Bussilla Kiinasta Vietnamiin

Seuraa yksityiskohtainen selonteko siitä, kuinka päästä Nanningista Hanoihin helpohkosti, nopeahkosti, halvalla ja vieläpä nääntymättä matkalla nälkään. Jouduimme jonkin verran selvittelemään, googlettamaan ja jännittämään, kuinka operaatio lutviintuu, mutta kaikki meni paremmin kuin hyvin.

Kävimme pari päivää etukäteen ostamassa bussiasemalta liput Hanoihin, ja ne maksoivat 148 yuania kappaleelta. Olimme kysyneet hostellistamme neuvoa, mistä bussit lähtevät. Niitä lähtee ilmeisesti useammastakin paikasta, mutta tämä nimenomainen lähti International Tourist Distribution Centeristä suht läheltä Nanningin juna-asemaa. Suora reitti kulkee siis Nanningista Pingxiangin läheisen rajanylityspisteen, eli Friendship Passin, kautta Hanoihin.

Bussin lähtöpaikka (keskellä näkyvä matala rakennus).

Maanantaiaamuna olimme lähtövalmiina hyvissä ajoin, bussin oli määrä startata klo 8.50. Täyteen tulleessa autossa näkyi useampi länkkärireissari, mikä tietyllä tavalla rauhoitti fiilistä - samassa veneessä oltiin. Matkaan päästiin vain kymmenisen minuuttia myöhässä. Iloinen yllätys oli, että meille jaettiin bussissa hintaan sisältyvät eväät: vesipullo, omena, jännä säilykepurkkikeitto ja kaksi kiinalaisten rakastamaa mooncake-torttua. Keitto tosin näytti kuvan perusteella aika lihaisalta, joten se jäi maistamatta, ja mooncakeissa oli outo täyte, luultavasti jotain paputahnaa. Omasta takaa oli mukana lisäksi pähkinöitä, keksejä ja mandariineja, niillä mentiin.

Nyt maistetaan mooncakea.

Kolmisen tuntia huristettiin menemään (oli siinä yksi vessatauko), kunnes bussiemäntä ilmoitti jotain kiinaksi ja näytti meille kännykän ruudulta englanninnoksen. Eka passien tarkastus. Rajalle saavuttaessa mentiin kaikki ulos bussista ja kamat mukaan. Siellä meitä kuljetettiin ympäri golfauton tapaisilla kärryillä, ja kaulaan piti ripustaa lappu, josta tiedettiin, ketkä ovat samaa kyytiporukkaa. Kun meidät oli leimattu ulos Kiinasta, oli vuorossa vietnamilainen leima. Meillä ei siis ollut viisumeita, koska Suomi yhtenä harvoista maista on Vietnamin kanssa sellaisissa väleissä, ettei sitä tarvita, kunhan viipyy maassa vain 15 päivää. Jännäsimme kuitenkin, joudummeko maksamaan jotain kaksiviikkoisesta oleskeluluvasta, ja sitä, alkavatko ne kysellä maastapoistumispilettien perään, joita meillä ei tietenkään ole, koska poistunemme bussilla.

Passintarkastustoimisto sillä puolen oli vähintäänkin mielenkiintoinen: tilaa ei ollut mitoitettu laisinkaan sille jonottajamäärälle, joten ihmisiä tursui joka suuntaan. Passit piti vain antaa luukusta jollekulle virkailijoista, jotka sarjaleimasivat niitä pinotolkulla. Missään vaiheessa ei kyselty maksuja, jatkolippuja, saati edes verrattu pärstöjä passikuviin. Joidenkin passien välistä vilahti setelinnurkka niiden sujahtaessa luukusta sisään. Takaisin passit jaettiin siten, että virkailija heilutti läpyskää ilmassa, jotta sen omistaja tunnistaisi omansa. Meidän naamamme herättivät vietnamilaisissa jotain kummaa hilpeyttä. Tarvittava leima oli kuitenkin saatu, joten ei muuta kuin takaisin golfkärryn kyytiin, jolla päästiin seuraavaan bussiin.

Taukopaikalla.

