Trans-Mongolian vinkit

Sille, ken kaavailee junareissua halki Siperian - Vladivostokiin tai Pekingiin - tarjoamme tässä pienen kokoelman vinkkejä, jotka meidän kokemuksemme mukaan voivat olla hyödyksi:

1. Jos joku väittää sinulle, että junalippujen ostaminen matkan varrelta on niin hankalaa, että ne on paras hankkia etukäteen, älä usko, se on puppua. Se on hankalaa korkeintaan Venäjällä, mutta sielläkin selviää, jos on paikallisia tuttuja tai pyytää apua majapaikan henkilökunnalta, ja tarkistaa aikataulut ja hinnat valmiiksi Russian Railwaysin sivuilta, josta voi Google Translaten avulla kääntää tekstit englanniksi. Venäjällä kaikki aikataulut ovat aina Moskovan ajassa!

2. Junaan kannattaa ehdottomasti varustautua omin eväin; asemalaitureilla saattaa olla myyjiä ja kioskeja, mutta aina ei olekaan, ja laatuun ei ole luottamista. Pikanuudelit, tuo Siperian-junan perinneruoka, valmistuu näppärästi kuumaan veteen, jota saa samovaarista joka vaunussa (muista tarkistaa että vesi on tosiaan kiehuvaa). Itse ostimme aina yhdet, jossa on pahvikulho valmiina mukana ja lisäksi pelkkään pussiin pakattuja, jolloin kulhoroskan määrä väheni edes hiukan. Kuorittavia hedelmiä, pikapuurohiutaleita ja keittojauheita, näkkileipää, keksejä, pähkinöitä ja sen sellaista. Runsaasti juotavaa (sitä kyllä saa asemiltakin)! Teepusseja ja murukahvia. Oma muki! (Junassa on toki ravintolavaunukin, mutta se on luultavasti melko kallis ja vähävalinnanvarainen.)

Samovaari

3. Kesällä junassa on enimmäkseen liian kuuma. Ikkunaa ei välttämättä saa auki, tuuletinhärpäkkeen kohtasimme vain kiinalaisessa junassa. Siksikin sitä juotavaa pitää olla ja suolaista syötävää, kun alkaa olla dehydroitunut olo. Vaatetuksen on paras olla väljä ja vilpoisa, varvassandaalit ovat ainoat kyseeseentulevat jalkineet.

4. Varaa vettä myös hampaidenpesuun, jos junan hanavesi arveluttaa. Oma veskipaprurulla on todennäköisesti tarpeen, sillä sitä löytyy vessasta valmiina vain hyvin onnekkaissa tapauksissa. Savetteja/ puhdistusliinoja reilusti, ne ovat lähes ainoa tapa peseytyä. Myös pieni käsisaippua (Bliw on paras ikinä) on hyvä ottaa koto-Suomesta messiin.

Minihytti

5. Jos saat venäläiseltä junaemännältä hymyn (varsinkin jos et puhu venäjää), olet kuningas! Heidän työnkuvaansa mitä luultavimmin kuuluu ehdoton yrmeys. Emännät siivoavat käytävän ja hyttien lattiat päivittäin (vaikka ne eivät ehkä näytä siltä), mutta eivät silti vie vessaan lisää paperia, jos se on loppunut. Oman koppinsa viereisen vessan he saattavat lukita ja pitää omassa käytössään, suosi siis vaunun toisessa päässä olevaa toilettia.

6. Hytin ovi on viisasta lukita yöksi paitsi kahvasta myös oven yläosassa olevalla salvalla, joka estää ovea avautumasta pientä rakoa enempää. Kahvan lukon nimittäin saa auki ulkopuoleltakin.

7. Alapedit saa nostettua ylös ja niiden alla on laatikot, jonne saa kamat kätevästi piiloon. Yläsängyssä nukkuja voi työntää laukun oven yläpuolella olevalle hyllylle (jossa on usein peittoja). Arvotavaroita ei parane levitellä ympäriinsä, etenkin, jos poistuu junasta asemilla.

