On the road (again): Wellington - Auckland

Roadtrip numero kaksi päättyi alkusyksyn merkkejä puhaltelevaan Aucklandiin perjantai-iltapäivällä. Yhdeksän päivää ajettiin, tällä kertaa 90-lukulaisella Nissan Sunnyllä. Kilometrejä kertyi lähes 2000: valtateitäkin mentiin, mutta niiltä myös poikettiin, ja lenkkiä tuli tehtyä erinäisten "must see" -maisemien vuoksi. Kolmanneksi viimeisenä päivänä ehätettiin jo Aucklandin korkeudelle, mutta kiihdytettiin sen ohi ja tehtiin vielä lenkki maan pohjoisimpaan osaan. Cape Reingaan, pohjoiskärkeen, ei kuitenkaan ehditty, tai ei viitsitty lähteä ajamaan hulluna sinne ja takaisin. Uuden-Seelannin pohjoissaaren kierros oli odotetusti täynnä silmät reväyttäviä luontonäkymiä ja automatkailuun maa sopii kuin sormus hobitin sormeen.

Nissan lähdössä matkalle kohti Mordoria. 

Ensimmäisen yön mökki.

Ensimmäisenä päivänä lähdettin liikkeelle Wellingtonista länsirantaa myöten ja ehdittiin Wanganui-nimiseen kaupunkiin asti, josta löydettiin hyvä leirintäalue majapaikaksi. Uudessa-Seelannissa on loistavat turisti-infot, jotka pursuavat esitettä ja brosyyriä - näitä olikin kasapäin meillä autossa mukana, ja suurin apu niistä oli yöpymispaikkojen paikantamisessa. Maa on täynnä eritasoisia camping-alueita ja lomakeskuksia, joista pyysimme yleensä sitä edukkainta perusmökkiä. Pari kertaa saatiin myös omalla keittiöllä varustettu majanen. Yhtä lukuunottamatta kohdalle osuneet leirintäalueet olivat siistejä, hyvin hoidettuja ja kaikki tarpeet täyttäviä, joten ihan mielellään niistä maksoikin sen 60-80 NZ-dollaria (40-60 euroa mökiltä).

Toisena päivänä merenranta vaihtui Sormusten herra -vuoristoksi, kun kurvattiin kohti pohjoissaaren keskikohtaa. Keskellä kimaltaa Taupon kraaterijärvi, joka on Singaporen kokoinen. Sen eteläpuolella törröttää joukko yhä aktiivisia tulivuoria, isoimpana Ruapehu, jonka rinteille on pystytetty laskettelukeskus. Kävimme sen päällä niin korkealla kuin autolla pääsi; laskettelukeskus rahasti turisteja näin kesäaikaan tarjoamalla hiihtohissikyydin melkein huipulle, mutta emme lähteneet siihen (oli liian myöhäistäkin, kun tulimme paikalle tuntia ennen hissin sulkemisaikaa). Sen sijaan kipusimme vartin mittaisen jalkapatikan verran vuoren reunalle, josta oli hyvä näköala viereiselle Ngauruhoe -vuorelle, joka kuulemma esiintyi Sormusten herra -filmien Mount Doomina.

Ihan kuin joku olisi innostunut hiukan liikaa
Sim City -pelin maanmuokkaustoiminnon kanssa.

Tulinen vuori Ruapehu.

Mordorko? Ei vaan Ngauruhoe.

Turangin hostellin pihalla heppa
ja Suomen lipun kuva.

Säästimme Taupo-järven kolmannelle päivälle, ja yövyimme toisen yön Turangissa, josta löytyi erikoislaatuinen hostelli. Talon seinät ja aita olivat täynnä piirroksia ja kirjoituksia, pihalla seisoskeli hevonen, ja paikan omistaja - kuultuaan, että olemme Suomesta - kysyi, haluammeko tavata toisen suomalaispariskunnan, jonka hän oli majoittanut joksikin aikaa omaan kotiinsa Taupon kaupunkiin. Lopputulos oli se, että mekin vietimme kolmannen yömme Taupossa hostellinpitäjän kotona, jossa saapuessamme oli meneillään perheen tyttären 6-vuotissynttärit. Kolmikymppisten suomalaisten kanssa tultiin hyvin juttuun, ja käytiin porukalla tsekkaamassa läheinen Aratiatian koski ja Huka Falls.

Satukirjamaisemia näköalapaikalta (Turangi).

Taupo-järven takana siintää tulivuorten jengi. 

Huka Fallsin kirkkautta.

Blörrp!

