Hengailua Hanoissa

Hedelmämyyjä.

Hanoi, tuo tuhansien mopojen, sinnikkäiden vedättäjien ja likaisten keittiöiden valtakunta, on ollut majapaikkamme nyt viikon. Oleskelumme täällä venähti, koska päätimme jäädä odottamaan Riinan uutta passia sen sijaan, että olisimme lähteneet välillä muualle ja tulleet sitten noutamaan sen. Uusi passi käytiin tilaamassa suurlähetystöstä, koska vanha vanhentuu noin puolen vuoden päästä, ja kaikkialla sen pitää olla yli 6 kuukautta voimassa. (Ja toki olisi ollut järkevämpää hoitaa asia jo Suomessa, mutta aina ei järki hallitse... Pääsipä kokemaan senkin, kuinka uuden passin hankinta ulkomailla onnistuu.)

Elämä Hanoissa on ollut laiskaa: monena päivänä ainoa epistola on ollut murkinan naaman eteen saattaminen. On kävelty vanhan kaupungin reunalla olevan Hoan Kiem -järven ympäri, etsitty elokuvateatteria, paikannettu vegeystävällisiä syömäpaikkoja ja unohduttu luolamaiseen, ikkunattomaan hotellihuoneeseen koko päiväksi. Harkitsimme lähtöä kuuluisalle Halong Baylle, jonka maisemat eivät kuuleman mukaan ole kehnommat - sinne olisi turistiretkiä tarjolla ihan joka kulmassa. Omatoimikierros olisi houkuttanut, mutta se on (arvattavista syistä) tehty äärimmäisen hankalaksi. Luovuimme ajatuksesta viimeistään siinä vaiheessa, kun uutisissa kerrottiin joukon taiwanilaisia menehtyneen Halong Bay -risteilyllä viime viikolla. Siellä pyörivien laivojen turvallisuustasoa on kyseenalaistettu ennenkin.

Hotellimme läheinen Josefin
katedraali, jonka kelloja
soitettiin keskellä yötäkin.

Joku tärkeä paikallisheebo.

Vanha tuttu.

Sen verran toimerruimme nähtävyyksien äärelle, että kävelimme Lenin-patsaan (niitä ei olekaan vähään aikaan nähty) ja Ho Chi Minhin mausoleumin ohi. Mausoleumiin sisälle ei ollut menemistä, koska kaveri on tähän aikaan vuodesta restaurointireissulla Venäjällä - siellähän nuo osaavat palsamoinnin taidon. Mausoleumin edusta oli harvinaisen ankea; väripilkkuna oli melkein vieressä kohoava sinapinkeltainen presidentinpalatsi. Tänään haettuamme pistämättömän passin lähetystöstä (pikatilaus vei vajaan viikon!) ja ostettuamme asemalta junaliput huomiselle painelimme vielä tutustumaan Kirjallisuudentemppeliin, joka oli joskus yliopisto ja koostuu kauniista porteista ja puutarhasta.

Junarata läpi kaupungin.

Hanoissa tietyt vähemmän mairittelevat asiat, joita kohtasimme jo Kiinassa, tuntuvat vain korostuvan. Valitettavasti meistä on tullut kovin epäluuloisia eemeleitä ihmisten suhteen: koko ajan valmiina kohtaamaan huijarin, ukottajan tai vedättäjän. Järvenrannassa, joka sinänsä on kiva paikka tapittaa ohikulkijoita, tapasimme taas "opiskelijoita", jotka haluavat praktiseerata englantia kanssamme. Vetäydyimme tilanteesta, emmekä tällä kertaa jääneet pelastelemaan muitakaan uhreja. Kerran otimme taksikyydin käveltyämme liian kauas, ja koko matkan tarkkailimme mittarin toimintaa, josko se olisi jotenkin viritetty. Kadulla eräs liikkuva kengänkorjaaja hyökkäsi Tapsan rähjäisen sandaalin kimppuun,  mutta jalka lähti karkuun alta aikayksikön. Raskasta, kun ei voi luottaa kehenkään.

Julkinen liikenne on kaupungissa vähän kinkkinen, kun metroa ei toistaiseksi ole. Taksi on periaatteessa paras apostolin kyydin jälkeen, sillä kallista se ei ole, kunhan ei tosiaan tule ukotetuksi. Kadulla käveleminen vie voimat, kun koko ajan täytyy etsiä paikkaa, johon jalkansa asettaa, ja vahtia, mistä suunnasta milloinkin se mopo on vähällä ajaa päälle.

