Vielä kerran palmun alle

Auringon maillemeno parvekkeelta.

Tongan lentokenttä, pienempi
kuin Turun...

Lensimme Tongalta viime perjantaina Fidzille pienellä potkurikoneella, joka oli sentään isompi kuin luulimme: oli siinä 44 matkustajapaikkaa. Puolitoistatuntinen lento toi meidät Suvaan, joka on eteläisen Tyynenvaltameren suurin kaupunki. Tai ensin piti tietysti ottaa taksi Nausorin kentältä kaupunkiin. Taksimatkan aikainen ikkunasta ulos katselu paljasti jo Tongasta kovasti poikkeavat näkymät. Infrastruktuuri on roimasti kehittyneempi, vaikka talot ovatkin röttelötyylisiä. Ihmiset myös ovat erinäköisiä: taksikuski mainitsikin, että Fidzi on hyvin monikulttuurinen, toisin kuin Tonga, ja muun muassa intialaista väestöä piisaa.

Pienin kone, jossa ollaan oltu.

Olimme varanneet kolme yötä pienestä guesthousesta läheltä Suvan ydinkeskustaa. Muilta osin mitään suunnitelmaa Fidzin viikolle ei vielä ollut. Guesthousea isännöi mukavan oloinen perhe, mukaanlukien juttelevainen isoisä. Valitettavasti jouduimme havaitsemaan, että kellarikerroksen huoneemme näytti siltä kuin sitä ei olisi siivottu tyyliin ikinä. Käytiin Suvan keskustassa hakemassa jotain syötävää, eikä sen enempää kaupunkia sitten ehditty katsella. Illalla homeisessa huoneessa tuli semmoinen olo, että lähetään menee...

Etsiskeltiin sitten netistä koko ilta ok-hintaista resorttityyppistä paikkaa Viti Levun (pääsaaren) eteläiseltä rannalta ja löydettiin lopulta sopiva. Paikan nimi tosin oli monimutkainen Holiday Club Fiji Palms Beach Resort, eikä sillä ollut omia nettisivuja, vaan varaus piti tehdä jonkun Wotif-järjestelmän kautta ja vieläpä maksaa heti. Mutta se oli edullinen (n. 80€/ yö) ja sillä oli tosi hyvät arvostelut TripAdvisorissa. Se sijaitsi Pacific Harbourin kylässä, joskaan sitä ei näkynyt Googlen kartassa. Lähtökohta oli siis hiukan hatara, mutta lähdimme silti lauantaiaamuna matkaan Sunbeam-firman bussilla Suvan bussiasemalta. Guesthouse tietysti pyysi meiltä maksun kahdesta yöstä, koska peruimme varauksemme niin myöhään, mutta parempi lähteä pois kuin kiukutella, jos ei nappaa.

Suvan bussiasema.

Fiji Palms, siellähän se.

Bussi ajoi Queensroadia eli etelärannan päätietä kohti itää. Isoja, ilmastoitujakin linja-autoja reitillä kulkee, mutta tämä sattui kuitenkin olemaan "aidompi", eli hikinen ja ahdas vanha klonksutin. Se pysähteli vähän väliä, kun joku halusi kyytiin tai pois. Yritimme luottaa siihen, että kuski muistaa myyneensä ainakin yhdet liput Pacific Harbouriin asti ja kertoo, kun ollaan siellä. Näinhän siinä kävikin. Auto pysähtyi suoraan sellaisen kyltin kohdalle, jossa luki Fiji Palms. Hiukan vielä epävarmoina, oliko tämä nyt se meidän määränpää, lähdettiin tieltä kävelemään polkua rantaan päin. Ja sieltähän se löytyi, ihan oikea mesta.