8. Aika kuluu junassa yllättävän nopeasti ikkunasta ulos tuijotellessa, hyttikumppanien kanssa jutellessa (jos löytyy yhteinen kieli) ja torkkuessa. Kirjat riittivät meille lisäpuuhaksi, pelikortit tai muut pelit ovat myös hyvä ajatus. Voihan sitä junavaunun kolinassa kirjoittaa vaikka romaanin tai mietiskellä itsensä nirvanaan. :)

Pysähdyspaikkataulukko

9. Matkan kulkua voi seurata käytävän seinässä olevasta listasta, joka näyttää missä pysähdytään milloinkin ja kuinka kauan pysähdys kestää. Kannattaa opetella kyrillisiä aakkosia edes sen verran, että tunnistaa isoimpien kaupunkien nimet listasta. Junaemännät pitävät kyllä huolta, ettei kukaan jää junasta silloin, kun ihmiset ovat hypänneet laiturille shoppailemaan. Kauas ei kannata asemalta lähteä juoksemaan.

10. Rajanylitykset voivat olla tuskaisia: passintarkistelut ja muut operaatiot kestävät ja kestävät, mitään helpotusta kuumuuteen ei ole, ja vessat on suljettu. Venäjän ja Mongolian rajalla Naushkin asemalla (Venäjän puolella) on vessa asemarakennuksen vasemmalla puolen: se maksaa 9 ruplaa ja paperinpalan saa kassalta, istuimia ei ole, vain reikä lattiassa. Pieni elintarvikekauppa puolestaan löytyy aseman oikealta puolelta jonkin matkan päästä, sieltä ehtii hyvin käydä noutamassa kylmät limpparit ja jotain muuta pientä. Mongolian ja Kiinan rajalla Erlianissa on kattava ruokakauppa (Friendship Store tai jotain sinnepäin) aivan aseman kyljessä: sieltä saisi hyvät evästäydennykset loppumatkalle, jos olisi siinä kohtaa joko yuaneja tai pieniä dollareita taskussa (mitä meillä ei ollut).

Bonusvinkki: Venäjää halkovasta junareitistä on olemassa useampi opaskirja (englanniksi) -  vertailimme niitä ennen lähtöä ja päädyimme hankkimaan Amazonista Bryn Thomasin kirjoittaman Trans-Siberian Handbookin, josta ilmestyy joka vuosi päivitetty painos. Opus osoittautui erinomaiseksi avuksi monessa kohtaa, koska se antaa tietoa paitsi junista ja lipuista myös kaikista mahdollisista pysähdyskaupungeista matkan varrella ja sisältää auttavat kartat keskeisistä paikoista. Loistava junamatkustusinfo (kaikkiin maailman maihin) löytyy lisäksi täältä.

Pitkässä junamatkassa on kieltämättä jokin omalaatuinen hohtonsa, ja kaikkine epämukavuuksineenkin se on mielestämme kaikin puolin suositeltava asia koettavaksi elämän aikana! Mitä enemmän on aikaa, sitä useamman pysähdyksen voi tehdä - yhteen menoon 7865 kilometriä kestäisi suunnilleen viikon.

Yli rajan: Mongolia

Päästiin Mongoliaan! Parhaillaan odotellaan dormisänkyjen vapautumista hostellilla - torkut maistuis. Juna saapui ajallaan puoli seitsemän aikaan, eikä siinä nukuttua yötä voi sanoa järin levolliseksi. Golden Gobi -hostellin ilmainen kyyditys asemalta aamulla oli ihan luksuspalvelua.

Peruutetaan taas pari päivää: perjantai-illalla otimme siis junan Irkutskista Ulan Udeen. Budjettiratkaisuna vedettiin kahdeksan tunnin matka yöllä istumapaikoilla (maksoi vain n. 10 euroa/ pää). Kompartmenttiseurana oli neljä mongolialaista teinityttöä, mikä oli ok, mutta nukkuminen kahdestaan yhdellä pitkällä penkillä oli jotakuinkin epätoivoista. Noo, aamulla hostelliin torkkumaan. Seuraava yö oli varattuna Ulan-Ude Travellers Housesta läheltä asemaa. Matkalla sinne ohitettiin Uden ainoa nähtävyys: giganttinen Leninin pää. Lauantaina oli hirveä helle, joka illalla lohkesi ukonilmaksi. Löysimme laadukkaan ruokakaupan nimeltä Sputnik ja söimme pitkästä aikaa pelkkää salaattia (kurkkua, tomaattia ja päälle smetanaa :) ). Hostellilla oli hyvä meininki: sen pitäjä Denis rämpytti kitaraa ja yksi ruotsalaistyttö lauloi mahtavasti. Laulelo tosin jatkui siinä määrin myöhään, että kunnon yöunet jäi taas puolitiehen.