Yet another veggie burger.

Vietnamin valuutta dong on yksi maailman heikoimpia, ja niinpä olimme taas tosi miljonäärejä nostettuamme kerralla sen verran kuin arveltiin kahdeksi viikoksi riittävän: 13 miljoonaa - eli siinä 500 euroa. Halpaahan täällä on kaikki: seuraavat viikot Kaakkois-Aasiassa paikkaavat mukavasti sitä pientä lommoa, jonka Japani budjettiimme söi. Vietnamilainen ruoka on meille merkinnyt lähinnä kasviksia riisillä, kasviksia nuudeleilla ja kerran jopa kasviksia riisillä ja nuudeleilla. Välillä piti saada purilainen. Jotain eroa Vietnamin keittiöissä selvästi on Kiinaan verrattuna (puhumattakaan Koreasta saati Japanista) - vatsamme ainakin ovat kertoneet sellaista viestiä koko viikon.

Mainittakoon vielä, että vähän aikaa sitten täyteen tullut neljä kuukautta matkantekoa saattoi olla jonkinlainen koti-ikävän rajapyykki: matkan jälkeistä aikaa koskevat ajatukset lisääntyivät äkkiä huomattavasti ja välillä pitää tosissaan pysähtyä katsomaan ympärilleen ja vetää itsensä tähän hetkeen.

Nyt on Hanoin aika kuitata: huomenaamulla odottaa juna kaupunkiin nimeltä Thanh Hoa, mistä matka jatkuu jo kohden Laosia.

Ho Chi Minhin mausoleumi.

Ankea aukio.

Presidential palace - kivan värinen!

Onkijoita järvellä.

Hoan Kiem -järvi.

Vietnamin rauhaa.

Hattu, puu ja poseeraus.

Pikku gekko huoneemme vessan ikkunassa. Myös sisäpuolella
myöhemmin.

Bussilla Kiinasta Vietnamiin

Seuraa yksityiskohtainen selonteko siitä, kuinka päästä Nanningista Hanoihin helpohkosti, nopeahkosti, halvalla ja vieläpä nääntymättä matkalla nälkään. Jouduimme jonkin verran selvittelemään, googlettamaan ja jännittämään, kuinka operaatio lutviintuu, mutta kaikki meni paremmin kuin hyvin.

Kävimme pari päivää etukäteen ostamassa bussiasemalta liput Hanoihin, ja ne maksoivat 148 yuania kappaleelta. Olimme kysyneet hostellistamme neuvoa, mistä bussit lähtevät. Niitä lähtee ilmeisesti useammastakin paikasta, mutta tämä nimenomainen lähti International Tourist Distribution Centeristä suht läheltä Nanningin juna-asemaa. Suora reitti kulkee siis Nanningista Pingxiangin läheisen rajanylityspisteen, eli Friendship Passin, kautta Hanoihin.

Bussin lähtöpaikka (keskellä näkyvä matala rakennus).

Maanantaiaamuna olimme lähtövalmiina hyvissä ajoin, bussin oli määrä startata klo 8.50. Täyteen tulleessa autossa näkyi useampi länkkärireissari, mikä tietyllä tavalla rauhoitti fiilistä - samassa veneessä oltiin. Matkaan päästiin vain kymmenisen minuuttia myöhässä. Iloinen yllätys oli, että meille jaettiin bussissa hintaan sisältyvät eväät: vesipullo, omena, jännä säilykepurkkikeitto ja kaksi kiinalaisten rakastamaa mooncake-torttua. Keitto tosin näytti kuvan perusteella aika lihaisalta, joten se jäi maistamatta, ja mooncakeissa oli outo täyte, luultavasti jotain paputahnaa. Omasta takaa oli mukana lisäksi pähkinöitä, keksejä ja mandariineja, niillä mentiin.

Nyt maistetaan mooncakea.

