Melkoinen Melaka (+ Malesian ruokaekstra)

Melaka

Kuala Lumpurista tiemme vei Melakaan, portugalilaista, hollantilaista ja brittiläistä historiaa henkäilevään sopivan isoon pikkukaupunkiin. Sen kautta ei kulje rautatietä, joten olikin taas sitten bussikyydin vuoro. KL:n uutuudenkiiltävästä, hiljaisuuttaan kaikuvasta Bersepadu Selatan -bussiterminaalista lähtiessä konkretisoitui tajuntaamme, että Kaakkois-Aasian "kauhubusseissa" kökkiminen on todentotta takanapäin (vaikka ei ne nyt siellä Laosissa ja Kambodzassa NIIN kauheita olleet).

Keskusaukio.

Kun saavuttiin maanantaina iltapäivästä Melakan keskusaukiolle, jolla kirkko, suihkulähde, tuulimylly ja pikkuinen kellotorni luovat mukavan miljöön, alkoi päässä soida Chicago-biisin sanat "my kind of town". Niin sievää - ja vieläpä joki, jonka reunalla kulki kävelyväylä, harvinaista täällä! Kaupungin suosio turistien keskuudessa näkyi siisteydessä ja muutenkin kaupunkikuvasta huolehtimisessa, esimerkiksi upean iltavalaistuksen muodossa.

Valovärejä.

Jokiranta.

Kun taivas ei ole vielä aivan pimeä.

Majaa pidimme Rooftop-nimisessä guesthousessa, joka sijaitsee kaupungin kiinnostavimman alueen, Chinatownin nurkalla. Pienet kadut täynnä taas niitä ihania ennen sotaa rakennettuja talorivejä, joita silmämme ja kameramme ihasteli niin Georgetownissa kuin Ipohissa ja Kamparissakin. Vielä kun autot eivät olisi ajaneet niin lujaa yksisuuntaisilla kujilla...no, kaikkea ei voi saada.

Vau mikä talo!

Näitä kaduntäydeltä.

Trishaw-taksit näkyivät (ja kuuluivat).

Pari päivää menivät ympäriinsä tallustellessa ja joen äärellä istuskellessa. Kaupunkikuvaan kuuluivat myös psykedeelisesti kukkasin ja muin tilpehöörein koristellut trishaw't eli polkupyörätaksit (jotkut myös soittivat musiikkia melkoisella volyymillä). Yhtenä iltana keskusaukion sillankorvalla kiinalaisturistien joukkoinvaasiota tarkkaillessamme luoksemme tuli elämäniloinen, 70-vuotias trishaw-kuski jutustelemaan pitkäksi toviksi. Hän oli jäänyt eläkkeelle puutarhurin hommasta, muttei viitsinyt jäädä kotiin toimettomaksi, joten poljeskeli taksiaan turisteihin tutustuen ja englantiaan petraten. Hänelle olikin muodostunut näkemys erimaalaisten turistien käytöstavoista - mielipiteemme kiinalaisista oli varsin yhtenevä... Miekkonen myös huolestui pyörätaksien hiipuvasta kannasta: nuoret kouluttautuvat ja tekevät uraa, eikä kukaan kerkiä jatkaa trishaw-perinnettä. Kerroimme hänelle matkareitistämme ja näytimme kartalta Pohjoismaita - hän kirjoitti itselleen muistiin, että Finland on suomeksi Suomi, niin tietää sitten senkin! :)

Värikäs kahvila.

Joenrannassa päiväsaikaan.

Temppelinäkymiä.

Kiinalaiskaupunginosassa.

Rukouskutsut kaikuivat.

Vanhan linnakkeen
viimeinen vartiotorni.

Durian, durian!

Melakaan olisi mieluusti jäänyt vielä pitempäänkin, mutta päätimme kuitenkin pysyä suunnitelmissa ja singahtaa torstaina Singaporeen, koska se vetää viikonlopuksi väkeä varsin runsaasti. Parempi siis ottaa varaslähtö. Noin nelituntinen bussikuljetus hoitui kätevästi, rajameininki oli rutiininomaisen leppoisaa (purkkapaketti piti heittää pois, sitä kun ei saa Singaporessa moussuttaa), ja niin päästiin matkamme 12. maahan. Täällä odottelemme tiistaihin saakka lentoa Australiaan.