Sisäänkirjoittautuessa naureskelimme, että varasimme viisi yötä hiukkasen spontaanisti edellisenä iltana, ja respan tyttö varmaan piti meitä kovin hupaisina. Etenkin, kun kävimme myöhemmin uudelleen varmistamassa, että oliko se etukäteen maksettu hinta tosiaan koko summa, vai kenties jonkinlainen varausmaksu. Tuntui nimittäin niin kovin edulliselta sen jälkeen, kun oltiin nähty huoneemme. Luultiin ensin tulleemme jonkinlaiseen yhteistilaan, josta päästäisiin käytävää pitkin meidän huoneeseen, kunnes tajuttiin, että oltiin jo huoneessamme. Se olikin sitten oikein huoneisto. Moderni keittiö, olohuone, kaksi makuuhuonetta ja kaksi vessaa, sekä parveke. Ilmeisesti Fiji Palms vuokraa tällaisia asuntoja pitemmäksikin aikaa, ja kotisivujen puuttumisesta saattoi päätellä, että tänne ei yleensä pamahda paikalle mitään satunnaisia reppureissaajia, vaan ennemmin lomailevia perheitä matkatoimistojen kautta.

Överejä loma-asuntoja.

Överi makuuhuone...

Överi olo-ja ruokailuhuone.

Överi keittiö - ruoka myös överihyvää! :)

Fidzin viikosta tulikin sitten vahingossa luksustelua. Kämppä tarjosi sellaisia asioita, jotka kotona ovat yleensä itsestäänselviä, mutta joita ilman olimme nyt olleet noin kymmenen kuukautta: oma pesukone, joka mahdollisti vaatteiden vaihtamisen vaikka päivittäin, täysin varusteltu keittiö vain meidän kahden käyttöön, sekä se, että saatoimme välillä oleskella myös eri huoneissa.

Loistavasta keittiöstä piti ottaa kaikki irti: lähistöltä löytyi pari pientä supermarkettia, joista saatiin ekoiksi päiviksi kokkailuaineksia. Niiden valikoima oli kuitenkin sen verran rajoittunut, että tultiin ajatelleeksi lähteä maanantaina käväisemään uudelleen Suvassa kunnon ruokaostoksilla. Puolitoistatuntinen matka maksoi vain noin kaksi euroa suuntaansa (4,15 - 4,60 FJD). Käveltiin tien vartta pitkin jonkun matkaa, kunnes nähtiin bussin tulevan. Kuskit ovat reiluja ja poimivat matkustajia kyytiin mistä kohtaa tahansa, joten mitään pysäkkiä ei tarvinnut etsiä. Tällä kertaa osui kohdalle siisti, ilmastoitu auto - hinnassa ei silti ollut eroa.

Suvalaisella koiralla oli pulma.

Suvassa tehtiin pieni kaupunkikävely. Melko samannäköistä kuin monissa Kaakkois-Aasian kaupungeissa; ehkei aivan yhtä likaista, ja jalkakäytävillä pystyi ihan kävelemäänkin. Lähellä bussiasemaa sijaitsee valtava katettu vihannesmarketti ja sieltä keräiltiin iso kassillinen kurkkua, porkkanaa, paksoi-kaalia, ananasta ynnä muuta mukaan. MHCC-nimisen ostoskeskuksen alakerrasta puolestaan löytyi erinomainen supermarketti, ja ostoksia tulikin tehtyä sen verran, että piti tässä viimeisenä päivänä miettiä, kuinka saadaan kaikki ruoat syödyksi.

Vihannesmarketissa.

Myös hedelmiä runsaasti kaupan.

Markettiostoksia.

Perinteinen lomaresortti.

Fiji Palmsista löytyi tietysti uima-allas lökötuoleineen, ja tulihan siellä sitten vähän maattuakin. Meri, jonka vesi oli suorastaan kuumaa, houkutti silti enemmän ja ranta oli tällä kertaa pelkkää hiekkaa, ei korallin korallia ainakaan näillä kohdin. Resortti edustaa sellaista lomailukohdetta, jossa voi helposti välttyä tutustumasta millään tavoin paikallisten ihmisten elämään tai tekemästä mitään omatoimisesti. Fidzi lienee australialaisille ja uusiseelantilaisille sama asia kuin Kanarian saaret suomalaisille (tosin maisemat ja kulttuuri vähän erit). Tässä vaiheessa matkaamme, lopun jo häämöttäessä, tämä ei totta puhuen ollut silti hullumpaa. :)

Poreallaskin löytyi, mutta jäi testaamati.

Uimameri.