Matka rajalta pääkaupunkiin vei sitten vielä 4-5 tuntia. Kerran pysähdyttiin vessatauolle paikkaan, jossa eräs paikallismamma kävi vuorotellen kaikki länkkärit läpi kyselemässä jotain - sanaakaan ei ymmärretty. Bussin ikkunasta katseltiin jossain määrin absurdia näkyä: moottoriteiden keskellä, Samsungin ("we are proudly the biggest mobile phone factory in the world") mainoskylttien alla vietnamilaisia tyypillisissä kartiohatuissaan selkä kyyryssä kuopsuttamassa riisipeltoa, vesipuhvelit kintereillä.

Kun Hanoi alkoi siintää, tuli ajankohtaiseksi pohtia, kuinkahan sieltä, minne ikinä bussi meidät jättääkään, päästään kaupungin vanhaan keskustaan paikantamaan hostellia. Joku muista länkkäreistä kävi selvittämässä asiaa kuskilta, ja kuulimme, että bussi saapuu My Dinh -nimiselle asemalle, noin 7 km päähän ydinkeskustasta. Perillä jostain pölähti ylen ystävällinen "opas", joka oli innokas auttamaan meitä eteenpäin asemalta ja varoitteli epämääräisistä takseista ja huijareista, vaikka oli itsekin aika lipevä tapaus. Lyöttäydyimme yhteen samassa veneessä olevien viiden länsimaalaisen kanssa, ja otimme kimppataksin. Yksi porukasta oli käynyt Vietnamissa ennenkin, ja osasi jopa kieltä vähän, joten hän pyysi jonkun soittamaan meille luotettavan taksifirman edustajan (vihreää Mai Linh -firman taksia sai odottaa tovin, mutta mittari raksutti asiallisesti). Meitä oli siis seitsemän - lisäksemme kaksi saksalaista, kaksi kanadalaista ja yksi brittiläinen elämäntapamatkaaja - jotka änkeydyimme kuuden matkustajan pirssiin rinkkoinemme. Ainakin puoli tuntia meni ennen kuin oltiin Old Quarterissa, mutta onnekkaasti sinne päästiin, ja sukellettiin taksista ahtaille kaduille, joilla kävellessä pitäisi olla silmät selässä, olkapäissä ja vielä joku ylimääräinen vaisto lisänä mopojen väistämistä varten.

Hanoissa mopojen seassa puikkelehtien.

Etelä-Kiinan kieppi

Värikäs huone Luumun-
kukkatalossa.

Poistuimme viime viikon tiistaina Honkkarista metrolla Lo Wu -nimisen aseman kautta rajan yli Shenzhenin kaupunkiin. Sieltä otimme suoraapäätä junan Guangzhouhun, Kiinan kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin. Meillä oli pari yötä varattuna viehkosta minihostellista nimeltä Plum Flowers House, joka oli joskus ollut jonkun koti, sillä se sijaitsi valtavassa asuinkompleksissa, 28-kerroksisen talon seitsemännessä. Paikanpitäjän äiti oli meitä vastassa - yhteistä kieltä ei ollut, joten kommunikoimme hymyillä, ja saimme pyyhkeet käyttöömme kerrankin pyytämättä ja pestä pyykitkin ilmaiseksi.

Yhdessä päivässä kantonilainen suurkaupunki ei ehtinyt antaa meille kovin kaksista kuvaa itsestään. Päädyimme kaupungin moderneimpaan betoniviidakkoon kävelemään laajalla aukiolla ja loputtomalla joenrantabulevardilla, joka hiukkasen liioitellen toi mieleen jonkin apokalyptisen, "maailma tuhon jälkeen" -maiseman: kaikkialla oli umpiharmaata ja ihmisiä näkyi liikkeellä (autoja lukuunottamatta) vain kourallinen. Tämän maiseman lisäksi löysimme lähinnä infernaalisia ostoskeskuskäytäviä, sen sijaan emme kunnon ruokapaikkaa, joten kuuluisa kantonilainen cuisine jäi arvoitukseksi.

Apokalypsi

Missä elämä, missä ihmiset?