Melko absurdia

Sunnuntaina sitten oli taas maisemanvaihdos edessä: Venäjä jäi taakse kolmen ja puolen viikon osuutensa jälkeen ja yöjuna Ulaanbaatariin, Mongolian pääkaupunkiin, starttasi iltapäivällä. Venäjän junissa kohtasimme varsin vähän muita travellaajia, mutta nyt oli vaunu pullollaan länkkärimatkalaisia, mukaan lukien pari heppua Oulusta. Hytissä odotteli meistä hiukan vanhempi (jotain 35 v.) hollantilaispariskunta, kunnon travellerihenkisiä ja puheliaita tyyppejä. Turistiin mm. siitä kuinka valtavan roskaista Venäjällä on, ja siitä, millaista on palata vuoden reissun jälkeen kotiin (heillä oli tästä jo kokemusta). 

Siinä kuuden maissa illalla juna pysähtyi Naushkin raja-asemalle. Kuumuus oli päivän kuluessa hivuttautunut ilmastoimattomaan junanvaunuun, ja avoin ikkuna ei auttanut yhtään, kun ilma seisoi ulkonakin. Opaskirja kertoi, että rajamuodollisuuksiin menee todennäköisesti viitisen tuntia. Passimme kerättiin pois, ja sitten odotettiin. Ja odotettiin. Mentiin ulos asemalaiturille, kipitettiin vähän matkan päähän kauppaan hakemaan lisää juotavaa epävarmoina siitä, kuinka kauas junasta uskaltaa lähteä, tultiin takaisin, ja odotettiin taas. Sitten alkoi ravata erinäistä koppalakkia tarkistamassa penkkien alle, maton alle ja varmaan verhon taaksekin, huumekoiran kanssa ja ilman, passit saatiin jossain kohtaa takaisin, ja puoli kymmenen paikkeilla juna liikahti eteenpäin. Rajan toisella puolen stopattiin taas, Sühbaatarin asemalle, jolla sotilaspoijjaat seisoi asennossa junan saapuessa. Sitten kaikki sama uudestaan - passit sinne ja tänne, tarkistukset joka väliin, koppalakit tärkeinä ja vielä maahantulo- ja tullilomakkeiden täyttö. Ja se kuumuus. Joku sanoi 42 astetta. Teimme kuolemaa.

Joskus yhdentoista jälkeen päästiin jatkamaan - ja nukkumaan. Aamulla viiden kieppeillä alkoi väki vaunussa heräillä, onneksi yö oli viilentänyt ilmaa mukavasti. Mongolialainen maisema ikkunasta ei eronnut mitenkään Baikalin alueesta Venäjällä: hiekkaa, hökkelikylää ja roskaa. Ehkä muunkinlaista näkymää löytyy myöhemmin, kun lähdetään jonkinlaiselle aavikkoretkelle. Niitä järjestetään täällä joka tahon toimesta ja ovat ikään kuin "must". 

Mutta nyt chillataan. Varattiin koko viikko hostellista, ja joku ehkä ihmettelee, miten niin kauan saa kulutettua samassa paikkaa, mutta hälläkö väliä. Täällä on halpaa ja lähellä on kasvisravintoloita. Jos nyt vielä saatais ne sängyt pian, niin that's about it. 

Olkhon

Osa 1

Sateisena maanantaiaamuna keräsimme itsemme hostellista yhdeksän aikoihin ehtiäksemme kymmeneksi linja-autoasemalle. Hostellin avulias Anya oli varannut meille paikat Olkhonin bussista. Olkhon siis on suiponmallinen saari Baikal-järvessä, jonne kuljetetaan turisteja monta pikkubussillista päivässä, koska paikallinen Nikita-niminen mies on onnistunut tekemään saaren isoimmasta kylästä, Khuzirista, matkailukohteen.


