Rantoja ja raakaa kalaa

Koreassa onnistui vihdoin se, mikä Kiinassa oli melko mahdotonta: päättää illalla, mihin aamulla lähtee. Halusimme pitkästä aikaa meren äärelle, joten suuntasimme Soulista pikkukaupunkiin nimeltä Samcheok maan itärannalla. Pieni maa on mukava - matka reunalta toiselle vei bussilla nelisen tuntia.

Tyytyväinen =)

Samcheokin vetonaulana biitsien lisäksi on Haesindang Park, kaunis puisto, jossa pääsee näkemään kokoelman mitä vekkuleimpia fallospatsaita. Patsaita on veistetty legendan muistoksi, jonka mukaan hukkunut neitsyt vei kylästä kalaonnen, ja patsaat toivat sen takaisin. Puisto kuuluu Sinnamin kalastajakylään, jonne pistäydyimmekin heti veistokkaiden tiirailun jälkeen pöperölle. Yhtä tuoretta - ja yhtä raakaa - eväkästä ei olekaan tullut ennen syötyä: paikanpitäjä nappasi altaasta arvatenkin aamulla pyydetyn kalaparan, kopautti siltä nirrin pois, perkasi ja paloitteli sen siitä suoraan lautasillemme, jossa se sekoitettiin vihannesraasteen ja maustekastikkeen kanssa herkkuateriaksi. Se oli oikeaa ruokaa se!

Yksi jokaiselle horoskoopille

Ylväs majakka

Matkan ensimmäinen rantapäivä!

Sitten piti päästä rannalle, talviturkitkin vielä heittämättä. Ensimmäinen yritys, karkeahiekkainen Maengbang Beach, ei aivan tavoittanut tarkoitustaan, sillä vesisade alkoi vähän saapumisemme jälkeen, ja päädyimme odottelemaan sateen hiipumista ja takaisin kaupunkiin vievää bussia noin kolme tuntia pisaroita tippuvan aurinkovarjon alla. Seuraavana päivänä palasimme asiaan lähempänä sijaitsevalla Samcheok Beachilla, joka olikin sitten ihan loistokeikka. Hiekka oli silkinsileää ja rantaa kehystivät upeasti jyrkät kalliot. Vesi oli tosi lämmintä, vaikka päädyimmekin pulikoimaan vasta illansuussa. Korealaisten uimatavat poikkesivat hiukan omistamme: kaikki olivat vedessä lähes täysissä pukeissa, eikä kukaan oikeastaan uinut, vaan sekä aikuiset että lapset lähinnä leikkivät erinäisten kellumavälineiden kanssa. Epäröityämme, onko se jotenkin sopimatonta, kirmasimme kuitenkin ihan vain uikkarisillamme aallokkoon.

Samcheok Beachilla oli jo parempi meno.

Korealainen ystävällismielisyys on näyttäytynyt meille monin tavoin. Yksi ilahduttavimmista oli Samcheok Beachillä, kun ennen viimeistä bussia pyörimme kurkkimassa, löytyisikö rannan pikku ruokapaikoista äkkiseltään jotain apetta. Ohitimme katoksen, jonka alla pitkän pöydän ääressä istui iloinen joukko aterialla. Äkkiä eräs mies juoksi luoksemme ja alkoi viittilöidä meitä pöytään. Kysyimme hintaa, mutta sitä ei ollut. Meille tarjottiin merellistä nuudelikeittoa, kimchiä (tottakai!), vihannesviipaleita, raakoja mustekalapaloja ynnä muuta. Oluttakin jo oltiin tuomassa eteen, mutta juuri silloin bussi tuli ja meidän piti juosta. Ei muuta kuin gamsa hamnida (=kiitos)! 

Olkikattoja Hahoessa

Samcheokista päätimme ajaa bussilla suunnilleen Turun kokoiseen Andongiin. Sen lähistöltä löytyy Hahoe Folk Village, perinnekylä, joka myös on yksi reitillemme osuneista Unescon kohteista. Olkikattoiset talot, riisipellot ja muut viljelmät, sekä kylää eri puolilta reunustava joki loivatkin mukavan vanhanaikaisen maiseman, vaikka taas oli turistimeininki alueella aika voimissaan. No, emme kai mekään sinne olisi päätyneet, jos näin ei olisi. Ylitimme joen venekyydillä ja kiipesimme kallionkielekkeelle katselemaan kokonaiskuvaa kylästä. Sen väitettiin olevan lootuskukan mallinen, mitä emme kuitenkaan aivan hahmottaneet.

