Trans-Mongolian vinkit

Sille, ken kaavailee junareissua halki Siperian - Vladivostokiin tai Pekingiin - tarjoamme tässä pienen kokoelman vinkkejä, jotka meidän kokemuksemme mukaan voivat olla hyödyksi:

1. Jos joku väittää sinulle, että junalippujen ostaminen matkan varrelta on niin hankalaa, että ne on paras hankkia etukäteen, älä usko, se on puppua. Se on hankalaa korkeintaan Venäjällä, mutta sielläkin selviää, jos on paikallisia tuttuja tai pyytää apua majapaikan henkilökunnalta, ja tarkistaa aikataulut ja hinnat valmiiksi Russian Railwaysin sivuilta, josta voi Google Translaten avulla kääntää tekstit englanniksi. Venäjällä kaikki aikataulut ovat aina Moskovan ajassa!

2. Junaan kannattaa ehdottomasti varustautua omin eväin; asemalaitureilla saattaa olla myyjiä ja kioskeja, mutta aina ei olekaan, ja laatuun ei ole luottamista. Pikanuudelit, tuo Siperian-junan perinneruoka, valmistuu näppärästi kuumaan veteen, jota saa samovaarista joka vaunussa (muista tarkistaa että vesi on tosiaan kiehuvaa). Itse ostimme aina yhdet, jossa on pahvikulho valmiina mukana ja lisäksi pelkkään pussiin pakattuja, jolloin kulhoroskan määrä väheni edes hiukan. Kuorittavia hedelmiä, pikapuurohiutaleita ja keittojauheita, näkkileipää, keksejä, pähkinöitä ja sen sellaista. Runsaasti juotavaa (sitä kyllä saa asemiltakin)! Teepusseja ja murukahvia. Oma muki! (Junassa on toki ravintolavaunukin, mutta se on luultavasti melko kallis ja vähävalinnanvarainen.)

Samovaari

3. Kesällä junassa on enimmäkseen liian kuuma. Ikkunaa ei välttämättä saa auki, tuuletinhärpäkkeen kohtasimme vain kiinalaisessa junassa. Siksikin sitä juotavaa pitää olla ja suolaista syötävää, kun alkaa olla dehydroitunut olo. Vaatetuksen on paras olla väljä ja vilpoisa, varvassandaalit ovat ainoat kyseeseentulevat jalkineet.

4. Varaa vettä myös hampaidenpesuun, jos junan hanavesi arveluttaa. Oma veskipaprurulla on todennäköisesti tarpeen, sillä sitä löytyy vessasta valmiina vain hyvin onnekkaissa tapauksissa. Savetteja/ puhdistusliinoja reilusti, ne ovat lähes ainoa tapa peseytyä. Myös pieni käsisaippua (Bliw on paras ikinä) on hyvä ottaa koto-Suomesta messiin.

Minihytti

5. Jos saat venäläiseltä junaemännältä hymyn (varsinkin jos et puhu venäjää), olet kuningas! Heidän työnkuvaansa mitä luultavimmin kuuluu ehdoton yrmeys. Emännät siivoavat käytävän ja hyttien lattiat päivittäin (vaikka ne eivät ehkä näytä siltä), mutta eivät silti vie vessaan lisää paperia, jos se on loppunut. Oman koppinsa viereisen vessan he saattavat lukita ja pitää omassa käytössään, suosi siis vaunun toisessa päässä olevaa toilettia.

6. Hytin ovi on viisasta lukita yöksi paitsi kahvasta myös oven yläosassa olevalla salvalla, joka estää ovea avautumasta pientä rakoa enempää. Kahvan lukon nimittäin saa auki ulkopuoleltakin.

7. Alapedit saa nostettua ylös ja niiden alla on laatikot, jonne saa kamat kätevästi piiloon. Yläsängyssä nukkuja voi työntää laukun oven yläpuolella olevalle hyllylle (jossa on usein peittoja). Arvotavaroita ei parane levitellä ympäriinsä, etenkin, jos poistuu junasta asemilla.