Kolmisen tuntia huristettiin menemään (oli siinä yksi vessatauko), kunnes bussiemäntä ilmoitti jotain kiinaksi ja näytti meille kännykän ruudulta englanninnoksen. Eka passien tarkastus. Rajalle saavuttaessa mentiin kaikki ulos bussista ja kamat mukaan. Siellä meitä kuljetettiin ympäri golfauton tapaisilla kärryillä, ja kaulaan piti ripustaa lappu, josta tiedettiin, ketkä ovat samaa kyytiporukkaa. Kun meidät oli leimattu ulos Kiinasta, oli vuorossa vietnamilainen leima. Meillä ei siis ollut viisumeita, koska Suomi yhtenä harvoista maista on Vietnamin kanssa sellaisissa väleissä, ettei sitä tarvita, kunhan viipyy maassa vain 15 päivää. Jännäsimme kuitenkin, joudummeko maksamaan jotain kaksiviikkoisesta oleskeluluvasta, ja sitä, alkavatko ne kysellä maastapoistumispilettien perään, joita meillä ei tietenkään ole, koska poistunemme bussilla.

Passintarkastustoimisto sillä puolen oli vähintäänkin mielenkiintoinen: tilaa ei ollut mitoitettu laisinkaan sille jonottajamäärälle, joten ihmisiä tursui joka suuntaan. Passit piti vain antaa luukusta jollekulle virkailijoista, jotka sarjaleimasivat niitä pinotolkulla. Missään vaiheessa ei kyselty maksuja, jatkolippuja, saati edes verrattu pärstöjä passikuviin. Joidenkin passien välistä vilahti setelinnurkka niiden sujahtaessa luukusta sisään. Takaisin passit jaettiin siten, että virkailija heilutti läpyskää ilmassa, jotta sen omistaja tunnistaisi omansa. Meidän naamamme herättivät vietnamilaisissa jotain kummaa hilpeyttä. Tarvittava leima oli kuitenkin saatu, joten ei muuta kuin takaisin golfkärryn kyytiin, jolla päästiin seuraavaan bussiin.

Taukopaikalla.

Matka rajalta pääkaupunkiin vei sitten vielä 4-5 tuntia. Kerran pysähdyttiin vessatauolle paikkaan, jossa eräs paikallismamma kävi vuorotellen kaikki länkkärit läpi kyselemässä jotain - sanaakaan ei ymmärretty. Bussin ikkunasta katseltiin jossain määrin absurdia näkyä: moottoriteiden keskellä, Samsungin ("we are proudly the biggest mobile phone factory in the world") mainoskylttien alla vietnamilaisia tyypillisissä kartiohatuissaan selkä kyyryssä kuopsuttamassa riisipeltoa, vesipuhvelit kintereillä.

Kun Hanoi alkoi siintää, tuli ajankohtaiseksi pohtia, kuinkahan sieltä, minne ikinä bussi meidät jättääkään, päästään kaupungin vanhaan keskustaan paikantamaan hostellia. Joku muista länkkäreistä kävi selvittämässä asiaa kuskilta, ja kuulimme, että bussi saapuu My Dinh -nimiselle asemalle, noin 7 km päähän ydinkeskustasta. Perillä jostain pölähti ylen ystävällinen "opas", joka oli innokas auttamaan meitä eteenpäin asemalta ja varoitteli epämääräisistä takseista ja huijareista, vaikka oli itsekin aika lipevä tapaus. Lyöttäydyimme yhteen samassa veneessä olevien viiden länsimaalaisen kanssa, ja otimme kimppataksin. Yksi porukasta oli käynyt Vietnamissa ennenkin, ja osasi jopa kieltä vähän, joten hän pyysi jonkun soittamaan meille luotettavan taksifirman edustajan (vihreää Mai Linh -firman taksia sai odottaa tovin, mutta mittari raksutti asiallisesti). Meitä oli siis seitsemän - lisäksemme kaksi saksalaista, kaksi kanadalaista ja yksi brittiläinen elämäntapamatkaaja - jotka änkeydyimme kuuden matkustajan pirssiin rinkkoinemme. Ainakin puoli tuntia meni ennen kuin oltiin Old Quarterissa, mutta onnekkaasti sinne päästiin, ja sukellettiin taksista ahtaille kaduille, joilla kävellessä pitäisi olla silmät selässä, olkapäissä ja vielä joku ylimääräinen vaisto lisänä mopojen väistämistä varten.

Hanoissa mopojen seassa puikkelehtien.