Kallio kylästä käsin

Kylä kalliolta käsin

Veneellä virran yli

Riisipellon ihana vihreys

Andong oli kiva. Kaikki mitä ikinä voi tarvita oli ihan lähekkäin: asema, kunnollinen ruokakauppa, vegeravintola, pankkiautomaatti - ja halpa mutta hyvin varusteltu majapaikka. Pikkupaikkakunnilta ei hostelleja löydy, mutta mukavuudellisia motelleja sitäkin enemmän, suorastaan vierivierestä. Sekä Samcheokissa että Andongissa motellimme olivat ulkopuolelta rähjäisiä, mutta siisteissä huoneissa oli jääkaapit ja taulutelkkarit ja shampootkin valmiina. Mitään passeja tai depositeja ei kyselty, avaimet vaan käteen. Jännä puoli oli, että Koreassa ei harrasteta lakanoita ja peittokin saattaa puuttua. Vuoteessa on ohut petauspatja toimittamassa lakanan virkaa - oletimme ainakin, että se aina vaihdetaan...

Emme ole kumpikaan olleet mitään sushin syöjiä ennen tätä, mutta Samcheokissa ja Andongissa muodostui jo tavaksi käydä kaupasta nappaamassa laatikollinen erilaisia susheja ja korealaista versiota, gimbapia, iltapalaksi ja napostella niitä puikoilla motellihuoneessa CSI:ta katsoen (tv:stä ei tullut juuri muuta ymmärrettävää). Täytyy kai sitä harjoitella ennen Japaniin menoa..!  

Busanin ja samalla Etelä-Korean suurin kalatori

Japanihan se jo odotteleekin ensi viikolla. Saavuimme junalla satamakaupunki Busaniin keskiviikkona, ja varasimme liput Japanin-lautalle maanantaiksi. Busanissa pistäydyttiin isolla, niljakkaalla kalatorilla sekä maailman suurimmassa ostoskeskuksessa, Shinsegaessa. Suunnittelimme osallistumista Temple Stay -ohjelman järjestämään vuorokauden mittaiseen käyntiin Busanin Beomeosa-temppelissä, jonka esitteessä kehotettiin löytämään todellinen itsensä buddhalaisen temppelin elämään tutustumalla. Kävi kuitenkin ilmi, että vapaita paikkoja olisi vasta ensi kuussa, joten täytynee hoitaa se todellisen itsen löytäminen sitten ilman temppeliä. ;) Kävimme Beomeosassa silti päiväseltään ja saimme todeta, että suuri valaistumisportti oli täydessä remontissa peittäen parhaimman vuoristonäkymän. Temppelin vieressä oleva meditaatiometsä, jossa vesi halkoo kalliota kappaleiksi, teki paikan kuitenkin käynnin väärtiksi.

Temppelin ensimmäinen portti

Päärakennus

Kohti valaistumista... tai lounasta.

Vaikuttava luonnontemppeli

Vielä kuvapläjäys modernin ihmisen temppelistä, maailman suurimmasta ostoskeskuksesta:

Shinsegae Department Store

Shoppailun ohella voi luistella.

Tai viettää aikaa kattopuistossa.

14 kerrosta, lukematon määrä neliöitä

Puisto tarjosi hienot näkymät.

Kahta Koreaa kohtaamassa

Sivistynyt Soul

Päivät Soulissa ovat kuluneet kuumuudessa tuskaillen, kimchiä maistellen ja markettikortteleita koluten. Soul on näyttäytynyt puhtaana kaupunkina, vaikka roskiksia on ylen harvassa, ja teknologisesti pahasti meitä edellä olevana fiksuna paikkana. Lähes jokaisella vastaantulijalla on joku kone kädessä: puhelin tai tabletti, josta he kuulokkeet korvilla katselevat olympialaisia kävellessään tai metromatkalla. Kademielin mietimme, milloin Suomessa saadaan tv:n katsominen mobiililaitteesta toimimaan... Ehkä sekin on sivistyksen merkki, että täällä länsimaalaisia ei tuijoteta kuten Kiinassa, valokuvaamisesta puhumattakaan. Kauppiaat eivät hyökkää niskaan tyrkyttämään mitään, vaan kaupungilla saa kävellä ihan rauhassa. Ihmiset ovat aidon ystävällisiä, eivätkä tuupi tai etuile.