8. Aika kuluu junassa yllättävän nopeasti ikkunasta ulos tuijotellessa, hyttikumppanien kanssa jutellessa (jos löytyy yhteinen kieli) ja torkkuessa. Kirjat riittivät meille lisäpuuhaksi, pelikortit tai muut pelit ovat myös hyvä ajatus. Voihan sitä junavaunun kolinassa kirjoittaa vaikka romaanin tai mietiskellä itsensä nirvanaan. :)

Pysähdyspaikkataulukko

9. Matkan kulkua voi seurata käytävän seinässä olevasta listasta, joka näyttää missä pysähdytään milloinkin ja kuinka kauan pysähdys kestää. Kannattaa opetella kyrillisiä aakkosia edes sen verran, että tunnistaa isoimpien kaupunkien nimet listasta. Junaemännät pitävät kyllä huolta, ettei kukaan jää junasta silloin, kun ihmiset ovat hypänneet laiturille shoppailemaan. Kauas ei kannata asemalta lähteä juoksemaan.

10. Rajanylitykset voivat olla tuskaisia: passintarkistelut ja muut operaatiot kestävät ja kestävät, mitään helpotusta kuumuuteen ei ole, ja vessat on suljettu. Venäjän ja Mongolian rajalla Naushkin asemalla (Venäjän puolella) on vessa asemarakennuksen vasemmalla puolen: se maksaa 9 ruplaa ja paperinpalan saa kassalta, istuimia ei ole, vain reikä lattiassa. Pieni elintarvikekauppa puolestaan löytyy aseman oikealta puolelta jonkin matkan päästä, sieltä ehtii hyvin käydä noutamassa kylmät limpparit ja jotain muuta pientä. Mongolian ja Kiinan rajalla Erlianissa on kattava ruokakauppa (Friendship Store tai jotain sinnepäin) aivan aseman kyljessä: sieltä saisi hyvät evästäydennykset loppumatkalle, jos olisi siinä kohtaa joko yuaneja tai pieniä dollareita taskussa (mitä meillä ei ollut).

Bonusvinkki: Venäjää halkovasta junareitistä on olemassa useampi opaskirja (englanniksi) -  vertailimme niitä ennen lähtöä ja päädyimme hankkimaan Amazonista Bryn Thomasin kirjoittaman Trans-Siberian Handbookin, josta ilmestyy joka vuosi päivitetty painos. Opus osoittautui erinomaiseksi avuksi monessa kohtaa, koska se antaa tietoa paitsi junista ja lipuista myös kaikista mahdollisista pysähdyskaupungeista matkan varrella ja sisältää auttavat kartat keskeisistä paikoista. Loistava junamatkustusinfo (kaikkiin maailman maihin) löytyy lisäksi täältä.

Pitkässä junamatkassa on kieltämättä jokin omalaatuinen hohtonsa, ja kaikkine epämukavuuksineenkin se on mielestämme kaikin puolin suositeltava asia koettavaksi elämän aikana! Mitä enemmän on aikaa, sitä useamman pysähdyksen voi tehdä - yhteen menoon 7865 kilometriä kestäisi suunnilleen viikon.

Jurtta-ajan jälkeinen jumitus

Viimeiset jumituspäivät UB:ssa

Sateisia näkymiä LG Guesthousen ikkunasta.

