannoksia, ja eihän sieltä kehdannut enää lähteäkään, joten pakko siinä oli jotain tilata. Ihan överilinjalle ei sentään menty - vain kaksi palloa kolmella eri kastikkeella... Päivällinen maksoi siis 12 yuania - jälkiruoka 120. :)

Trans-Mongolian vinkit

Sille, ken kaavailee junareissua halki Siperian - Vladivostokiin tai Pekingiin - tarjoamme tässä pienen kokoelman vinkkejä, jotka meidän kokemuksemme mukaan voivat olla hyödyksi:

1. Jos joku väittää sinulle, että junalippujen ostaminen matkan varrelta on niin hankalaa, että ne on paras hankkia etukäteen, älä usko, se on puppua. Se on hankalaa korkeintaan Venäjällä, mutta sielläkin selviää, jos on paikallisia tuttuja tai pyytää apua majapaikan henkilökunnalta, ja tarkistaa aikataulut ja hinnat valmiiksi Russian Railwaysin sivuilta, josta voi Google Translaten avulla kääntää tekstit englanniksi. Venäjällä kaikki aikataulut ovat aina Moskovan ajassa!

2. Junaan kannattaa ehdottomasti varustautua omin eväin; asemalaitureilla saattaa olla myyjiä ja kioskeja, mutta aina ei olekaan, ja laatuun ei ole luottamista. Pikanuudelit, tuo Siperian-junan perinneruoka, valmistuu näppärästi kuumaan veteen, jota saa samovaarista joka vaunussa (muista tarkistaa että vesi on tosiaan kiehuvaa). Itse ostimme aina yhdet, jossa on pahvikulho valmiina mukana ja lisäksi pelkkään pussiin pakattuja, jolloin kulhoroskan määrä väheni edes hiukan. Kuorittavia hedelmiä, pikapuurohiutaleita ja keittojauheita, näkkileipää, keksejä, pähkinöitä ja sen sellaista. Runsaasti juotavaa (sitä kyllä saa asemiltakin)! Teepusseja ja murukahvia. Oma muki! (Junassa on toki ravintolavaunukin, mutta se on luultavasti melko kallis ja vähävalinnanvarainen.)

Samovaari

3. Kesällä junassa on enimmäkseen liian kuuma. Ikkunaa ei välttämättä saa auki, tuuletinhärpäkkeen kohtasimme vain kiinalaisessa junassa. Siksikin sitä juotavaa pitää olla ja suolaista syötävää, kun alkaa olla dehydroitunut olo. Vaatetuksen on paras olla väljä ja vilpoisa, varvassandaalit ovat ainoat kyseeseentulevat jalkineet.

4. Varaa vettä myös hampaidenpesuun, jos junan hanavesi arveluttaa. Oma veskipaprurulla on todennäköisesti tarpeen, sillä sitä löytyy vessasta valmiina vain hyvin onnekkaissa tapauksissa. Savetteja/ puhdistusliinoja reilusti, ne ovat lähes ainoa tapa peseytyä. Myös pieni käsisaippua (Bliw on paras ikinä) on hyvä ottaa koto-Suomesta messiin.

Minihytti

5. Jos saat venäläiseltä junaemännältä hymyn (varsinkin jos et puhu venäjää), olet kuningas! Heidän työnkuvaansa mitä luultavimmin kuuluu ehdoton yrmeys. Emännät siivoavat käytävän ja hyttien lattiat päivittäin (vaikka ne eivät ehkä näytä siltä), mutta eivät silti vie vessaan lisää paperia, jos se on loppunut. Oman koppinsa viereisen vessan he saattavat lukita ja pitää omassa käytössään, suosi siis vaunun toisessa päässä olevaa toilettia.

6. Hytin ovi on viisasta lukita yöksi paitsi kahvasta myös oven yläosassa olevalla salvalla, joka estää ovea avautumasta pientä rakoa enempää. Kahvan lukon nimittäin saa auki ulkopuoleltakin.

7. Alapedit saa nostettua ylös ja niiden alla on laatikot, jonne saa kamat kätevästi piiloon. Yläsängyssä nukkuja voi työntää laukun oven yläpuolella olevalle hyllylle (jossa on usein peittoja). Arvotavaroita ei parane levitellä ympäriinsä, etenkin, jos poistuu junasta asemilla.

8. Aika kuluu junassa yllättävän nopeasti ikkunasta ulos tuijotellessa, hyttikumppanien kanssa jutellessa (jos löytyy yhteinen kieli) ja torkkuessa. Kirjat riittivät meille lisäpuuhaksi, pelikortit tai muut pelit ovat myös hyvä ajatus. Voihan sitä junavaunun kolinassa kirjoittaa vaikka romaanin tai mietiskellä itsensä nirvanaan. :)

Pysähdyspaikkataulukko

9. Matkan kulkua voi seurata käytävän seinässä olevasta listasta, joka näyttää missä pysähdytään milloinkin ja kuinka kauan pysähdys kestää. Kannattaa opetella kyrillisiä aakkosia edes sen verran, että tunnistaa isoimpien kaupunkien nimet listasta. Junaemännät pitävät kyllä huolta, ettei kukaan jää junasta silloin, kun ihmiset ovat hypänneet laiturille shoppailemaan. Kauas ei kannata asemalta lähteä juoksemaan.

10. Rajanylitykset voivat olla tuskaisia: passintarkistelut ja muut operaatiot kestävät ja kestävät, mitään helpotusta kuumuuteen ei ole, ja vessat on suljettu. Venäjän ja Mongolian rajalla Naushkin asemalla (Venäjän puolella) on vessa asemarakennuksen vasemmalla puolen: se maksaa 9 ruplaa ja paperinpalan saa kassalta, istuimia ei ole, vain reikä lattiassa. Pieni elintarvikekauppa puolestaan löytyy aseman oikealta puolelta jonkin matkan päästä, sieltä ehtii hyvin käydä noutamassa kylmät limpparit ja jotain muuta pientä. Mongolian ja Kiinan rajalla Erlianissa on kattava ruokakauppa (Friendship Store tai jotain sinnepäin) aivan aseman kyljessä: sieltä saisi hyvät evästäydennykset loppumatkalle, jos olisi siinä kohtaa joko yuaneja tai pieniä dollareita taskussa (mitä meillä ei ollut).

Bonusvinkki: Venäjää halkovasta junareitistä on olemassa useampi opaskirja (englanniksi) -  vertailimme niitä ennen lähtöä ja päädyimme hankkimaan Amazonista Bryn Thomasin kirjoittaman Trans-Siberian Handbookin, josta ilmestyy joka vuosi päivitetty painos. Opus osoittautui erinomaiseksi avuksi monessa kohtaa, koska se antaa tietoa paitsi junista ja lipuista myös kaikista mahdollisista pysähdyskaupungeista matkan varrella ja sisältää auttavat kartat keskeisistä paikoista. Loistava junamatkustusinfo (kaikkiin maailman maihin) löytyy lisäksi täältä.

Pitkässä junamatkassa on kieltämättä jokin omalaatuinen hohtonsa, ja kaikkine epämukavuuksineenkin se on mielestämme kaikin puolin suositeltava asia koettavaksi elämän aikana! Mitä enemmän on aikaa, sitä useamman pysähdyksen voi tehdä - yhteen menoon 7865 kilometriä kestäisi suunnilleen viikon.