Cheong-gye-cheon -joki

Uusi ja vanha kaupungintalo

Kimchiä jalat jumissa

Ruokapuoli sen sijaan ei ole tehnyt aivan vastaavaa vaikutusta kuin Kiinassa, sillä vaihtoehdot ovat vähäisemmät. Bibimbapia, korealaisten perinteistä kasviksilla (ja lihalla) peitettyä riisiä, on helppo saada vegenä, ja lisäksi buddhalaisia ravintoloita löytyy useampia. Kimchiä, eli fermentoitunutta ja tulisesti maustettua kaalia (tai muuta vihannesta) on tarjolla aina. Tuhteja mungpapupiiraita maistelimme Gwangjang marketin tunnelmallisessa ruokakorttelissa. Parissa ravintolassa saimme olla tarkkana ruokailutapojen kanssa: jalat ristissä lattialla istuen mietimme, mikä kuuluu syödä lusikalla, mikä taas puikoilla. Avulias tarjoilija tuli onneksi leikkaamaan saksilla tattarinuudeleitamme lyhyemmiksi.

Papupannukakkuja poikineen

Muutamina suosituksina Soulista mainittakoon Cheong-gye-cheon, virtaava joki keskellä urbaania keskustaa, jossa ihmiset uittivat varpaitaan kuumana sunnuntai-iltapäivänä, Insadongin kävelykatu putiikkeineen, Itaewonin alue, jossa sijaitsee esimerkiksi ihku kirjakauppa, What The Book?, sekä Youidon saari, jonka rannoille kansa kerääntyy piknikille.




DMZ - Pohjois-Korean kulisseja zoomaamassa

Turistikohteita on monenlaisia. Yksi kummallisimmista lienee Pohjois- ja Etelä-Korean toisistaan erottava demilitarisoitu alue (DMZ) ja Panmunjomin kylä, jossa sijaitsee Koreoiden kohtaamispaikkana toimiva JSA (Joint Security Area). Näille nurkille järjestetään Soulista suosittuja turistiretkiä, jollaiselle varasimme paikat jo Suzhousta käsin, eli parisen viikkoa sitten. Hinnaksi tuli 240 000 wonia (n. 85 euroa päältä). Ehkä siitä hulluudesta vain piti päästä näkemään edes vilaus - vaikka näkemistä tärkeämpää olivatkin retken aikana kuullut tarinat.

Turismi, mikä ihana asia.

Bussilastillinen länkkäreitä ja japanilaisia lähti siis aamuvarhain ajelemaan Soulista ylöspäin. Oppaamme oli iloinen korealaisnainen, jolla juttua riitti. Mukaan oli tullut lisäksi nainen, joka oli onnistunut karkaamaan Pohjois-Koreasta uimalla rajajoen yli Kiinaan, ja saanut jollain konstilla vanhempansakin turvaan. Hänen tarinansa olikin päivän kiintoisinta kertomaa. Nainen oli työskennellyt lastentarhassa saamatta palkaksi mitään muuta kuin palan maata, jota hänellä ei työnsä takia ollut mahdollisuutta viljellä. DVD-elokuvia katsomalla hän oli saanut tietää, että muualla on olemassa toisenkinlaisia yhteiskuntia kuin "demokraattinen kansantasavalta". Niinpä hän pakeni epätavallisen rohkealla ja onnekkaalla tavalla. Nyt hänet on pohjoisessa julistettu kadonneeksi.

Etelä-Korean pohjoisin, hiljaisin (ja ehkä uusin) juna-asema.

Retken ohjelmaan lukeutui käynti turistirysässä nimeltä Imjingak, jonka alueella oli nähtävyyksiä kuten "vapaussilta" ja "yhdistymiskellotorni". Lisäksi laskeuduimme yhteen neljästä tunnelista, joita pohjoiskorealaiset kaivoivat demilitarisoidun alueen alitse kohti Soulia hyökkäystarkoituksissa, ja joka löydettiin 1970-luvulla - jolloin kaivaminen luonnollisesti loppui siihen. Pohjoiskorealaisten mukaan kyseessä oli hiilikaivos, vaikka tunneli oli täyttä graniittia. Pistäydyimme Dorasanin komealla rautatieasemalla, jonka rakentaminen 2002 merkitsi yritystä yhdistää naapurukset ja luoda katkeamaton junaverkosto kohti Eurooppaa - mutta kovin käyttämätön se oli. Lounaaksi saimme jälleen perinteistä bibimbapia, minkä jälkeen suunnattiin Camp Bonifasiin, jossa YK:n sotilaat paseeraavat pitämässä huolta, etteivät pohjoisen pojat keksi mitään ikävää.

"Vain linjan takaa!"