Aloimme viime viikolla jo kuulua Golden Gobi Hostelin kalustoon, ja päätimmekin muuttaa residenssiä vielä viimeisiksi päiviksi. Koska Pekingin juna lähtee huomenna perjantaina klo 7.15, tavoittelimme viisautta varaamalla majoituksen mahdollisimman läheltä asemaa, jotta voimme herätä hiukan myöhemmin. Tarkoitukseen soveltui LG Guesthouse, josta saimme yhdeksi yöksi peräti privahuoneen ja loput kolme yötä neljän hengen dormista, jonka senkin saimme pitää enimmäkseen kahdestaan. Tämäkin hostelli lisäsi jännitystä elämäämme monin tavoin: nettisivulla mainostettiin, että alakerran ravintola tarjoaa huonepalvelua "making the restaurant an indispensable convenience", mutta asiasta tiedusteleminen tuotti lähinnä hämmentyneitä katseita. Nettiyhteys oli poikki kokonaisen päivän sähkökatkon vuoksi (mikä kaataa travellerin päiväohjelman totaalisesti), lukittavat lokerot olivat täynnä henkilökunnan kamoja, ja ikkunasta saimme seurata viihdyttävää näytelmää, jonka pääosissa olivat kaatosade, puliukko, joka housut puolitangossa harkitsi kuralätäköstä ylös nousemista, sekä toinen, joka vaikutti ruumiilta, mutta liikahti jossain vaiheessa johonkin suuntaan. Vieraskeittiössä oli "seisova pöytä": tuolien ja ruokapöydän puuttuessa söimme säälipastaa romanttisesti seisaaltamme työtason ääressä. Perussettiä taas...

Perinteinen kävelytie

Keskiviikkoinen kaatosade johti muihinkin huomioihin koskien lähinnä kaupungin katuhuollon huikeaa tasoa: tänään kävellessämme keskustaan saimme käyttää mielikuvitusta löytääksemme kadusta kohdan, johon asettaa jalkansa ilman sen uppoamista sateen synnyttämiin järviin. Päivän missiona oli lopuista tugrikeista eroon pääseminen. Söimme ravintolassa, mutta siihen ei kulunut kuin kymppitonni (kuusi euroa). Loput pyrimme parhaamme mukaan kuluttamaan tulevan junamatkan eväisiin, mutta vielä jäi paritonnia taskuun. Puolitoista euroa siis... 

Mongolia jää huomenissa taakse, mikä ei tuottane meille tässä vaiheessa suurempaa harmitusta. Jumittamiseen Ulan Bator soveltui oikeastaan aika hyvin -  täällä ei ole liikaa nähtävää eikä paljonkaan kauniita paikkoja, joten päivän voi täydellisesti viettää siten kuin vaikkapa eilen: luimme kirjoja sängyssä aamusta iltaan (ei kertakaikkiaan voinut tehdä mitään muuta, tosi harmi...)!

State Department Store

Kerrostaloasumista

Uutta ja vanhaa. Rumaa ja kaunista.

Luostari Ulan Batorin keskustassa.

Kuitattakoon aikamme Mongoliassa muutamaan sanaan pääkaupungin vegeilymahiksista:

Ulan Batorin vegeskene

Kaikista reitillemme osuvista maista arvelimme juuri Mongolian olevan se kaikkein haasteellisin kasvissyöjälle, mutta toisin osoittautui. Joko syynä ovat buddhalaiset vaikutteet tai sitten länsimaisten trendien tuulet, mutta joka tapauksessa UB:ssa itää pieni terveysintoiluilmiö, mikä ilahdutti vanhoja (?) luomuhippejä.

Happy House

Kasvisravintolat mainostavat itseään (kaikki samalla) sloganilla: healthy vegetarian food, ja isommissa ruokakaupoissa on luomuvaihtoehtoja ainakin viljatuotteissa, mehuissa ja kuivasäilykkeissä. Aloe vera -juoma on suosiossa, sitäkin löytyi luomuna. Ruokakauppojen luomutus ei tosin yllä lähimainkaan suomalaiseen tasoon saakka, mutta kasvisravintolat ovat täällä parempia kuin Turussa! Kävimme kahteen kertaan Luna Blancassa, joka tarjoaa lähinnä soijapohjaisia mausteisia annoksia riisin kera (eli tavallaan lihankorviketta), kun taas tänään viimeisenä päivänä löytämämme Happy House tarjosi nimenomaan kasvisruokaa - kasviksista tehtyä ruokaa. Kummassakin ravintolassa näimme pelkästään paikallisia, joten tuskin on kyse länsituristien paapomisestakaan. Jossakin sanottiin, että myös nomadikansat jättävät kesällä usein lihan pois ruokavaliostaan puhdistaakseen kehoaan talven jälkeen. Ehkä kasvisruoan suosion nousu on merkki siitä, että UB:n asukkaatkin kaipaavat puhtautta elämäänsä - toivottavasti. Marketista näytti nimittäin olevan saatavilla myös happea pullossa - tarpeellisuuden voimme uskoa.