Kartassa Baikal -järvi, jonka keskellä näkyy Olkhonin saari (järven länsireunalla)

Meillä ei ollut mitään muuta tietoa bussistamme kuin että siinä pitäisi lukea saaren nimi, joten kun asemalla eka sellainen kyltti nähtiin, mentiin siihen. Mahduttiin mukavasti pikkubussin takapenkkeihin ja rinkat sopivat hyvin viereiseen tavaratilaan. Hetken jo tuntui, että hyvinhän tässä kuusi tuntia istuksii. No, se olikin sitten liian hyvää ollakseen totta. Pian ovesta kurkisti mies, joka kysyi Tapania, ja viittasi meidät mukaansa. Hän olikin se, jolta Anya oli meille paikat varannut, ja oli lähtenyt etsimään meitä (koska halusi tietysti oman bussinsa täyteen). Päädyttiin isompaan ja täydempään bussiin, ja kuski ilmoitti, että rinkat pitää köyttää katolle, mihin yritettiin kyllä protestoida. Turha siinä oli kiukutella, vaikka ei oikein luotettu, että kamat tosiaan pysyvät siellä ja vieläpä ehjinä.

Khuzir

Siinä sitten kökötettiin melkein seitsemän tuntia parinkymmenen ihmisen kanssa ahtaassa menopelissä, jonka jouset oli kovilla, kun kuski veti täysillä pitkin kuoppateitä. Välillä satoi kaatamalla ja me murehdittiin rinkkaparkojamme katolla (oli siellä pressu sentään niiden päällä). Onneksi meistä ei kumpikaan ole taipuvainen matkapahoinvointiin - oli meinaan hyvät edellytykset vetää naama vihreäksi (ei tosin myöskään syöty mitään, koska eväät meni katolle).

Saarelle päästiin lautan kyydillä, ja siitä matka jatkui kylään vielä varmaan tunnin verran aina vain kuoppaisempaa hiekkatietä. Tiellä tuli vastaan lehmiä, ja irtokoiria jolkotteli siellä täällä. Bussi jätti ihmiset kunkin omaan majapaikkaansa. Meidän emäntämme Olga oli onneksi kuskille tuttu, koska itse emme tienneet taaskaan enempää kuin rouvan nimen. Meitä olikin jo odotettu - ruoka höyrysi pöydässä valmiina. Myös katolla olleet kamat osoittautuivat pientä kuraa lukuunottamatta olevan kondiksessa. Samana iltana teimme vielä pikku kävelyn, kun aurinko tuli esiin ja paljasti järven kimalluksen. Olgan luona kohtasimme tuttujakin - samasta Irkutskin hostellista saareen lähteneen saksalaismiehen sekä nuoren hollantilaispariskunnan.

Kuvia asuinpaikastamme, Olga-tädin kodista:

Tuoreita munia saatavilla.

Pihapiiriä

Saniteettitilat

Kotiportti

Osa 2

Ensimmäinen aamu Olkhonilla alkoi sikäli kurjasti, että aamiaisemme koostui kinkkupiiraasta ja makkaravoileivistä. Vegetarismistamme oli ilmoitettu Olgalle jo Irkutskista ja hän vielä tarkisti maanantai-illalla, että olihan se "no meat". Hollantilaisparilla oli sama probleema: tyttö pyöritteli piiraanpalaa lautasellaan jättäen sen lopulta siihen ja poika oli nyppinyt kinkunpalat erilleen yrittäen syödä vain kinkuttomat alueet. Itse päädyimme juomaan teemme ja lusikoimaan pienet jugurtit, mutta jätimme piiraan koskematta - kasvisruoasta oli varsin selvästi sovittu, joten nyt ei ollut se hetki, kun syömme kuollutta eläintä vaihtoehtojen puuttuessa (joka epäilemättä vielä tulee eteen).

Paikallinen Champs Elysée

Läksimme kävelemään kylän raittia, haettiin vähän sämpylää puodista, ja suunnistettiin päänähtävyydelle: Shamaaninkivelle, joka nousee terävänä hampaana järvestä lähellä rantaa. Ihmiset kiipeilivät pehmeän hiekkaista kallionreunaa rannalle ja taas ylös kielekkeelle. Irtolaiskoiria ilmestyi jalkoihin hyörimään ja lunkit lehmät mutustivat vähäistä nurmea vähän matkan päässä. Ihmettelimme kuinka taitavasti nekin kiipeilivät jyrkässä rinteessä muina lehminä. Yksi lähti peräämme ammuen, ehkä se oli hellyydenkipeä.