Kurkottelukuva Pohjois-Korean propagandakylästä

Retken dresscode oli tärkeä: kellään ei saanut olla kuluneita, reikäisiä farkkuja, koska P-Korea ottaisi niistä muuten valokuvia propagandaksi siitä, että siellä muualla ei ihmisillä ole varaa edes kunnollisiin housuihin. Polven yläpuolelle jäävä hame tai shortsit olisi ollut oiva merkki muiden maiden moraalittomuudesta - ja släbäreitä ei saanut olla siksi, että niillä ei pääse juoksemaan, jos jotain sattuu. Mielikuvien luomista edusti myös Pohjois-Korean lippu, joka oli 160 metriä korkea - kuusikymmentä metriä enemmän kuin Etelän lippu toisella puolella rajavyöhykettä.

JSA. Vasemmalla neuvotteluparakki johon päästiin.

Paikanpäällä piti allekirjoittaa paperi, jonka mukaan sitoutuu noudattamaan sääntöjä, eikä siten aiheuta esimerkiksi kuulaa kalloonsa osoittelemalla pohjoiskorealaisia sormella. Bussista noustessamme mukaan sai ottaa vain kameran ja passin, ei edes kameran koteloa. Valokuvaaminen oli sallittu vain aivan tietyissä kohdissa, ja tietä ympäröivät metsiköt oli merkitty pääkallon kuvilla maamiinojen takia. Kanssamme bussiin meistä huolehtimaan tuli yksi sotilaista, musta amerikkalaisjässikkä, joka näytti ensin kivikovalta palkka-armeijalaiselta, mutta osoittautuikin ujoksi pojaksi, jonka oli luultavasti ollut pakko mennä armeijaan. Kun sitten astuimme sinne kaikkein pyhimpään, pieneen huoneeseen maiden rajalla, jossa pidetään tärkeät konferenssit, oli joillakin hieman vaikeuksia pitää pokkaa. Tilanne oli karmivan koominen, kun kumiukkomaiset eteläkorealaiset tönöttivät paikallaan ja sotilaat vahtivat happamina, kun matkailijat poseerasivat heidän vieressään ja yrittivät ehtiä saamaan mahdollisimman monta kuvaa ennen oppaan keskeyttämistä. Parijonossa etenimme pihalle, jossa saimme zoomata yhtä Pohjois-Korean puolella vahtivaa sotamiestä rakennuksen ovella - ikkunaverhojen takana kuulemma oli liuta lisää kiikaroimassa meitä siltä varalta, että joku tekee äkkinäisen liikkeen.

Etelä-Korean sotilaspoliisi poseeraa.

Raja kulkee rakennuksen keskeltä,
neuvottelupöydän kohdalta.

Pohjois-Korean sotilas tarkistaa kamerani merkin.

Koomista ei kuitenkaan ole se - kuten oppaamme totesi - että ihmiset Korean pohjoispuolella ovat ihmisiä kuten me, mutta heiltä puuttuu vapaus. Kysymys heräsi, kuinka kauan maa voi vielä jatkaa samalla linjalla. Mitä useampi herää tajuamaan, millaisilla valheilla maa on kansansa aivopessyt, mitä useampi pystyy karkaamaan pois, ehkä sitä nopeammin kulissiyhteiskunta sortuu.

Pilvenpiirtäjiä ja huijareita

Shanghain Pudong alue

Pearl Tower

Viimeinen etappimme Kiinassa tällä erää oli sen suurin kaupunki, Shanghai, "rikkaiden taivas, köyhien helvetti". Nelipäiväinen visiittimme oli olennaiselta sisällöltään samaa kuin muuallakin: kävelyä siellä, istuskelua täällä, ihmisten katselemista ja hyvän ruoan perässä juoksemista. Kaksi asiaa kuitenkin teki siitä hieman erilaisen: käynti maailman korkeimmalla näköalatasanteella sekä kohtaaminen paikallisten turistihuijareiden kanssa - tosin me emme olleet ne, joita huijattiin.

Sekä Wikitravelin Shanghai-sivulla että hostellimme aulan seinällä varoitettiin tietyntyyppisistä huijareista, joista saimmekin esimakua jo Pekingissä, ns. teekutsuhuijareista. Opiskelijanuorilta näyttävä, hyvin englantia osaava porukka tulee iloisesti juttelemaan niitä näitä turistille, kyselee kaikenlaista ja on kiinnostunut tutustumaan. Ennen pitkää turisti kutsutaan mukaan joko teeseremoniaan, baariin tai vastaavaan, ja lopuksi on vuorossa hitusen verran liioiteltu lasku.