Luna Blanca

Loving Hut

P.S. Kiinassa saattaa blogger olla blokattu nettisensuurin takia, joten katsotaan milloin päästään päivittelemään seuraavan kerran. Twitterin kautta sitten (jos onnistuu sekään)!

Holiday in Mongolia

Lomailua UB:ssa

Outo länsimaalainen oli
nähtävyys mongolitytöille.

Juhannusta edeltävällä viikolla täällä vietettiin vähän "lomaa" matkustamisesta. Oleiltiin hostellilla enimmäkseen - saatiin sänkypaikat yläkerrasta, jossa oli ihanan rauhallista verrattuna alakerran älämölöön. Katsottiin elokuvia, sekä teatterissa (Madagascar 3, dubbaamattomana!) että hostellin dvd-valikoimasta, ruokittiin itseämme viereisen State Department Storen erinomaisen ruokaosaston antimilla (sieltä löytyy jopa luomuhylly erikseen!), ja vähän tallailtiin sentään kaupungin likaisia katujakin. Ulan Bator on antanut itsestään vaikutelman kaoottisena ilmansaastekeskittymänä, jossa vilisee taskuvarkaita ja melkein päälle ajavia autoja. Ei järin imartelevaa. Täällä nyt kuitenkin hengataan - vielä viikko aikaa, sillä junaliput Pekingiin on päivätty heinäkuun kuudennelle.

Parlamenttitalo. Keskellä paksu Tsingis Khan.

Tunsimme itsemme outolinnuiksi ja loisiksi, kun emme heti osoittaneet kiinnostusta hostellin järjestämiin nomadiretkiin. Ihmisiä tuli ja meni koko ajan retkelle ja sieltä takaisin. Ymmärrettävää sikäli, ettei UB:ssa kauheasti puuhaa travellerille olekaan. Ja kaikki haluavat totta kai kokea autenttisesti mongolialaisten perinteisen elämäntavan jurtissa keskellä erämaata ja vuorimaisemaa. Me mietittiin, että jaksaiskos sitä...

Perjantai-illalla kahdeksan aikaan päätettiin sitten kysäistä eräästä viisipäiväisestä retkestä, jota oltiin kansiosta tutkittu, että saattaisi olla sopivan kokoinen meille. Yllärinä kuultiin, että juurikin se retki oli starttaamassa seuraavana aamuna ja kaksi paikkaa oli jäljellä. Ei muuta kuin viime tipan järjestelyihin: maksu piti hoitaa ennen, joten Tapsalle tuli taas reissu pankin tiskille. Sieltä palattiin melkoisena hillopäällikkönä: miljoona taskussa! Ja koska suurin tugrik-seteli on 20 000, oli lappusia tuhoton tukku taskuun tungettavaksi. (Retken hinta oli kahdelta joku vajaa 700 000 tugrikia, joka on euroissa nelisensataa - all inclusive). Kamat järjestettiin siten, että toiseen rinkkaan tuli kaikki retkelle mukaan otettava ja toinen jätettiin säilöön hostelliin. Hintaan kuului siis kaikki kuskin ja oppaan palveluista muonitukseen ja majoittumisiin jurtissa paikallisten perheiden vieraana.

Länkkäriruokaa juhannusaaton kunniaksi.

Juhannus nomadina

Retkiohjelma

Lauantaiaamuna kahdeksalta meitä odotti pihalla minibussi, lippispäinen kuljettajamiekkonen ja hymyilevä opastajatar. Porukkaan lukeutui lisäksemme brittipariskunta Tom ja Katie sekä portugalilais-filippiiniläinen pari Alfredo ja Karen. Eka ajorupeama kesti kuusi tuntia, mikä vähän venyi, kun pysähdyttiin seuraamaan jonkinlaista koko perheen pelitapahtumaa, jossa miehet heittelivät teltoissa palikoita kurkkulaulun säestyksellä, ja myöhemmin paikallinen Olavi Virta veti komian soolon.