Helle ja lämpimät merenaallot saavat kuitenkin pian jäädä, sillä huomenna lennämme Ameriikkaan. Kymmenen tunnin lento lähtee siis torstaina klo 22 - ja saapuu Los Angelesiin torstaina klo 13... Harvinainen tilaisuus elää sama päivä uudelleen. Käytämme sen varmasti hyvin: nukkumalla. :)

Trooppista myräkkää ja Tyynenmeren herkkuja Tongalla

Pilvet väistymässä rannan yltä.

Tonga, saari ajan rajalla, on niin pieni, ettei sitä yleensä maailmankartalta edes erota. James Cook nimesi saaren sille rantauduttuaan vuonna 1777 Friendly Islandiksi, ystävälliseksi saareksi, varmaankin siksi, että saaren ihmiset eivät tulleet syöneeksi häntä. Tongalla asuu hyvin vähän muualta tulleita, vain joitakin kiinalaisia ja eurooppalaisia, eikä turismi ole saarta pahemmin turmellut. Maa tulee pitkälti toimeen muualle muuttaneiden tongalaisten lähettämällä rahalla, mutta hyvältä kuulostaa se, että 98% Tongan väestöstä on lukutaitoisia ja englannin opetus on olennaisessa osassa koulussa, jossa edellinen kuningas velvoitti kaikki käymään. 

Leit kaulassa lomailemaan.

Saavuimme pääsaari Tongatapulle viime viikon tiistaina nukuttuamme yön Aucklandin lentokentän lattialla. Samaan resorttiin oli matkalla neljä keski-ikäistä saksalaista, joiden oli pitänyt saapua jo edeltävänä päivänä, mutta kone ei ollut pystynyt laskeutumaan rankkasateen takia, ja olivat joutuneet palaamaan Aucklandiin. Kentällä meitä oli vastassa Heilala Holiday Lodgen omistaja, niinikään saksalainen Sven. Sven on asunut Tongalla 24 vuotta ja piti automatkalla kentältä Heilalaan hauskan luennon saaren elämän yksityiskohdista. Päästyämme perille Heilalaan, tapasimme Svenin rehevän tongalaisvaimon ja saimme tervetuliaisiksi asiaankuuluvat leit kaulaan. Kyllähän siinä lomatunnelma syntyi, huolimatta sadetta ryöpyttävästä mustasta taivaasta ja myrskyisästä tuulesta.

Heilalan resortti tuivertavassa tuulessa.

Huoneemme.

Heilalan tie oli hiukan mutaisessa jamassa.

Sademyräkkä jatkui neljä päivää. Perjantaina se taukosi sen verran, että päästiin äkkiä kirmaamaan rannalle ja kokeilemaan vapaasti lainattavissa olleita snorklausvälineitä kirkkaassa suolavedessä. Yksi päivä oltiin tekemättä yhtikäs mitään, ja muina sadepäivinä osallistuttiin Heilalan tarjoamiin ohjelmanumeroihin, kuten käyntiin Tongan pääkaupungissa Nuku'alofassa, jonne oli Lodgesta kahdeksan kilometrin reissu. Siellä Tapsa pääsi pitkästä aikaa parturiin. Kahdeksalla Tongan rahalla (4€) sai "military cutin" - joka ei sentään sitten ollut liian armeijatyylinen. Parturimiekkonen puhui täydellistä englantia ja paljastikin asuneensa Jenkeissä jonkun aikaa. Kaupungista löytyi myös vihannesmarketti ja uusiseelantilaisia tuontituotteita myyvä ruokakauppa, josta kerättiin vähän tarvikkeita mukaan, koska Heilalassa oli käytettävissä vieraskeittiö omien murkinoiden kokkailuun. 

Heilalan ravintola toimi siten, että aamiaisen yhteydessä tuli ilmoittaa, haluaako lounasta tai päivällistä, ja vaihtoehtoja oli vain niukasti. Raaka-aineiden saatavuus ei nimittäin ole saarella ihan sitä luokkaa, että kaikkea olisi tarjolla koska tahansa. Enimmäkseen kehitimme lounaan itse keittiössä esim. nuudeleista, leivästä, tomaateista ja sipulista, ja päivälliseksi söimme sitten ravintolassa tuoretta kalaa tai paikallisia juureksia, jotka maistuivatkin mahtavalta. Parasta oli kyllä hintaan sisältyvä aamiainen, johon paahtoleivän lisäksi kuului ihana hedelmälautanen, jonka kaikkien antimien nimiä emme vieläkään tiedä. 