Taupon alue on oikea luontoreippailijoiden ja extremeaktiivien luvattu maa, jonka erityisnähtävyyksiin kuuluvat vulkaanisina höyryävät lähteet ja kuplivat muta-altaat. Tokaanussa (lähellä Turangia) oli ilmainen pieni kävely kuumien lampien ympäri ja Waiotapussa matkalla Rotoruaan pääsi maksutta näkemään hohkaavan liejumeren, vaikka varsinainen kuumien lähteiden alue on siellä maksullinen. Jatkoimme Rotoruasta kohti Bay of Plentyn aluetta, jossa kasvatetaan kiivejä - siis hedelmiä tällä kertaa.

Maan kuuma uumen kiehuttaa mutaa Waiotapussa.

Kiiviä on syytä varoa, se kun ei voi
lentää pois alta.

Kiivilintua ei kyllä nähty... No, ihme olisikin, jos oltaisiin nähty, on se siinä määrin harvinainen. Uuden-Seelannin tienvarsilla ei ollut paljon muita varoituksia mahdollisesti eteen tulevista eläimistä kuin kiivivaroituksia (Australiassahan niitä oli lukuisia). Pieniä karvaisia raatoja tiellä sen sijaan oli todella paljon - toivottavasti ei kiivinraatoja. Haukat liitelivät tien yllä aikomuksenaan murkinoida raatojen äärellä.

Neljäntenä päivänä ajeltiin Coromandelin niemelle. Hot Water Beachillä käytiin katsomassa, kun ihmiset kaivoivat itselleen kuumavesialtaita rantahiekkaan - näytti suht hullulta touhulta. Samalla seudulla oli Cathedral Cove, komea luolamuodostelma hiekkarannalla, jonne oli 45 minuutin patikkamatka suuntaansa. Meren uurtama holvi kalliossa oli niitä paikkoja, joista ammattivalokuvaajat saavat aivan järjettömän upeita kuvia, mutta turistipokkarikuvaaja vain valjuja... Onhan näistä maisemista valokuvien laittaminen tänne ylipäätään vähän turhaa. :)

Hot Water Beach, jossa kuopan kaivamalla pääsee
kuumaan kylpyyn.

Veden kovertama katedraali, Cathedral Cove.

Hävyttömät näkymät jatkuivat Coromandelin toisella puolen, rantatiellä kohti Thamesin kaupunkia. Maisemien katselupaikat oli merkitty "Scenic lookout" -kyltein, ja välillä jarrut sauhusivat, kun tehtiin äkkipäätös stopata taas yhdelle näköalapaikalle. Orere Pointin Holiday Parkissa lepäiltiin kuudes yö, ja uskaltauduttiin uimaankin, kun ranta oli niin lähellä. Ei tosin oltu kovin kaukana paikasta, jossa juuri niinä päivinä oli mies joutunut hain ruoaksi, mikä tosin on tässä maassa ilmeisesti hyvin harvinaista.

"Scenic lookout", yksi monista.

Aucklandin yläpuolella pyörähdettiin ihmettelemässä maan vanhinta ja/tai suurinta kauri-puuta Tane Mahutaa, eli "metsän herraa". Noin kaksi tuhatta vuotta aloillaan tönöttänyt puu oli 51 metriä korkea ja ympärysmitaltaan vajaa 14 metriä. Turisteja kiellettiin astumasta pois polulta, jottei kukaan neropatti mene tallomaan ja vaurioittamaan jättihongan juuristoa. Taasen meren äärellä Paihiassa, Bay of Islandilla, vierähti viimeinen yö kauniilla paikalla, ja perjantain koitettua huristettiin sitten suoraa päätä Aucklandiin välttääksemme edellisen roadtripin viimeisen päivän loppuhoppu. Kaupunkiin tultua olikin sitten vielä hyvää aikaa käydä Devonportissa näppäämässä kuva Aucklandin keskustan siluetista ja viedä kamat hostelliin ennen auton palauttamista.

Suuri puu (vaikka eipä kuva sitä oikein kerro).

Auckland.

Perillä!

Tämän kokemuksen perusteella autonvuokraus oli tismalleen oikea ratkaisu Uuden-Seelannin matkustamiseen. Ei olisi bussilla päässyt kovin kätevästi. Välillä harmiteltiin, ettei vuokrattu täälläkin jotain pientä asuntoautoa, jossa olisi voinut nukkua ja laittaa ruokaa, koska nähtiin monesti aivan täydellisiä yöpymispysäkkejä sellaisille. Eri vuokrafirmojen kotiautoja näkyikin liikenteessä vielä huomattavasti enemmän kuin Australiassa.