Mongolialainen neppauspeli

Ensimmäisen nomadiperheen luo saavuttiin ihmetellen kaikkea: jurttien ympärillä avautuvaa näköalaa, eläintenkakan määrää pihalla, fermentoituneen hevosenmaidon makua ja jurttien värikästä sisustusta. Perheeseen kuului suloinen 10 kuukauden ikäinen tyttövauveli, joka veti huomion puoleensa, sekä isompia lapsia, jotka olivat innoissaan uusista pallopelikavereista. Alkuun kyllä tuli hölmö olo: mennä nyt sinne kameroineen tuijottelemaan toisten normaalia elämää. Retken kuluessa kävi tosin ilmi, että kesäaikaan nomadiperheet majoittavat länkkärituristeja luonaan päivittäin, ja luultavasti siitä saatava lisätulo on heille ihan tervetullutta. Sitä paitsi mongolialaiset ovat ihmisinä erittäin ystävällisiä ja vieraanvaraisia, jurtat ovat aina avoinna kyläilijöille.

Perinteinen nomadiasumus kaikilla herkuilla.

Retken aikana yövyttiin siis yhteensä neljässä eri jurtassa eri puolilla lääniä. Mukavuus- ja hygieniaolot vaihtelivat hyvin vähän: tasaisemmille paikoille oli pystytetty muutamasta laudasta vessakoppi ovella tai ilman, kun taas kukkulaisilla seuduilla vessan paikan sai valita ihan itse, maisemalla varustettuna. Tuli väistämättä mieleen, että sikäläisten vastustuskyky lienee kehittynyt hippasen pitemmälle kuin länsimaisen tallaajan, mistä esimerkkinä se, kun ensimmäisen majapaikan vauvatyttö seisoskeli oven suussa kaikessa rauhassa ottaen tukea korillisesta hevonpeetä, jota käytettiin kamiinan lämmitykseen. Kukaan ei rynnännyt siirtämään lapsen sormia pois kakkaroiden joukosta.

Vauvamongoli

Tuplakyttyrä

Länsimainen vastustuskyky myös osoitti heikkoutensa toisen päivän jälkeen. Mongolian arojen ruokavalio koostuu ymmärrettävästi eläinkunnan tuotteista (vaikka kokkinakin toiminut oppaamme oli varannut mukaan vihannesta nuudelin ja riisin höysteeksi). Lihansyönnin vältimme poikkeusluvalla taas, mutta eläinrasvaa tuli kukkuroittain erinäisten maidosta vatkattujen tuotteiden mukana. Paikallinen tee esimerkiksi, joka sisälsi enemmän maitoa kuin teetä, maistui hyvältä kuin mikä. Maito luonnollisesti oli aina tuoreeltaan lypsettyä eikä sitä ollut kukaan pastöroimassa. Jokin vieras bakteeri sitten ylitti Riinan vatsan sietokyvyn tokana yönä, ja muutaman kerran mentiin juosten tähtitaivaan alle. Pahaksi onneksi kyseinen yö oli retkemme kaikista kylmin: tuuli oli jäätävä ja nukkumajurtassakaan ei ollut kamiina päällä. Aamulla iski kuume, eikä syöminen oikein kiinnostanut enää loppumatkasta.

Retkeen kuului jurtissa kyläilyjen lisäksi mm. käynti buddhalaisessa luostarissa, kameli- ja hevosratsastusta sekä pistäytyminen valtavalla Tsingis kaanin patsaalla, joka on maailman suurin ratsastajapatsas ja rakennettu ruostumattomasta teräksestä. Toisena päivänä ajettiin Kharakhorumiin, Mongolian Turkuun - eli entiseen pääkaupunkiin. Tsingiksen ollessa kaanina se oli imperiumin keskus, kunnes poikansa Kublai vaihtoi pääkaupungiksi Pekingin, ja myöhemmin koko Kharakhorum tuhottiin.

Myös pesukone kuului joidenkin
jurttien varusteluun.