Malesian ruoathan olivat saaneet niin paljon erityismainintoja mm. Lonarissa, että paneuduimme itsekin asiaan ehkä jopa tavallista suuremmalla hartaudella. Tuloksena oli kombinaatio intialaista, kiinalaista sekä Malesian omia perinteitä. Päättäkäämme siis Malesian osuus murkinaspesiaaliin kuvapläjäyksen muodossa:

Georgetown: intialainen juustopallo (tilasimme yhden!)

Georgetown: intialaista ihanuutta - naanleivät, riisi,
valkoinen raita-kastike sekä masalat ja paneerit.

Georgetown: kiinalaistyyppinen nuudelisetti katukeittiöstä.

Georgetown: Nasi Goreng vegenä (ehkä nimi siis
joku muu) katukeittiöstä.

Kampar: herkkutofua ja parsantapaista riisin päälle.

Kampar: Roti Canai ja currykastike - taivaallista
taikinaista leipää.

KL: Nasi Goreng (vegenä) plus lisäkananmuna.

KL: kiinalaisen vegebuffetin kauhottavaa:
"tekolihaa", paksoikaalia ja kikherneitä.

Melaka: Laksa-keitto, jossa nuudeleita, vihannessuikaleita,
tofupalloja, sardiinia (onneksi aika vähän) ja
kookosmaidolla terästetty liemi.

Jälkiruokapuoli: Ice Kacang KL:ssä - maustettua
jäähilettä ja pähkinöitä.

Melaka: toinen versio Ice Kacangista -
jäähile maustettu siirapilla, pohjalla papuja ja maissia
(ei ehkä maailman suurin herkku, myönnetään...)

Penang, kulttuurien kuuma keitos

Penangin saari Malesian länsipuolella ja sen pääkaupunki George Town (joka kuuluu muuten kirjoittaa tuolla lailla erikseen) on tarjonnut meille paitsi paluun Kiinaan myös pilkahduksen Intiaan. Penangilla nimittäin malesialaiset ovat vähemmistönä alunperin Kiinasta tai Intiasta kotoisin olevaan väestöön nähden. Lisäksi brittien kolonialismi näkyy vahvasti ainakin arkkitehtuurissa. Vanha kaupunki saaren itänurkassa on Unescon maailmaperintökohde, ja siellä levittäytyvät vieretysten Little India ja Chinatown. Hostellimme sijaitsee näiden välissä, Masjid Kapitan Keling -kadulla, jota kutsutaan myös harmonian kaduksi, koska sen varrelta löytyy niin moskeija, kirkko kuin hindulainen ja buddhalainenkin temppeli. Melkoinen sulatusuuni siis! Täällä luulisi löytyvän suvaitsevaisuutta lyhyissä shortseissa ja hihattomissa paidoissa kulkevia eurooppalaisiakin kohtaan, vaikka muslimeille se varmaan tekeekin tiukkaa.

Kiinalainen temppeli, pitkästä aikaa.

Matkamme Ko Lantalta Penangille oli zeniläisten hermojen kehittämisen kannalta antoisa. Täytyy sanoa, että thaimaalainen matkanjärjestäjä osoitti hämmästyttävää optimismia ilmoittaessaan meille minibussimatkan oletettua kestoa ja kellonaikoja. Auto tulisi noutamaan meitä klo 7.50, saarelta lähdettäisiin klo 8, bussinvaihto Trangissa tapahtuisi klo 10.30-11.00 ja määränpäässä Hat Yaissa oltaisiin klo 12.

Juu.

Keskiviikkona noin kello 8.20 joku nainen saapui mopolla guesthousemme eteen, jossa olimme yli puoli tuntia jo ihmetelleet, sanoen vievänsä meidät yksitellen bussiasemalle lähdön nopeuttamiseksi. Näin tehtiin ja bussiin päästiin, matka alkoi siis lopulta vähän ennen yhdeksää. Trangissa oltiin 11.30. Siellä, pikkubussifirman toimiston edustalla sählingin saattelemana porukkaa vaihdettiin eri bussiin kunkin määränpään perusteella, ja jostain syystä meidät osoitettiin lopulta takaisin samaan bussiin, josta juuri olimme nousseet. Kuski lähti ajamaan ja vei meidät Trangin linja-autoasemalle. Seurattuamme häntä kummastuneina tajusimme, että hän osti meille liput toiseen (eri firman?) bussiin, jonka lähtöä saisimme odottaa kaksi tuntia. Oliko kyseessä emäkusetus vai jokin outo hätäratkaisu, sitä emme saa koskaan tietää, mutta klo 13.30 saapui pikkubussi, jonka päämäärä oli Hat Yai. Perille päästiin loppujen lopuksi noin klo 16.