Seuraavana aamuna oli tarkoitus ottaa bussi kohti Yangshuota, joka oli tarttunut kohdelistalle hienojen karstivuorimaisemien ja vähäisen asukasluvun ansiosta. Neljä miljoonakaupunkia, Tokio, Osaka, Hongkong ja Guangzhou, oli koluttu peräjälkeen, joten nyt oli pikkukaupungissa relailun paikka. Hostellin isäntä informoi meitä bussiyhteyksistä, ja olimme menossa hyvissä ajoin kello kymmeneksi Tianhen bussiasemalle. Erinäisen tavanomaisen säädön johdosta kuitenkin myöhästyimme, ja seuraava lähtö Yangshuohon päin tapahtui vasta klo 17. Ei muuta kuin rinkat säilytykseen ja etsimään seutua, jossa hengailla jokunen tunti. Syödessä ja ilmaisen netin parissa tunnit hurahtivat, ja kun sitten oli aika nousta bussiin, se osoittautui nukkumamalliseksi: kapeaakin kapeammat punkat käytävän reunoilla ja keskellä, sekä tyynyt ja viltit, jotka saivat pohtimaan, montako täitä niistä tarttuu mukaan. Olimme arvelleet, että perille tultaisiin puoleenyöhön mennessä. Bussin tv-ruuduissa pyöri Avatar-elokuva, kunnes kansa alkoi torkkua. Kuski näytti poistuvan motarilta välillä jonnekin ihme töyssykujille, mahdollisesti tietulleja väistääkseen. Yangshuossa oltiin lopulta klo 02, ja meidät jätettiin huoltoasemalle kaupungin reunamille.

Li-joki virtaa ohi.

Yangshuo = karstivuoret
ja bambuvene

Krääsäkojut sateisena aamuna.

Hostelli löytyi onneksi puolen tunnin talsimisen päätteeksi (Tapsa kartta- ja kompassimaisterina oli opiskellut tarkkaan), ja kiitimme siitä, että olimme varanneet oman huoneen omalla kylppärillä. Sisään meidät päästi hostellin talonmies, unenpöpperöinen vanha kiinalaissetä. Yangshuo oli oiva paikka ladata duracelit: kävellä ristiinrastiin keskustan pieniä kujia, syödä edukkaasti pikku kuppiloissa (jotka paapoivat länkkäreitä vegepurilaisilla yms.), katsella joesta törröttäviä vuorilohkareita, ja lojua hostellilla. Turisteja kylässä on massoittain, ja niinpä paikalliset yrittävätkin nyhtää elantoaan tyrkyttämällä rihkamaa, bambuveneajeluja ja taksikyytejä joka suunnalta. Opettelimme taas ignooraamisen taitoa, joka lopultakin on paras tapa toimia tuputtajien kanssa: jos ei ole kiinnostunut ostamaan, turha kiinnittää huomiotakaan.

Viimeisenä päivänä aktivoiduimme siinä määrin, että vuokrasimme hostellilta pyörät ja teimme harvinaisen hienon pyöräretken kaupungin ulkopuolelle. Joenuomaa seuraten poljimme maalaisseudun halki, näimme puhvelihärkiä, tunsimme metsämansikan tuoksun, vilkutimme pikkulapsille ja harkitsimme pomelovarkaissa käyntiä. Keskusta-alueella sai kyllä varoa mihin polkaisee, kiinalainen liikenne kun ei ole se maailman leppoisin. Tööttääminen halkoo korvia joka puolelta, ja mopomiehet tuntuvat kerääntyvän aina ruuhkaksi johonkin. Pikkukaupungissa erityisesti huomasi sen, että Kiinassa on paljon nuoria ja vanhempiakin miehiä, joilla ei näytä olevan muuta tekemistä kuin ajella mopedeilla ympäriinsä... ties mitä vielä keksivät kun oikein turhautuvat.

Pyöräillen maiseman halki.

Yangshuon vuoret löytyvät myös 20 yuanin setelistä.

Viisi Yangshuon yötä sai matkaväsymyksen vähän hellittämään, ja päätettiin viivähtää Kiinassa vielä viikon verran, läheisessä Guilinissa sekä Vietnamiin lähtijöiden tukikohdassa, Nanningissa. Guiliniin hurautettiin rähjäisellä bussilla, jossa ei onneksi tarvinnut kauaa istua. Mietimme, miksei toimettomia nuoria miehiä valjasteta tietyöläisiksi, niin saataisiin maahan hiukan turvallisemmat menoväylät. Guilinista ja Nanningista ei oikeastaan ole paljon sanottavaa - meluisia, ilmansaasteisia, kaoottisia liian monen asukkaan kaupunkeja, eli kiinalaista perussettiä.