Trooppinen aamiainen: kookosta, papaijaa, carambolaa, passiohedelmää...

Buffetin antimia: paikallisia
herkkujuureksia lautasen täydeltä.

Perjantai-illalla lähdimme muiden mukana läheiseen Likualofa-resorttiin, joka järjesti perinteisen turisti-iltaman buffetpöydän ja tongalaisen tanssiesityksen merkeissä. Buffetista kaikeksi onneksi löytyi runsaasti muutakin syötävää kuin kokonaisena grillattu porsas. Syömiseen ei ollut kuitenkaan varattu aikaa kuin parikymmentä minuuttia, ja vaikka tanssijat olivat sympaattisia, jäi pieni rahastuksen käry leijailemaan ilmaan. 

Tongalaista perinnejoraamista.

Kookos halki, sormet ei.

Lauantaina oli vuorossa kiertoajelu saaren ympäri, jossa oppaanamme oli Svenin vaimo Karolina. Tihku oli yhä seuranamme, ja kaikki saivat kenkänsä (jotkut housunsakin) mutaisiksi rämpiessämme eräälle näköalapaikalle pusikoiden läpi - mutta kyllä näkymä kallionkielekkeeltä olikin sen väärti. Saaren nähtävyyksiin lukeutuivat muun muassa monipäiseksi haarautunut kookospalmu (kai ainoa laatuaan maailmassa), puissa riippuvat ketunnaamaiset lepakot, kalastavat possut, Stonehengeä muistuttava muinainen kivimonumentti, sekä Blow Holes, eli rantakalliot, joihin on muodostunut pieniä aukkoja, ja aaltojen iskeytyessä niihin rei'istä puhaltuu vettä aivan kuin valaan ilmareiästä. Odottamattoman huikea näky syntyi isojen aallonpärskeiden roiskahtaessa ilmaan kallionkoloista. Blow Holejen luona koitti myös toinen retken kohokohdista: Karolina opetti meille, kuinka kookospähkinään tehdään ensin reikä, josta voi juoda mehun sen sisältä, ja kuinka se sitten halkaistaan muutamalla kunnon kopautuksella auki. Kookosta on tullutkin Tongalla juotua ja syötyä päivittäin. Kuulimme samalla vanhan kansankertomuksen siitä, kuinka kookos on Tongalle tullut. Kaikilla Tyynenvaltameren saarilla on kookoksen alkuperästä erilainen tarinaversio.

Saaren tärkein nähtävyys: haarautunut palmu.

Kielekkeellä.

Kalastajaporsaat ottavat lepiä.

Thrilithon, vähän niin kuin Stonehenge.

Kiinni itse teossa.

Blow Holes.

Ryöpsähtävät aallot.

Kirkkokansa kättelee toisensa
palveluksen päätyttyä.

Sunnuntai oli kirkkopäivä. Tongalaiset ovat hartaita kristittyjä: eri kirkkokuntia löytyy maasta sen kokoon nähden uskomattoman monia ja kirkkojakin on useita satoja. Sunnuntaisin lähes kaikki kaupat ovat kiinni, bussit eivät kulje eikä lentojakaan lähde. Tongalla kannattaa osallistua kirkonmenoihin, jos ei muun niin sen takia, että siellä lauletaan harvinaisen hienosti. Mekin jaksoimme istua puolitoista tuntia saarnoista sanaakaan ymmärtämättä, kun aina välillä väki nousi seisomaan ja kajautti virren ilmoille kohtalaisen komeasti. Ihmisiä ei lopultakaan ollut siinä nimenomaisessa kirkossa kovin paljon, mutta he lauloivat moniäänisesti ja voimalla - ei nyt ihan siten kuin amerikkalaiset mustat mammat vetävät gospelia, mutta mahtavasti kuitenkin. 