Näkymiä kylän laidalta

Hiljaiseksi vetää

Olkhon oli alkuun hiukan hämmentävä: maisema järvelle on tosin hieno, mutta muuten paikka tuntui vaativan pientä asenteen hakemista kohdalleen. Kylä muistuttaa Turun käsityöläismuseota, ja ihmisiä näkyy harvassa. Kaikki turistitkin ovat ilmeisesti joka päivä jollain ekskursiolla ympäri saarta - tai sitten nukkuvat mökeissään. Tiistai-illalla käytiin lounaan (lihattoman) jälkeen uudelleen tallaamassa nummia, piipahdettiin pikkuisessa kirkossa, jonka sisällä oli huumaavan hiljaista, ja törmättiin mäen päällä keihinkäs muihin kuin suomalaisiin (jotka tunnistivat Tapsan Haltin ja Haglöfsin vermeistä)! Hannu ja Aino olivat matkalla Japaniin työharjoitteluun, ja juteltiin pitkät pätkät tähänastisista juna- ja muista kokemuksista. He suosittivat ekskursiota saaren kärkeen, jota kutsutaan Hoboiksi. Otimme vaarin vinkistä ja vihjaisimme Olgalle asiasta - hän hoiti meille paikat keskiviikkoaamun lähtöön (taitavat olla kaikki majapaikan- ja ekskursiontarjoajat kavereita keskenään täällä).

Shamaanikallio

Osa 3

Urhea menopelimme

Puolisen tuntia myöhässä saapui pieni, rämisevä pakettiauto noutamaan meitä ekskursiollemme. Mukana oli lisäksemme kolme miespuolista matkailijaa. Vartin verran ajettiin ensimmäiselle maisemapysäkille, jolla kuskimme totesi, että oli unohtanut hakea vielä kuusi muuta tyyppiä kyytiin, joten heidän pitäisi mennä takaisin, ja me kaksi voisimme siirtyä toiseen samanlaiseen "maitotölkkiin" (samannäköisiä, ilmeisesti vanhoja armeijan pakettiautoja, joihin mahtui kuskin lisäksi 13 henkeä, ja joissa oli pakosti käsittämättömän hyvät jouset, päristeli pitkin aavikkopolkuja peräkanaa). Ängimme mukaan seurueeseen, johon kuului vain venäläisiä - kolme bandiitin näköistä miestä ja kolme naista, joista yksi näytti jonkun elokuvan arkeologiseikkailijattarelta, ja jolla oli mukanaan 11-vuotias, meihin tutustumaan innokas poika.


Siinä jäi vuoristoradat toiseksi, kun niitä teitä kolisteltiin menemään. Aina kun maisema oli erityisen komea, pysähdyttiin hämmästelemään. Saaren kärkeen päästyämme patikoitiin jonkun matkaa viistoa rinnettä, ja tuijoteltiin järven ja taivaan sekoittuvaa sinisyyttä. Me jäätiin hetkeksi varjoon pois auringonpoltteesta, kun muut kapusivat jonnekin alemmas, mistä näki ilmeisesti hylkeitä. Sillä välin kuskimme oli pistänyt nuotion pystyyn ja kiehauttanut lounaaksi kalakeiton. Paikallinen ylpeyshän on omul - lohenkaltainen uiskentelija, jota elelee ainoastaan Baikalissa. Sitä on saatu Olgan luonakin joka ilta (hyvä että syömme sentään kalaa :) ). Soppa olikin aika omalaatuinen: fisut oli liemessä isoina kappaleina, päät ja pyrstöt joukossa. Tapsan lautaselta tuijotteli paha silmä, Riinalla taas pisti kokonainen pyrstö esiin perunapalasten välistä. Ruokailun jälkeen tähteet kerättiin takaisin kattilaan - mahtaako saada seuraava retkiporukka siitä murkinat. Paluusuunnalla piipahdettiin saaren itärannalla pikkukylässä, jossa muutama seurueesta kävi ratsastamassa ja me etsimme täydellisen pyöreää kiveä rannalta. Kyseinen kylä näytti toimivan muutaman aurinkopaneelin voimin - Khuziriin sen sijaan on ollut sähköpiuhat vedettynä jo vuodesta 2005.