SWFC

Tällainen ystävällismielinen joukko osui kohdallemme heti ensimmäisen metromatkamme jälkeen People's Squarella. Tiesimme alusta alkaen mistä on kyse, siinä määrin teennäinen oli puheen sävy ja koko tilanne. Kun kutsu kävi, kiitimme ja poistuimme takavasempaan. Kului pari tuntia, ja nousimme ylös Yuyuan Gardensin metrotunnelista, jolloin huomasimme luultavasti espanjalaisen pariskunnan käyvän englanniksi vilkasta keskustelua kahden nuoren kiinalaistytön kanssa. Epäilyksemme heräsivät ja jäimme tarkkailemaan tilannetta lähietäisyydeltä. Pitkään he jaksoivat juttua vääntää, mutta kuulimme satunnaisia sanoja teenjuonnista ja baarista. Sitten näytti siltä, että pariskunta oli lähdössä tyttöjen mukaan. Menimme lähemmäs ja Tapsa koputti espanjalaismiestä olalle. Kysyimme, ovatko tytöt kutsuneet heidät teekutsuille tai johonkin sentapaiseen, ja kerroimme, että epäilemme näiden yrittävän huijata heiltä rahaa. Pariskunta oli äimänkäkenä, mutta kiitti varoituksesta. Lähdimme menemään, emmekä nähneet mitä pariskunnan ja tyttöjen kesken sillä välin tapahtui.

Hetken päästä tytöt pyrähtivät eteemme aggressiivisin elkein. He huusivat meille, mitä oikein olimme sanoneet espanjalaisparille. Raivopäisinä he lähtivät seuraamaan meitä, valokuvasivat naamojamme ja yrittivät jopa potkia. Olimme luultavasti tulleet tehneeksi pahimman tempun mitä kiinalaiselle voi tehdä: saattaa hänet menettämään kasvonsa muiden silmissä. Jonkun matkaa tytöt porhalsivat perässämme, mutta eivät lopulta kauaa jaksaneet, vaan hävisivät väkijoukkoon. Me annoimme adrenaliiniryöpyn laantua.

Shanghain rantamaisema, the Bund, on silmiähivelevä vanhan ja uuden vastakkainasetelma. Pudongin uuden alueen pilviä kurkottavat tornit edustavat Kiinan halua olla moderni talousmahti, ja joen toisella puolen ostoskadut hohkaavat neonvaloissa. Mutta niiden sivukujilla elää toinen elämä, kerjäläisten ja pienten, suttuisten nuudelikeittiöiden tarina.

Auringonlasku 474m korkeudessa

Tiistai-iltana nousimme Shanghai World Financial Centerin sadanteen kerrokseen. Siellä, 474 metrin korkeudessa sijaitsee näköalatasanne, jota korkeampaa ei kai toistaiseksi ole. Tällä kertaa ei nuukuus voittanut, vaikka hintaa sisäänpääsyllä olikin. Odotimme ylhäällä auringonlaskua ja kaupunginvalojen syttymistä - ikkunan ääreen pääseminen oli kylläkin hankalaa, koska maisemaa tallentamaan tulleet ihmiset objektiiveineen olivat kansoittaneet lasiseinäisen käytävän koko sen pituudelta.

Kaupunki syttyi eloon

Shanghaissa ehkä korostui vielä se, minkä huomasimme Kiinassa joka puolella: kiinalaisten minä ensin -tyylinen käytös. Ohittelu jonossa ja töniminen ruuhkissa koetteli käsitystämme kohteliaisuudesta. Tuli väistämättä mieleen erään ystävän viisaus: maailmassa ei ole liikaa ihmisiä, vaan liikaa egoja. Tosin Kiinan tapauksessa sekä että tuntuisi pitävän paikkansa, mutta kenties egoja on vahvistettava silloin, kun muita ihmisiä tuntuu olevan ympärillä liikaa. Yksilöllisyyden kulttuuri on Kiinassa vasta heräämässä, koska konfutselaisuus ja kommunismi ovat pitkään kieltäneet ihmisiä ajattelemasta itse, ja nyt sitä ilmeisesti luodaan tietynlaisella itsekorostuksella.

Lasitorneista ja LEDivalojen välkkeestä huolimatta Shanghai tarjosi
myös perinteikästä katuruokaa budjettimatkaajalle.

Shanghaihin asti siis päästiin Suomesta maata pitkin. Idea piipahtaa Etelä-Koreassa ennen Japaniin menoa syntyi Pekingissä, ja päätimme lentää, vaikka pyrimmekin pitämään lentojen määrän minimissä. Lento Souliin eilen iltapäivällä lähti noin tunnin myöhässä, mutta muuten kaikki meni nappiin, ja nyt nautimme taas vapaan netinkäytön iloista Soulissa, jonka sielukkuutta lähdemme tutkimaan heti, kun keskipäivän hirmuhelle toivottavasti vähän vaimenee.