Hat Yai on eteläisen Thaimaan suurin kaupunki, mutta turistit tulevat sinne todennäköisesti vain siksi, että sieltä pääsee kätevästi Malesiaan. Majoituimme yhdeksi yöksi lähelle juna-asemaa, sillä Malesiaan vievän junan oli määrä lähteä aamulla klo 7. Yritimme ostaa liput siihen illalla etukäteen, mutta se ei käynyt päinsä, vaan käskettiin tulla aamulla 20 minuuttia ennen lähtöä ostamaan. Vaihdoimme illalla suurimman osan bahteistamme Malesian ringitteiksi, ja kun emme tienneet, kuinka paljon junaliput tulisivat maksamaan, meillä ei sitten aamulla ollutkaan tarpeeksi bahteja. Mutta ei hätää, saimme maksaa 664 bahtin (16 €) hinnan osittain ringitteillä ja loput bahteina.

Hat Yain juna-asemalla aamun sarastaessa.

Junaan oli myynnissä ainoastaan 2. luokan paikkoja, eikä siinä itse asiassa ollutkaan kuin kaksi vaunua. Se oli tullut yötä myöten Bangkokista, joten penkit olivat sänkymoodissa. Pikkuhiljaa, kun uudet matkustajat nousivat kyytiin (kellon ollessa jo yli 7), lakanoita siivottiin pois ja penkit muuttuivat istuttaviksi. Suurin osa Hat Yaista junaan nousseista oli eurooppalaisia rinkkamiehiä ja -naisia. Tapasimme mm. kuusikymppisen hollantilaissedän, joka muisteli matkustaneensa Thaimaasta Malesiaan varmaan kymmenkunta kertaa vuosien saatossa, sekä saksalaisen kolmen hengen "ryhmä rämän", joka oli viettänyt joulun Ko Phayamilla ja telonut itsensä haavoille ajettuaan pimeässä moottoripyörällä.

Thaimaan puolella juna kulki jotakuinkin polkupyörävauhtia, joten Malesian rajalle pääsemiseen meni yli kaksi tuntia. Rajamuodollisuudet olivat harvinaisen kivuttomat: kamojen kanssa poistuttiin hetkeksi junasta, leimat saatiin passiin ja that's it. Veturi vaihtui malesialaiseksi. Vauhti rajan toisella puolen ei kiihtynyt kovin paljon (kukahan oli keksinyt liittää junan nimeen sanat "special express"?). Kolmen aikaan (Malesiassa kelloa siirrettiin tunti eteenpäin) saavuttiin Butterworthiin.

Lautalla Penangille.

Eri kulttuurit samassa veneessä.

Kapitan Keling -moskeija.

Lauttasatama Penangille sijaitsi aivan Butterworthin rautatieaseman vieressä, tosin kyltitys sinne oli aika heikkoa. Piti kävellä sekavan risteys- ja rakennustyömaa-alueen läpi löytääkseen portaat ferryn lähtöpaikkaan. Lauttareissun hinta oli aivan olematon, eikä se kauaa myöskään kestänyt, sillä George Town näkyy Butterworthista hyvin. Lonely Planetin kartan ja ystävällisen naisen neuvojen avulla suuntasimme apostolin kyydillä hostelliimme Red Inn Courtiin aivan Yrjönkaupungin ytimessä. Heti saapumispäivän iltana koimme jälleen uuteen maahan saapumisen virkistävyyden ja aistimme sekoituksen Pikku-Intian mausteisia tuoksuja, vanhojen talojen ränsistyneitä värejä ja moskeijasta kaikuvia rukouskutsuja.