Näkymää pohjoiskärjestä

Saaren länsireuna

Viimeinen päivä meni tekemättä varsinaisesti mitään. Olgan sapuskat olivat sitä yhtä lihaisaa harhaosumaa lukuunottamatta erinomaiset, ja asumuksen tietynasteiseen askeettisuuteen tottui. Toilettihan oli siis mallia "long drop" - ei muuta eroa suomalaiseen ulkohuussiin kuin että istuin puuttui. Myös suihku löytyi pihan perältä: auringon lämmittämä hiljainen vesiliru ajoi asian mitä mainioimmin. Perjantaiaamuna meidät kipattiin jälleen pikkubussin kyytiin niin monen muun kanssa kuin siihen suinkin mahtui, ja palasimme hetkeksi helteiseen Irkutskiin.

Ihastuttava Irkutsk

Käytettyämme puolitoista päivää matkan jatko-operaatioiden järjestelyyn tuli sellainen olo, että olisi täällä Irkutskissa voinut pitempäänkin hengata. Kerrassaan viehko pikku kaupunki! Angara-joki on leveä ja kaunis, puistoja löytyy, ja vanhat, ruskeat puuröttelöt nojailevat kadunkulmissa sopuisasti hiukan vähemmän vanhojen kivitalojen kanssa.

Myös Lenin tiesi missäpäin on juna-asema.

Lähdimme aamupäivällä urheasti metsästämään kaksia junalippuja, ensin Ulan Udeen Baikal-järven toiselle puolen, sitten sieltä Ulan Batoriin, Mongolian pääkaupunkiin. Eräs matkailutoimisto keskustassa tuotti vesiperän, vaikka suurenmoinen opaskirjamme Transsiberian Handbook väitti sieltä lippuja saatavan. Huristelimme siis juna-asemalle ruosteisella ratikalla ja asemoiduimme jonon perään. Olimme saaneet hostellista avuksemme kyrillisen paperilapun, joka kertoi mistä minne ja milloin. Ulan Uden liput järjestyivät näpsäkästi, mutta Ulan Bator oli haastavampi, koska kyse oli kansainvälisistä lipuista. Kahden väärän jonotuksen jälkeen päästiin oikealle luukulle, joka tosin oli vähän aikaa kiinni teknisen vian takia (kunnes kyltti siirrettiin viereiselle luukulle). Hitaasti, mutta lopulta kaikin puolin onnistuneesti saimme myös Mongolian tiketit taskuun.

Hiljainen pääkatu Karl Marx Avenue

Summasimme hiukan, minkä verran tähän mennessä on kulunut pennosia junamatkustukseen Venäjän halki. Mukaan lukien yllättävän halvaksi osoittautuneet Ulan Batorin liput saimme eurohinnaksi vajaat 450 per pää. Sillä summalla pääsee siis Pietarista Mongoliaan saakka, vaikka matkustaisi enimmäkseen kupé-vaunussa eli 2. luokassa. Platzkart (3. luokka, jossa ei ole väliseiniä ja sänkyjä on enemmän) olisi vielä huomattavasti halvempi, mutta paikat ovat usein jo täynnä.

Tramissa on träminää

Asemalta ajoimme ratikalla kaupungin toiselle puolelle torille, josta sai mm. erinomaista, simanmakuista kvas-juomaa tynnyristä suoraan omaan pulloon, hinta vain 16 ruplaa (30-40 senttiä)/ puoli litraa. Sitten käveltiin kaupungin halki jokirantaan, ja nähtiin jälleen yksi Lenin-patsas (kuinkahan monta niitä on jo nähty eri kaupungeissa?).

Huomenna koittaa lähtö Olkhonin saarelle, josta ollaan kuultu ylistäviä sanoja. Saimme majapaikan vanhan Olga-tädin luota talosta, jossa ei ole juoksevaa vettä (mahtoiko olla sähköäkään). Baikal-järven kimallus kutsukoon siis!

Rantapuistossa oli juhlat.

Hurjaa rallia asemalle ja kolme päivää raiteiden kolinaa

Keskiviikkona junamme Irkutskiin lähti Moskovan aikaa 9.26 (Jekaterinburgissa kello oli kaksi tuntia enemmän). Polina ei ehtinyt tulla saattamaan meitä asemalle asti, joten antoi vain ohjeet miten pääsemme sinne. Ei ole täyttä varmuutta, kenen moka lopulta oli kyseessä, mutta joka tapauksessa päädyimme tilanteeseen, jossa kuljettavanamme oleva välimatka rautatieasemalle ei ollut kovinkaan hyvässä suhteessa jäljellä olevaan aikaan sinne pääsemiseksi. Meille tuli toisin sanoen aivan järisyttävän kauhea kiire. Asian iskiessä tajuntaamme lähdimme juoksemaan suuntaan, joka mahdollisesti johtaisi metroasemalle. Sekin oli tosin niin kaukana, ettemme luultavasti olisi ehtineet ajoissa metroitsekaan.