Kaksi tolppaa pitelee jurtan kattoa.
Näiden välistä ei sovi kävellä.

Kaminassa poltettiin lantaa.

Kamelit olivat vekkuleita tyyppejä. Niiden selkään pääsy oli aika jännittävää ja istumalihakset kokivat kovia etenkin, kun lurppahuulet ottivat muutaman juoksuaskeleen. Kyttyräkaverit myös lönkyttelivät niin lähellä toisiaan, että piti varoa, ettei oma kengänkärki osu viereisen kamelin hännän alle. Hevosratsastusta oli ohjelmassa viimeisenä päivänä, jolloin satoi. Köpsyteltiin märkinä laiskahkojen heppojen selässä vuorimaisemassa, ja jännitysmomentit rajoittuivat siihen loppumetrien hetkeen, jolloin Tapsan hevonen sai sekoamiskohtauksen, meni polvilleen ja pudotti Tapsan selästään. Isoa mustelmaa suuremmitta haavereitta säästyttiin.

Opittiin retken aikana myös perinteisiä "ankle bone gameja" eli vuohen tai lampaan nilkkaluilla pelattavia pelejä. Luussa on neljä sivua, jotka kuvaavat kamelia, hevosta, vuohta ja lammasta, ja niitä heitellään kuin noppia. Ekan majoitusjurtan isäntä oli mestari lajissa, jossa piti heittää ilmaan ketjunpätkä ja sen ollessa ilmassa saada kouraistua mahdollisimman monta nilkkaluuta - ja olla tiputtamatta niitä samalla kuin koppaa ketjun samaan kouraan. Riinalta sama ei luonnistunut lainkaan.

Näin se homma toimii.

Viimeisenä yönä isäntinämme oli kazakkiperhe, joka erosi mongolialaisista kasvonpiirteiltään aika selvästi, ja he vaikuttivat myös hiukan iloisemmalta väeltä. Heidän keskuudessaan eletään perinnettä, että kazakki saa mennä naimisiin vain toisen kazakin kanssa. Pääsimme todistamaan myös tapahtumaa, jossa yhden perheen vastasyntynyt lapsi luovutettiin toiselle, lapsettomaksi jääneelle perheelle. Kyseessä oli tosin veljesten perheet, ja elämä jurttanaapurien kesken on ilmeisesti hyvin läheistä muutenkin, joten alkuperäiset vanhemmat saavat varmasti seurata luovuttamansa lapsen kasvua omalla pihallaankin.

Kallo mäen päällä. Alhaalla jossain kotijurttamme. 

Parhautta retkessä oli nomadi-ihmisten tapaaminen, vaikka kommunikaatio heidän kanssaan jäikin aika vähäiseksi. Teki taasen hyvää vanhalle kunnon kerma-sanonko-mille vetää mukavuustasot kohti minimiä ja nähdä täysin erilainen tapa elää. (Mainittakoon silti, että jurtista löytyi telkkarit digibokseilla, ja kännykät piippasivat. Lautasantennit ja aurinkopaneelit pihalla eivät ehkä sopineet mielikuvaan. :) ) Mutta kun torstaina illansuussa palattiin "kotiin" hostellille, ai että se suihku teki hyvää...

Yli rajan: Mongolia

Päästiin Mongoliaan! Parhaillaan odotellaan dormisänkyjen vapautumista hostellilla - torkut maistuis. Juna saapui ajallaan puoli seitsemän aikaan, eikä siinä nukuttua yötä voi sanoa järin levolliseksi. Golden Gobi -hostellin ilmainen kyyditys asemalta aamulla oli ihan luksuspalvelua.