Perjantaina noustiin Penang Hillille, kukkulalle kuuden kilometrin päässä kaupungista. Sinne pääsi kätevästi bussilla nro 204 sekä mäkeä ylös rullaavalla funikulaarilla (jonka hinta turisteille oli 30 ringittiä, paikallisille 8). 823 metriä merenpinnasta kohoavalta nyppylältä oli aivan kelpo maisemat. Maistoimme siellä yhtä penangilaisen keittiön erikoisuutta, Laksa-keittoa (jolla ei ollut laksatiivisia vaikutuksia, onneksi!), kalakastikkeesta ja voimakkaista mausteista koostuvaa soppaa. Malesialaisia ruokia on ylistetty niin kovasti mm. Lonarissa, että aiomme testailla niitä antaumuksella täällä olomme aikana. Muslimi- ja intialaiset vaikutteet takaavat sen, että possutonta ja lehmätöntä ateriaa ei liene vaikea löytää.

Penangin kukkulalta näkyy myös
kuuluisa silta mantereelle.

Hindutemppeli mäen laella.

Hindupatsas.

Ja toinen.

Viihtymyksemme Penangilla on sitä luokkaa, että varasimme jo kaksi yötä lisää alkuperäisen neljän jatkoksi. Taannoin Thaimaan Hua Hinissä tapaamamme suomalaisnainen ei suositellut George Townia käymisen väärtiksi, mutta onneksi emme uskoneet! Tässä on särmää!

Kuvia kujilta:

Kolmipyörämenopeli.

Talorivi kiinalaisalueella.

Ilta-ajelu Chinatownissa.

Pieni postiloota.

Mustunut.

Talo Pikku-Intiassa.

Kiinalainen käytävä.

Punavalkoinen.

George Townin rantakatu.

Joulutunnelmaa Isossa Mangossa

Bangkok, "the Big Mango", tuo kaakkoisen Aasian superstara, sai muistumaan mieliimme, minkälainen se suurkaupunki oikeasti on. Asia oli selvästi unohtunut, kun kerran tulimme kutsuneeksi Phnom Penhiä sellaiseksi. Ensimmäiset silmäykset tornitalojen lomassa puikkelehtiviin ihmismassoihin, maanalaisen ja -päällisen junan suhahteluun, ja lasisiin huippuostoskeskuksiin sai aikaan tunteen kuin oltaisiin oltu viimeiset kaksi kuukautta viidakossa.

Perinteinen kaakkois-aasialainen bussihässäkkä.

Tulimme Thaimaaseen tiistaina pitkän ja runsaasti erilaista odottamista sisältäneen bussimatkan päätteeksi. Aamuinen lähtö Siem Reapista sujui vahvasti: olimme ostaneet guesthousen kautta liput 7.30 lähtevään isoon (lue: turvallisempaan) bussiin, ja pick-upin oli määrä saapua seitsemältä meitä noutamaan, minkä vuoksi kiirehdimme aamiaisen syönnin kanssa. Odotettuamme tunnin majatalon pihalla meidät tuli kahdeksalta poimimaan kyytiinsä minibussi. Pieni informaatiokatkos oli sattunut, mutta nousimme kyytiin vakuutellen pahoittelevalle guesthouse-emännälle, että "it's ok".

Poipetiin, Kambodzan puoleiseen rajakaupunkiin päästiin yhdentoista aikaan. Puolisen tuntia jonotettiin poistumisleimaa ja sormenjälkien antamista, minkä jälkeen käveltiin Thaimaaseen, ja siellä tietenkin oli taas passintarkastus vuorossa. Siinä hikijonossa menikin sitten vähän päälle kaksi tuntia, ja osa voi jo huonosti (Tapsallekin iski selkäjumi). Viisumithan meillä oli valmiina, eikä mitään kyselyjä saati rahastuksia tapahtunut, joten uskottiin pääsevämme vähän kahden jälkeen jatkamaan matkaa Aranya Prathetista Bangkokiin. Meitä oli kuuden hengen sakki pikkubussilaisia, ja pysyttelimme porukkana, kuten piti. Bussivirkamies kuitenkin totesi, että hänellä on ollut niin kiire päivä ja nälkäkin oli iskenyt, että oli nyt niin, ettei meistä mahtunut lähtemässä olevaan bussiin kuin neljä. Me olimme ne, jotka jäivät heitteille, ja häiskä lupasi, ettei tarvitse odottaa kuin vartti tai jotain. Nooh, puolitoista tuntiahan siinä oltiin.