Nissan oli ihan hyvä auto; rekat tosin ohittivat meidät ylämäissä samalla, kun Tapsa vaihtoi neloselta kolmoselle. Autolla oli ajettu yllättävän vähän (noin 80 000) sen ikään nähden, mikä saattoi johtua siitä, että se oli pyynnöstämme manuaalivaihteinen, automaatit kun ovat täällä enemmistön suosiossa. Tuulilasin tiiviste oli teipattu paikalleen, kun saimme auton, ja kun palautimme sen, teippi oli tuulen viemää, mutta tiiviste sentään kutakuinkin jäljellä. Saaren teillä oli usein 100 km/h rajoitus, mutta harvemminpa sitä pystyi/uskalsi noudattaa. Monesti menimmekin hitaille ajoneuvoille tarkoitetulle kaistalle, kun jono perässämme oli venynyt riittämiin. Tiukimpiin kurveihin saattoi varautua keltaisten suositusrajoitusten avulla, jotka vaihtelivat 15:stä johonkin 90:een. Maan teillä, mukaanlukien valtatie ykkösellä, oli huomattavan paljon yksikaistaisia siltoja, jotka tosin eivät synnyttäneet kummempia ruuhkia. Sujuvaa menoahan tuo oli, vaikka muutamat vuoristokurvit vetivätkin kuskin ratinkääntelyvoimat koville ja pelkääjänpaikkalaisen naaman aavistuksen valkoiseksi.

Lounas paikalliseen tapaan Coromandelissa:
fish & chips sanomalehteen käärittyinä.
Ei ollut pakastekalaa muuten.

Viimeinen mökkiaamu: kun supermarketti on
lähellä ja keittiö on hyvä, näyttää aamiainen tältä. :)

Viikonlopun yli palloiltiin Aucklandissa, maan isoimmassa kaupungissa, joka myös on tiheintä alkuperäisväestö maorien asutusaluetta. Lento Tongan lomaresorttiin koittaa varhain tiistaiaamuna, ja aiommekin mennä lentokentälle yöksi, koska herätä pitäisi kuitenkin joskus neljän aikaan. Tyynenmeren saaristossa on sadekausi meneillään, joten saa nähdä, syveneekö siellä rusketus ollenkaan. Tongalla ollaan kymmenen päivää ja sieltä mennään viikoksi Fidzille. Iso lento Fidziltä Los Angelesiin on nyt myös varattu. Vauhdilla mennään.

Veneranta ja Skytower.

Viisautta olohuoneen seinässä Aucklandin hostellissa.

Roadtripin reitti (vihreä viiva): Noin 2000 kilometriä

Näytä Suunnaton matka suuremmalla kartalla

Uusi-Seelanti ja uusi suunta

Funikulaari.

Nyt on Suunnaton matka tullut käännekohtaan maapallon toiselle puolen. Olemme noin 17 000 kilometrin päässä Suomesta, Uuden-Seelannin pääkaupungissa. Tismalleen vastakkainen piste Suomeen nähden olisi meressä jossain tuolla Uuden-Seelannin eteläsaaren alapuolella, mutta sinne ei nyt kuitenkaan lähdetä. Suunnattoman matkan toistaiseksi (lähes) matkaamaton suunta otetaan huomenna pohjoiseen.

Lentomme Sydneystä sujui kuin siivillä. Air New Zealand ei ole varsinainen halpalentoyhtiö, joten lento sisälsi luksusta, johon emme ole tottuneet: sai ilmaisen juomaveden ja kahvin, mutta ennen kaikkea oli käytössä oma kosketusnäyttö, josta sai katsoa tv:tä tai kuunnella musiikkia (leffat olivat maksullisia). Koaladokumenttia ja Hobitti-elokuvan Behind the scenes -ekstroja katsoessa kolmetuntinen lento meni ihan huomaamatta. Vieressämme istunut ekstrovertti jenkki vaihtoi paikkaa, kun löysi jostain koneen takapäästä sosiaalisempaa matkaseuraa...

Saavuimme lauantai-iltapäivästä aurinkoiseen mutta hyytävän tuuliseen Wellingtoniin. Helmikuu on täällä vähän niin kuin elokuu Suomessa, eli syksy tekee jo tuloaan, ja mereltä hönkii semmoinen puhuri, että fleece piti vetää niskaan. Viimeksi onkin paleltu joskus kesäkuussa Mongoliassa.

Wellingtonin yllä.