Peruutetaan taas pari päivää: perjantai-illalla otimme siis junan Irkutskista Ulan Udeen. Budjettiratkaisuna vedettiin kahdeksan tunnin matka yöllä istumapaikoilla (maksoi vain n. 10 euroa/ pää). Kompartmenttiseurana oli neljä mongolialaista teinityttöä, mikä oli ok, mutta nukkuminen kahdestaan yhdellä pitkällä penkillä oli jotakuinkin epätoivoista. Noo, aamulla hostelliin torkkumaan. Seuraava yö oli varattuna Ulan-Ude Travellers Housesta läheltä asemaa. Matkalla sinne ohitettiin Uden ainoa nähtävyys: giganttinen Leninin pää. Lauantaina oli hirveä helle, joka illalla lohkesi ukonilmaksi. Löysimme laadukkaan ruokakaupan nimeltä Sputnik ja söimme pitkästä aikaa pelkkää salaattia (kurkkua, tomaattia ja päälle smetanaa :) ). Hostellilla oli hyvä meininki: sen pitäjä Denis rämpytti kitaraa ja yksi ruotsalaistyttö lauloi mahtavasti. Laulelo tosin jatkui siinä määrin myöhään, että kunnon yöunet jäi taas puolitiehen.

Melko absurdia

Sunnuntaina sitten oli taas maisemanvaihdos edessä: Venäjä jäi taakse kolmen ja puolen viikon osuutensa jälkeen ja yöjuna Ulaanbaatariin, Mongolian pääkaupunkiin, starttasi iltapäivällä. Venäjän junissa kohtasimme varsin vähän muita travellaajia, mutta nyt oli vaunu pullollaan länkkärimatkalaisia, mukaan lukien pari heppua Oulusta. Hytissä odotteli meistä hiukan vanhempi (jotain 35 v.) hollantilaispariskunta, kunnon travellerihenkisiä ja puheliaita tyyppejä. Turistiin mm. siitä kuinka valtavan roskaista Venäjällä on, ja siitä, millaista on palata vuoden reissun jälkeen kotiin (heillä oli tästä jo kokemusta). 

Siinä kuuden maissa illalla juna pysähtyi Naushkin raja-asemalle. Kuumuus oli päivän kuluessa hivuttautunut ilmastoimattomaan junanvaunuun, ja avoin ikkuna ei auttanut yhtään, kun ilma seisoi ulkonakin. Opaskirja kertoi, että rajamuodollisuuksiin menee todennäköisesti viitisen tuntia. Passimme kerättiin pois, ja sitten odotettiin. Ja odotettiin. Mentiin ulos asemalaiturille, kipitettiin vähän matkan päähän kauppaan hakemaan lisää juotavaa epävarmoina siitä, kuinka kauas junasta uskaltaa lähteä, tultiin takaisin, ja odotettiin taas. Sitten alkoi ravata erinäistä koppalakkia tarkistamassa penkkien alle, maton alle ja varmaan verhon taaksekin, huumekoiran kanssa ja ilman, passit saatiin jossain kohtaa takaisin, ja puoli kymmenen paikkeilla juna liikahti eteenpäin. Rajan toisella puolen stopattiin taas, Sühbaatarin asemalle, jolla sotilaspoijjaat seisoi asennossa junan saapuessa. Sitten kaikki sama uudestaan - passit sinne ja tänne, tarkistukset joka väliin, koppalakit tärkeinä ja vielä maahantulo- ja tullilomakkeiden täyttö. Ja se kuumuus. Joku sanoi 42 astetta. Teimme kuolemaa.

Joskus yhdentoista jälkeen päästiin jatkamaan - ja nukkumaan. Aamulla viiden kieppeillä alkoi väki vaunussa heräillä, onneksi yö oli viilentänyt ilmaa mukavasti. Mongolialainen maisema ikkunasta ei eronnut mitenkään Baikalin alueesta Venäjällä: hiekkaa, hökkelikylää ja roskaa. Ehkä muunkinlaista näkymää löytyy myöhemmin, kun lähdetään jonkinlaiselle aavikkoretkelle. Niitä järjestetään täällä joka tahon toimesta ja ovat ikään kuin "must". 

Mutta nyt chillataan. Varattiin koko viikko hostellista, ja joku ehkä ihmettelee, miten niin kauan saa kulutettua samassa paikkaa, mutta hälläkö väliä. Täällä on halpaa ja lähellä on kasvisravintoloita. Jos nyt vielä saatais ne sängyt pian, niin that's about it.