Kirkossa istuessamme heitti taivas vielä yhden kaatosadekuuron, mutta siihen se sitten loppui. Sunnuntaista saakka on siis ollut taas sellainen keli, mitä siellä Suomessa joku kenties tähän aikaan vuodesta hitusen ikävöi... Paahdetta, hellettä, hohkaavaa tulipallon paistetta. Snorkkelit naamalla tutkailimme turkoosin veden alaista elämää: näimme hauskojen kalojen ja simpukoiden lisäksi kirkkaansinisen meritähden köllöttelemässä korallin ja mustan levän joukossa. Snorklauksen seurauksena saatiin yksi polvi ruvelle ja yksi selkä väriltään kirkkaanpunaiseksi. Onneksi Heilalasta sai lainaksi myös uimakengät, ettei tarvinnut halkoa jalkapohjiaan teräviin korallinsirpaleisiin. Lapsiystävällistä rantaa ei korallien saartamalta saarelta taida löytyä.

Saatiin se aurinkokin lopulta paistamaan.

Tiistaina oli aika kiittää Heilalan väkeä leppoisasta lomaviikosta ja siirtyä vielä muutamaksi yöksi Nuku'alofaan odottelemaan perjantaista lentoa Fidzille. Kaupungissa sinänsä ei ole juuri näkemistä, joten voidaan käyttää aika vaikkapa yrittämällä varastoida tämä trooppinen lämpö kehoomme, jotta se lämmittäisi vielä sitten, kun kuukauden sisällä lähestymme pikkuhiljaa New Yorkia ja Pohjoismaita, joissa nyt on vielä niin kovin vähän plusasteita...hrrrrrr... 

Heilalan piha kauniimpana päivänä.

Rannalla tutustuimme tähän kaveriin.

Jäähyväiset snorklausvesille.

Auringonlasku sateen väistyttyä.

Uusi vuosi, jatkuva matka

Rantaelämän olennainen sisältö.

Ja niin on alkanut Uusi Vuosi reissareillakin! Puolitoista viikkoa Ko Lantalla on ollut uimisen, kirjan lukemisen ja syömisen osalta ahkeraa, mutta muuten uneliasta aikaa matkallamme. Rantaelämä Sunset Bungalowissa Klong Nin Beachillä korvautui viikon jälkeen turistikeskeisen pikkukylän tunnelmalla vaihdettuamme (aivan suunnitellusti) kortteeria saaren pohjoiskärkeen Ban Saladaniin.

Hiekkaukko (ei meidän tekemä).

Jouluaattona satoi kaatamalla. Niin olisimme halunneet näyttää Skypen välityksellä kotiväelle aurinkoista maisemaa bungalowin terassilta, mutta toisin kävi. Yritimme myös tiirailla joulurauhanjulistusta Yle Areenasta, mutta nettiyhteys oli siihen liian laiska. Illan tullen keli sentään selkeni ja lähdimme haeskelemaan juhlallista ateriaa rannan ravintoloista. Päädyimme Otto Lanta -nimisen paikan terassille, ja unohdimme joulun kunniaksi nuukailun. Jouluateriamme koostui valkosipulileivästä, nachoista, fish & chips -annoksista ja viinilasillisista. Eihän siinä kieltämättä mitään muuta jouluista ollut kuin ajatus päässä, että "nyt on joulu" - sekä viereisessä pöydässä tonttulakkeihin sonnustautuneen ruotsalaisseurueen suista raikanut "Hej tomtegubbar, slå i glasen och låt oss lustiga vara!" :)

Tulishow jouluiltana.

Otto Lantan edustalla oli niin aattona kuin muinakin iltoina suuri nuotio sekä tulishow, jossa paikalliset pojat tanssivat palavia keppejä pyörittäen. Joulunviettäjät lähettivät rannasta taivaalle tulilyhtyjä. Klong Nin Beachin bungaloweihin oli tullut joulua viettämään moni ruotsalaisperhe. Ainoat reppusankarit emme sentään olleet, vaan näimme jonkin verran muitakin rinkkamatkalaisia. Lapsiperheet olivat silti hallitseva näky rannalla.

Fantastinen hedelmäsalaatti.

"Varpaat kohti kattoo..."