Kaupunki on mukava satama-alueen ja loivien vuorenrinteiden yhdistelmä, pienen oloinen ollakseen pääkaupunki. Parhaat näkymät saatiin mäen päältä, jolla sijaitsee kasvitieteellinen puutarha, ja jonne pääsee vanhalla funikulaarilla. Kannatti maksaa vain yhdensuuntaisesta matkasta kaapelikärryllä, sillä puutarha oli rakennettu siten, että kun sen läpi kävelee, kävelee samalla alaspäin kohti kaupunkia. Nähtävyyksistä valitsimme kansallismuseon Te Papan, joka on ilmainen, ja sinänsä varsin huikea kokoelma Uuden-Seelannin maantiedettä, eläimistöä ja kansanhistoriaa. Kansallislintu kiivi nähtiin siellä - elävänä ja vapaana sen näkeminen olisikin melkein mahdotonta. Myös jättikokoisen kalmarin raato oli säilöttynä esillä.

Te Papa -museo.

Täytetyt kiivit.

Hirmukalmarin jäänteet säilöttynä.

Muilta osin päivät Wellingtonissa ovat hurahtaneet matkan tulevien vaiheiden valmistelussa netitse, johon mahdollisuuden tarjosi jälleen kirjasto, eikä hostelli. Netti on kuitenkin melko hidas (puhumattakaan sääliä herättävän pikku koneemme hitaudesta), joten eilenkin meni koko päivä, kun varattiin vähän lentoa ja hostellia tulevaisuuden kohteista. Eniten tosin vei aikaa löytää ratkaisu siihen, millä konstin etenemme huomisesta alkaen tämän pohjoissaaren halki kohti Aucklandia.

Aukio Wellingtonin kirjaston takana.

Päädyimme lopulta vuokraamaan jälleen auton. Siten päästään päättämään reitti ja aikataulu taas ihan omasta päästämme ja sitä paitsi parhaiden luontonäkymien löytäminen edellyttänee pientä eksymistä pääteiltä. Siteeraus Riinan serkulta, joka vietti taannoin vaihtarivuoden Uudessa-Seelannissa: "Ihan sama minne mestaan menee, niin vastaan tulee ihan sekavat maisemat!" :)

Harkinta-ajan lyhyys ja budjetin asettama lisänuukailun vaatimus johtivat siihen, että vuokrafirmaksi valikoitui paikallinen perheyritys Omega. Tällä kertaa matkataan tavallisella henkilöautolla, Nissan tai vastaava, ja öiksi etsitään motelleja tai leirintäaluemökkejä. Matkapäiviä tulee vähän enemmän kuin Australian roadtripilla, yhdeksän (kahdeksan yötä siis). Määränpää on Auckland, josta maaliskuun 5. päivä lennämme Tongalle (takaisin trooppiseen lämpöön!).

Seuraava blogaus tiedossa luultavasti siis vasta Aucklandista maaliskuun alkupäivinä! Toivottavasti ei törmätä siivettömään kiivilintuun tiellä!


Kannustamme kiiviä jakamalla tämän surumielisen animaation:

On the road: Brisbane - Sydney

Brisbane

Majapaikkamme eteinen.

Brisbanessa pääsimme kolmen päivän aikana australialaisen kaupunkiarjen kyytiin ennen viikon mittaista automatkaa Australian teillä. Kaupunki oli tosi mukava, puhdas ja väljä ihmisistä. Se oli myös aivan käveltävissä, vaikkei majapaikkamme ollutkaan aivan keskustassa. Minto-niminen majatalo kolonialistisena puuhuvilana jostain sadan vuoden takaa poikkesi hiukan majoitustemme joukosta. Siellä ei juuri henkilökuntaa näkynyt, vaan asukkaisiin luotettiin niin, että saivat kirjoittautua sisäänkin omin nokkineen. Talon keittiössä päästiin kokkailemaan kunnon spagettikastikkeet ja mahtisalaatit. Brisbanessa kuljeskelimme kirjakaupoissa ja puistoissa, sekä askartelimme kasaan tulevan ajomatkan suuntaviivoja kaupungin erinomaisessa kirjastossa.

Uimaranta keskellä Brisbanea.

Brisbanen jokimaisemaa.

Brisbanen kirjasto leuhkalla paikalla.

Road-trip 6.2. - 12.2.

On the road again....

1. päivä: Kotiutuminen autoon

Aamuaikaiseen läksimme suorittamaan hankalaa paikallisbussimatkaa kohti Britzin toimistoa jossain toisella puolen kaupunkia. Kolme vaihtoa ja noin kaksi tuntia myöhemmin kävelimme loppumetrit pysäkiltä tienviertä pitkin keskellä teollisuusaluetta. Taksilla vissiin olisi pitänyt mennä autoa noutamaan...