BTS-juna läpi kaupungin.

Puoli neljästä noin kahdeksaan kiisimme lopulta toisen minivaunun takapenkissä Bangkokia päin. Kaupunkiin päästyämme jäimme pois eräiden muiden vanavedessä kuultuamme olevamme BTS-skytrain -aseman vieressä. Sillä päästiin kätevästi lähelle hostelliamme (jonka varaaminen tällä kertaa etukäteen oli aika hyvä juttu). Katujen yllä kulkevassa junassa koimme tuon edellämainitun suurkaupunkihäikäistymisen. Taas oli koettu päivä, jonka ei voinut kuin antaa aueta kuinka parhaiten näkee. Pitkä päivä oli tulossa vieläkin pidemmäksi, koska olimme sopineet treffit saksalaisen kaverin kanssa, johon tutustuimme Irkutskissa ja tapasimme taas Ulan Batorissa sekä Pekingissä. Nyt, neljä kuukautta myöhemmin, oli hauska nähdä jälleen, kun reitit tällä välin olivat olleet aivan erit.

Kaoottinen Khao San Road

Tuoreita munkkeja

Purkutuomio

Sukhumvit

Joulu on saapunut kaupunkiin.

Terminal 21

Kokemus megakaupungista oli hetken aikaa virkistävän erilainen Laosin ja Kambodzan kyläpahasten jälkeen, mutta sitten aloimme huomata, ettei oikein jakseta. Niin suuri, niin sekava. Kävimme yhtenä päivänä kuuluisalla Khaosan-kadulla, joka oli tupaten täynnä T-paita- ja tilpehööriputiikkeja, joskaan myyjät eivät olleet yhtä kimppuunkäyviä kuin jossain muualla. Teimme pienen veneretken jokilaivalla ja kävelimme vanhaa kaupunkia. Lauantai-iltapäivä vierähti Chatuchakin viikonloppumarketissa, joka olikin todellinen markettien marketti - 5000 kojua, valtavasti ostettavaa, vaatteita, taide-esineitä, koruja lemmikkieläimiä, patsaita... emmekä ostaneet mitään. Muuten tulimme vain pyörineeksi kauppakeskuksessa - ja kävimme kahdesti elokuvissa (uusi Bondi sekä v. 2004 tsunamista kertova The Impossible). Hostellimme vieressä sijaitsi Terminal 21 -niminen shopping center, ja vaikkemme mitään ostoskeskusfaneja yleensä ole, niin tästä on pakko sanoa, että oli kyllä hieno! Eri kerrokset oli nimetty eri kaupunkien mukaan, mm. Lontoo, Tokio, Pariisi, San Francisco, ja niistä oli rakennettu tosi upeita. Joululaulutkin soivat, ja se kaikessa absurdiudessaan oli ainoa asia, mikä sai meidät tajuamaan, että on joulukuu.

Junan ulko (ja sisäpesu)

Satuimme kuulemaan, että kaupungissa nimeltä Hua Hin on suomalaisten pakkaselta pakenijoiden yhteisö, ja koska se näytti sijaitsevan juuri sopivan junamatkan päässä Bangkokista etelään, otimme siitä seuraavan etapin. Ihanaa oli päästä pitkästä aikaa junaan - edellinen kerta oli melkein kaksi kuukautta sitten Vietnamissa. Eilen aamulla saapasteltiin Bangkokin juna-asemalle ja ostettiin liput, jotka maksoivat hämmästyttävät 44 bahtia kappale, eli yhden euron... Neljän tunnin matkan päätteeksi olimme paitsi hikiset myös erinäisen pölyn ja muun höytyvän peitossa (3. luokan vaunuissa ilmastoinnin virkaa hoitavat avoimet ikkunat ja ovet), mutta perille päästiin, ja kaupunki osoittautui aurinkomatkailun luvatuksi maaksi mäkkäreineen, starbuckseineen ja suomea huikkailevine helppoheikkeineen. Majoituimme erään budjettihostellin ihastuttavan vaaleanpunaiseen huoneeseen nimeltä Barbara, ja ohitimme iltakävelyllä ravintolan, joka tarjosi "spagettia härmäläiseen tapaan".

klo 9:20 raiteelta 7. Missä juna?