Sunset bungalowsin rantapöydät.

Hiekkaveistoksia.

Auringon aika mennä...

...ja Kuun vuoro saapua.

Pikkunorsu odottaa asiakasta.

Perjantaina otimme mopotaksin Klong Niniltä Ban Saladaniin lähelle laivalaituria, josta olimme buukanneet öitä uudenvuoden yli Lanta Lantern -nimisestä guesthousesta - tämä oli jälleen budjettia hellivä ratkaisu, koska rantabungalowit olivat varsinkin näin huippusesonkina hinnoissaan. Lantern osoittautui sieväksi majataloksi, joka kaikkien kadun senpuoleisten talojen tavoin oli rakennettu tolpilleen veden päälle. Hiekkarannalle majatalosta vain oli sen verran matkaa, että uimiset saivat jäädä. Lauantaina kylläkin kävelimme lämpöhalvausta uhmaten (motskarinvuokraus nyt vain ei ole meidän juttu...) Klong Dao Beachille, joka oli lähin hyvä uimaranta. Se ei tosin ollut yhtään niin kiva kuin Klong Nin. Riina kävi silti pulahtamassa, ja sitten vain syötiin jätskit ja katseltiin paikalle tuotua pientä elefanttia, joka mutusti oksia luultavasti seuraavaa selkäkyytiläistä odotellessa.

Hetki löhöilyä Klong Dao -rannalla.

Saladanissa tuli iltaisin syötyä meriotuksia enemmän kuin kertaakaan Japanin jälkeen, mikä olikin fiksua, koska ruoka oli selvästi halvempaa kuin rantojen bungaloweissa, ja kala taatusti tuoretta, kun ravintolat ovat meren yllä.

Vuosi vaihtui vaiteliaasti: useimmat olivat epäilemättä suunnanneet Saladanin kylästä jonnekin "bilemestoille". Ainoa lyhyt reitti hiekkarannalle kulki tien päässä olevan hienommanpuoleisen hotellin pihan läpi. Haimme kaupasta pienen viinipullon ja hiipparoimme hotellin valottoman pihan yli reunimmaiseen rantatuoliin. Istuimme pimeässä ja odotimme ilotulituksia, joita sitten näkyikin jonkin verran kaukaisuudessa. Rannalle tuli muitakin lähettämään taas tulilyhtyjä (jotka sivumennen sanoen kerääntynevät roskaksi mereen), mutta kukaan ei epäillyt meitä muiksi kuin hotellin asukkaiksi - paitsi varmaan sitten, kun kävelimme taas pihan poikki pois kadulle.

Turistimyymälä Ban Saladanissa.

Matkan on aika jatkua huomenissa: Malesia kutsuu! Olimme jo valmiit valitsemaan yllättäen kalliimman vaihtoehdon ja menemään laivalla suoraan Penangin saarelle, kunnes selvisi, ettei täältä Lantalta menekään suoria yhteyksiä sinne saakka. Niin joudumme menemään hankalamman kautta maitse, pikkubussilla ensin Trangin kautta Hat Yaihin, ja sieltä jatketaan joko junalla tai bussilla rajan yli Butterworthiin, josta pääsee lautalla Georgetowniin Penangille.

Lentoyhtiöiden avokätisten joulutarjousten johdosta intouduimme muuten varaamaan jo useamman tulossa olevista väistämättömistä lennoista. Nyt on siis varsin varmaa, että Australian jälkeen tiemme käy ainakin Uuden-Seelannin ja Tongan kautta. Enää ei siis Suunnattoman matkan aikataulu ja eteneminen ole aivan niin joustavassa tilassa kuin tähän asti, mutta totta puhuen siihen ei olisi varaakaan. Kaakkois-Aasian pikkurahalla matkustus on pian muisto vain ja halpuus vaihtuu toivon mukaan helppoudeksi - ainakin jossain määrin.

Uuden Vuoden toiveemme ja tavoitteemme olkoon, että matka saisi jatkua loppuun saakka yhtä suunnattomana ja "mutkattomana" kuin tähänkin asti. Kyllä me tänä vuonna kotiin tullaan (todennäköisesti)! :)

Katse uuteen vuoteen.