Kun rahat oli pyyhkäisty tililtä ja auto (jonka ristimme myöhemmin Hilpaksi) tarkistettu suunnilleen joka kulmasta, pääsi matka alkamaan. Kuusi päivää aikaa ehtiä Sydneyyn, johon ei tosin ole Brisbanesta kuin vajaa tuhat kilometriä, mutta suorinta tietä ei suinkaan oltu aikeissa porhaltaa. Kuski (=Tapsa) tarvitsi pienen hetken vinksauttaakseen aivonystyränsä uuteen moodiin lähtiessään ensi kertaa ajamaan vasemmanpuoleisessa liikenteessä. Kaikki tapahtui siinä päinvastoin muuten paitsi että oikealta tulevilla on siinäkin etuajo-oikeus. Auton ohjaamossa vaihdekeppi on luonnollisesti vasemman käden puolella, mutta vaihdekaavio on silti sama ja myös polkimet onneksi "oikein päin". Hankalinta taisi olla muistaa liikkeelle lähtiessä ryhmittyä sinne vasemmalle kaistalle. Pää tosin haki taustapeiliä usein ikkunan ulkopuolelta ja oikea käsi vaihdekeppiä ovenkahvasta...

Hiace nimeltä Hilppa.

Vuokrausfirmaksi valikoitui Britz niillä perustein, että heiltä oli tarjolla riittävän pieni auto, jossa kuitenkin oli keittiövarustelu sisällä - eikä takaluukussa siten, että ruokaa pitäisi laittaa auton ulkopuolella seisten. Britz myös vaikutti luotettavalta, emmekä viitsineet tällä kertaa valita kaikkein halvinta vaihtoehtoa, koska siitä olisi saattanut seurata varsin ikävä ajoviikko. Otettiin suosiolla myös kunnon vakuutuspaketti, ja vuokraus tulikin maksamaan rapiat 1000 AUD plus bensat päälle. Kuudesta yöstä kaksi vietettiin maksullisilla leirintäalueilla sekä itsemme että auton kuositusvaatimusten vuoksi (päästiin siis suihkuun ja auto sai vesitankkinsa ja akkulatinkinsa täyteen). Vuokrasimme myös navigaattorin, joka harmi kyllä ei ollut ihan ajantasalla - sen ymmärtää, että laite oli vanha, mutta olisi kartat sentään voitu päivittää!

Ensimmäisen päivän ensimmäinen määränpää oli totta kai ruokakauppa! Woolworthsilta (paikallinen Cittari) haettiin auton pikku jääkaappi pullolleen, ja suunnattiin sitten pois Australian rantaviivaa seurailevalta päätieltä, Pacific Highwayltä, kohti vuoristoa. Tien kunto ei ollut kaikkialla priimaluokkaa, mutta maisemat sitäkin enemmän. Radiosta ei sillä kohdin kuulunut muuta kanavaa kuin klassinen, mutta sellokonsertto sopikin kovin hyvin niihin jylhiin kuviin auton ikkunasta.

Joku niistä vuorista ja tyhjä tie.

1. yö tienpenkalla.

Ensimmäinen ilta alkoi jo pimetä ja kengurut ilmestyivät tienpientareille, kun olimme vielä vailla yöpymispaikkaa. Australian tienvarsilla on vähän väliä taukopysäkkejä, mutta monetkaan niistä eivät tarjoa juuri näkösuojaa tieltä (eikä yöpyminen niissä ole aina välttämättä sallittua). Lopulta vähän jälkeen Kyoglen kaupungin osuimme hiljaisen sivutien risteykseen, jossa oli sopiva levennyskohta ja parkkeerattiin siihen.

2. päivä: Merimaisemiin...

Eka autoyö oli hiukan jännittävä kaikkine kummine äänineen metsän siimeksestä, ja aamulla näimme taas kengurun. Matka jatkui ja saavuimme Nimbiniin - riemastuttavaan hippikylään, jossa mainostettiin hampputuotteita ja asujaimisto oli repäisty suoraan Woodstockista. Dunoonissa puolestaan oli valtavat macadamiapähkinäviljelmät. Suunnistimme metsistä ja laaksoista kohti Byron Baytä, eli takaisin rantaviivalle.

Hippikylä Nimbin.

Byron Bay.

Byronin majakka.

2. yö camping-alueella.

Byronissa kävimme katsomassa kuuluisaa majakkaa mäen päällä Australian itäisimmässä pisteessä. Ylhäältä näkymä autiolle rannalle, jolle aallot löivät ääneti, oli huikea. Kokkailtuamme parkkipaikalla loistokkaan lounaan ajoimme hiukan matkaa eteenpäin Lennox Headiin, josta löytyikin camping-alue yöksi. 30 dollaria oli yön hinta Big4-ryhmään kuuluvan leirintäalueen sähkötolpallisella autopaikalla. Lyötiin camping-tuolit nurmikolle ja väsättiin sovelletut papupihvipurilaiset autokeittiössämme. Ekan yön jälkeen oli aika luksusta päästä suihkuun ja tuntea aidatun alueen turva ympärillä.

Kuski pääsi rannalle tuulettumaan.

3. päivä: ...ja mereltä takaisin metsään

Camping-alueen check-out oli kello 10. Luulimme lähtevämme ajoissa jo 9.30, mutta sitten tajusimme, että meillä oli kello tunnin jäljessä. Brisbanessa (Queenslandin osavaltiossa) kello oli nimittäin tunnin vähemmän kuin New South Walesin osavaltiossa, jossa noudatetaan kesäaikaa. Olihan siinä jo melkein kaksi päivää kulunut osavaltioiden rajan ylityksestä, kun päästiin oikeaan aikaan. Vaikkei meille kellolla ollut autossa istuessa muuten mitään merkitystä. Vatsa kertoi ruoka-ajan, aurinko nukkuma-ajan. :)

Menoveden lisäys
(bensan hinta euroissa noin 1,15).

Kolmantena päivänä kurvattiin taas rannalta luonnonpuistoihin päin. Ennen autoreissun alkua taidettiin kuvitella päivittäiset ajorupeamat melko lyhyiksi, mutta kylläpä siinä vaan aina koko päivä meni. Toki pysähdyksiä oli välillä runsaasti, kiirettä kun ei pidetty, eikä mutkikkailla pikkuteillä muutenkaan ollut syytä hurjastella. Enimmäkseen maaseututeillä oli hiljaista eikä "väärällä" puolella ajaminenkaan tuntunut enää niin hassulta.

3. yö ohimennen löydetyssä
karavaanaripuistossa.

Kolmannen päivän päätteeksi Thora-nimisen kylän kohdalla tehtiin täydellinen löytö: ilmainen camping-alue vesivessalla varustettuna, jossa muutama paikallinen karavaanari jo istui iltaa. Britz-automme kiinnittikin heidän huomionsa ja tulivat kysymään, mistä päin olemme. Asuntoautoiluhan on australialaisten lempiharrastuksia, mikä näillä keleillä ja näissä maisemissa on helppo ymmärtää. Ihmisten omia asuntovaunuja tai sellaisiksi tuunattuja pakettiautoja näimme matkan varrella paljon enemmän kuin vuokrafirmojen vermeitä.

Siinä keittyy parsakaalit.

4.päivä: Vesiputouksia

Neljäntenä päivänä etenimme Waterfall Wayksi kutsuttua tietä, joka nimensä mukaan ohittaa lukuisan määrän toinen toistaan komeampia vesiputouksia. Dangar Fallsissa tapasimme pitkästä aikaa joukon kiinalaisia turisteja. Ebor Fallsiin jäimme kokkaamaan lounasta, ja eräs australialaismies uhkasi liittyä pöytään haistettuaan fuusiopyttipannumme. Wollombi Fallsilla törmäsimme uudelleen kolmeen isovatsaiseen ja -partaiseen moottoripyöräjörmyyn, jotka olivat samaan aikaan myös Ebor Fallsilla, ja yksi heistä mutisi, että nähdään sitten illalla pubissa. Armidalen kaupungin jälkeen poikkesimme kuitenkin vesiputousreitiltä ja ajoimme Walchaan, jonka läheltä löytyi passeli taukopaikka yöksi.

Dangarin vesiputous.

Lounaspaikan maisemaa.

Eborin vesiputous.

4. yö hyvin piilotetulla taukopaikalla.

5. päivä: Kohtaamisia eläinten kanssa

Aamuisin kuului mitä oudoimpia lintujen ääniä: uskomattoman värikkäät tirpat kujersivat, säksättivät ja krääkkyivät tavalla, joka muistutti jonkinlaista apinan naurua. Kun jatkoimme siksakkireittiämme jälleen merta päin, pysähdyimme vielä yhdelle vesiputoukselle, Apsleylle, ja siellä - aivan muina miehinä oksaa mutustamassa - jökötti isohko kenguru tien reunassa. Se tapitti meitä hetken ihan rauhassa, mutta kun avasimme auton ikkunan, se tuumi, että menempä tästä, ja loikiskeli pois.

Aamu-usvaa.

Apsleyn vesiputous.

Se on muuten kenguru!

Pelikaanin iltapäivä.

Ajoimme mutkittelevaa vuoristotietä kohti Port Macquarien rantakaupunkia. Siellä jätettiin auto parkkiin ja tehtiin pieni lenkki rannassa. Ihmiset kaikki vaikuttivat olevan lomalla ja muutenkin kaupungista tuli täydellisen lintukodon vaikutelma - kaikilla kaikki hyvin, aurinko paistaa ja meri on kirkas. Pelikaanit hauskoine pussinokkineen uiskentelivat aivan rannan lähellä.

Port Macquariessa sijaitsee koalasairaala, jossa hoidetaan kuntoon auton alle jääneitä, koirien pahoinpitelemiä tai muuten loukkaantuneita koalia. Kävimme siellä tapittamassa suloisia karvakasoja vapaaehtoisen lahjoituksen hinnalla. Siellä oli iltapäivätorkkujen aika meneillään, ja pallerot uinailivat karsinoissaan oksilla istuen, eukalyptuksen lehtiä halien. Yksi koalanalle aukaisi sen verran silmiään, että vaihtoi haukotellen ja venytellen asentoa oksan toiselle puolelle. Ehdimmepäs nappaista sen naamakuvan! :)

Uneen vaipunut koala.

Ai, katos terve!

Noo, nyt on hyvä taas...

Samana päivänä näimme vielä lauman kameleita niityllä. Näimme myös lammaslauman, jonka keskellä keekoili tyytyväisen typerä ilme naamallaan yksi ruskea alpakka - yritti sulautua villavaan joukkoon pitkästä kaulasta huolimatta. Illalla, kun yöparkki oli taas hakusessa, erään leirintäalueen pihalla oli bonuksena kaksi valtavaa (ehkä puolimetristä) liskoa. Kaikenmoista otusta!

Australian teillä tulee vastaan vähän enemmän eläimistä varoittavia kylttejä kuin Suomessa. Nähtiin varoituksia kenguruista, koalista, vompateista, kauriista ja jonkinlaisista nokkasiileistä. Eteemme ei onneksi osunut ketään - kerran vain joukko lehmiä, jotka päästettiin rauhassa ylittämään tie. Mainittakoon vielä, että lehmiä laiduntamassa loputtomilla pelloilla näkyi ihan valtavasti. Lintukoto lienee niilläkin, kun ruohoa riittää.

5. yö sillan alla - eikun vieressä.

Toiseksi viimeinen yö oltiin aiottu viettää taas leirintäalueen fasiliteeteista nauttien, mutta toisin kävi. Saavuttiin Pacific Palmsin Big4-campingin luo viiden aikaan iltapäivästä, mutta vastaanotto oli jo kiinni. Käytiin muutamassa muussa tiedustelemassa, mutta nekin olivat joko kiinni, täynnä tai liian kalliita. Tankattuamme auton Bulahdelahissa näimme sillan pielessä nurmikentällä lauman camperautoja. Jarrut pohjaan ja vilkku oikealle (tosin, ensiksi taas pyyhkimet päälle, koska ne olivat siinä missä oikeanpuoleisessa autossa on vilkut). Varmistimme, että paikka oli vapaasti käytettävissä, ja rullasimme kärrymme heinikkoon. Ei vessaa, ei vesipostia, mutta olipahan kanssamatkalaisia ympärillä.

6. päivä: Viimeisen illan herkuttelut

Kuudentena päivänä ei ajettukaan enää paljon: vain sen verran, että löydettiin se leirintäalue, jossa sai vihdoin herkutella suihkulla, astioiden kunnollisella tiskauksella, pyykinpesulla - ja sateisen illan vietolla auton hulppeassa loungessa salaatin, 75% alennuksessa olleen camembert-juuston ja viiden dollarin australialaisen valkoviinin kera. Lake Macquarie (eri paikka kuin Port Macquarie!) oli sopivan lähellä sekä sieltä mistä tulimme että Sydneystä.

6. yö hiljaisella, sateisella leirintäalueella. 

Autossa oli siis 25 litran vesitankki, jota käytettiin lähinnä tiskaamiseen, mutta myös ruoanlaittoon. Juomavedeksi siitä ei ollut. Vesipumppu alkoi jossain vaiheessa pitää outoa ääntä, ja epäilimme jo hajoilua, mutta ilmeisesti se oli vain merkki tyhjenemisestä. Mitään mittaria siis ei ollut. Hella toimi kaasulla, mutta sähkökojeista vain jääkaappi hurisi ajaessa latautuvalla akulla. Vedenkeitin ja mikro vaativat sähköjohdon liittämisen autoon. Muuten autosta löytyi kaikki oleellinen astioista lakanoihin ja makuupusseihin. Pienihän tuo tila oli: kaksi ihmistä ei yhtäaikaa voinut sisällä hääräillä. Ruokasalin pöytä ja soffat kääntyivät yöllä sängyksi. Rinkat lojuivat koko ajan tiellä, mutta emme hennoneet runtata poloisia pieniin laatikoihin penkkien alle, olisivat ehkä kärsineet ruhjeita (joo, rinkat ovat alkaneet muistuttaa inhimillisiä matkakumppaneita...). Mutta kaikin puolin hyvä matkavälinehän tuo kärry oli!

7. päivä: Hoppu tuli kumminkin

Lake Macquarie sadeaamuna.

Viimeinen aamu valkeni järvellä, ja lähdeskelimme siinä kymmenen maissa ajelemaan Sydneyyn päin, jonne siis oli suunnilleen sata kilsaa jäljellä Pacific Highwaytä. Aikaa tuntui olevan ihan mukavasti, joten päätettiin tehdä vielä pientä nähtävyyslenkkiä rantain kautta, vaikka keli olikin yhä sateinen ja sumuinen. Puolilta päivin iski kuitenkin yhtäkkinen realisaatio, että sopimuspaperiin auton palautusajaksi oli merkitty kyseinen päivä kello 14. Niin että lähdetäänpäs tästä pikkuhiljaa oikeasti sinne Sydneyyn. Isoa tietä mentiin ja tultiinhan siinä suht nopeasti kaupungin alueelle, mutta siellä muutaman miljoonan muun auton keskellä ei niin rivakasti

Viimeisen päivän harmaa ajokeli.

edettykään. Navigaattori oli säädetty välttämään tietullit, mutta lopulta annettiin periksi ja päästettiin se ohjaamaan meitin Harbour Tunnelin halki, josta rapsahti 3 dollarin tullimaksu. Varttia vaille kaksi kurvattiin Britzin pihaan - kuullaksemme, että ei hätiä mitiä, olisi saanut tulla vasta vähän ennen puljun sulkeutumista, 15.30 mennessä.

Oli ollut aikomus syödä edellisillan salaatinjämät lounaaksi jo huomattavasti aiemmin, ja itse asiassa kamatkin oli vielä pyykinpesun jäljiltä pakkaamatta. Syötiin ja pakattiin sitten Britzin pihalla samalla kun työntekijä kyseli, ilmenikö autossa mitään korjaustarpeita. Korjata voisi siitä sopimuspaperista pois sen turhan kellonajan...

Auto jätettiin ehjänä seuraaville.

Lopun tulisesta ralliajosta toivuttuamme sanoimme heipat pikkuiselle autollemme ja lähdimme tutustumaan Sydneyn suurkaupunkiin.

Sydney

Sydney = oopperatalo

Australian suurin kaupunki on hirveen nätti. Oopperatalo piti tietenkin nähdä sekä kaukaa että läheltä - ja kaukaa katsoenhan se on lähinnä mielenkiintoinen, mutta läheltä katsoen yllättävän ruma - ruskea ja betoninen. Kiinalaisturistit iskivät jälleen sen edustalla, ja me päätimme pysyä poissa kaupungin Chinatownista nyt kun on se kiinalainen uusivuosi. Nähtävyydenomaisena asiana pidettäköön myös IMAX-teatteria, jossa on maailman suurin valkokangas. Kävimme katsomassa Hobitin odottamattoman matkan, ja olihan siinä välillä sellainen olo, että tuijottaa kääpiötä suoraan ihohuokosiin.

Läheltä katsoen.

Anzac -sotamuistomerkki.

Sydneyssä silmiä hivelee taas aivan upeat puistot, Botanic Gardens ja Hyde Park, joissa ihmisiä lenkkeilee ja pyöräilee ihan hullun tavalla. Australialaiset vaikuttavat hyvin avuliailta: aina kun kaivaa kartan esiin, heti on joku kysymässä, mitä etsitään, ja neuvomassa perille. Automatkan aikana koetut lintukotonäkymät loppuivat kuitenkin täällä, sillä ainakin hostellimme seudulla Kings Crossilla liikuskelee aika jännännäköistä sakkia. Juuri tänään kämpille tullessa oli kodittomien avustusjärjestö saapunut selvittämään jotain kalabaliikkia.

Sydneyn kirjasto, vau!

Mystinen kirjoitus taivaalla.

Royal Botanic Gardens

Maisemaa Harbour Bridgeltä

Sydneyn maamerkit

Huomispäivä vielä hengitellään Sydneyn raikkautta ja lauantaiaamuna lennetään Wellingtoniin, Uuteen-Seelantiin - ja sitten muuten alkaa kotimatka! Wellington on kaukaisin piste Suomesta, mihin tällä matkalla ehätetään, joten sieltä kun lähdetään eteenpäin, niin suunta on Suomea kohti. On se maailma pieni, kun ei tämän pitemmälle pääse... :)

Roadtripin reitti (vihreä viiva): Noin 1500 kilometriä

Näytä Suunnaton matka suuremmalla kartalla