Aurinko porotti, kun rinkat selässä ravasimme päät punaisina katua pitkin. Pari kertaa yritimme kysyä neuvoa - vastauksena saattoi yhtä hyvin olla siansaksaa kuin venäjää. Yksi taksikuskikin osui kohdalle, mutta hän levitteli käsiään. Käännyimme jostain kohtaa jonnekin, minne joku oli osoittanut metroasemaa, ja päädyimme yhtäkkiä aidatulle takapihalle, jossa ukko korjasi autoa. Käytiin jo puskassa saamassa takiaisia takkiimme, kunnes huomattiin aidassa kolo, josta päästiin toiselle puolelle. Metro siinsi jo edessä, mutta aikaa oli enää vartti. Ehkä askeleemme oli silti johdettu oikeaan, sillä juuri silloin vanhahko mies oli tienreunassa astumassa suureen autoonsa ja katseemme sattuivat kohtaamaan. Epätoivoisin ilmein kysyimme, voisiko hän mitenkään antaa meille kyydin juna-asemalle. Mies suostui (osasi jopa sanasen englantia!), vaikkei varmaan iloinen ollutkaan. Ängimme itsemme takapenkille ja miekkonen lähti suhaamaan kaupungin halki sellaista rallia, että huhhahhei! Siinä meni muutamat liikennesäännöt uusiksi... Auton kaartaessa aseman pääoven eteen kello näytti 9.18. Aikaa jäi siis huikeat 8 minuuttia. Kiitimme vuolaasti, tarjosimme seteliäkin, jota mies ei huolinut, ja rynnistimme jalat jo täysin voimattomina ykkösraiteelle, jossa junaemännät katsoivat meitä huvittuneina. Mutta ehdittiin! Tämmöiset jutut on niitä parhaita - sitten kun ne on onnekkaasti ohitse! :)

Neljän hengen kupé-hyttimme

Junassa olikin sitten aikaa istua rauhassa, kun matkaa oli tehtävänä yli 3000 kilometriä. Suurimman osan matkaa hyttikumppaninamme oli rauhallinen keski-ikäinen rouva, joka tarjosi meille suklaata sekä kuorellisia auringonkukansiemeniä (jotka tajusimme kuoria vasta ekan rouskaisun jälkeen). Kävimme rouvan kanssa muutamia miimisiä keskusteluita mm. meidän reitistämme sekä Venäjän parin vuoden takaisista metsäpaloista, joiden jälkiä oli radan varrella nähtävissä. Muistoksi hän lahjoitti meille yhden asemalta ostamistaan kävyistä. Hetken mietimme, onko sekin syötävää.

Koteja Siperiassa

Vuosi 2012?

Taiga

Suurempi asutuskeskus

Junassa ajantaju hävisi: Moskovan aika (jossa kaikki juna-aikataulut ilmoitetaan) on viisi tuntia vähemmän kuin Irkutskissa. Sitä vain nukkui kun väsytti ja söi kun nälätti. Pidemmät pysähdykset esimerkiksi Novosibirskissa ja Mariinskissa kannatti käyttää ulkona tepasteluun (ja evästäydennyksiin kioskeista).

Novosibirsk, kuten ylhäällä lukee

Rouva jäi pois Krasnoyarskissa myöhään torstaina, ja elätimme pientä toivetta hytin jäämisestä meille kahdelle loppuajaksi. Pohdittiin, että olipa tuuri, kun ei jouduttu samaan hyttiin minkään haisevan Igorin kanssa - kului muutama minuutti, ja oviaukkoon ilmestyi iso paksu "Igor", ja liittyi seuraamme. Kovin taisi ukko jutella jääkiekosta ja jalkapallosta, mutta vähän jäi keskustelu yksipuoliseksi. Kuorsaus oli kuitenkin jykevää. Seuraavana päivänä hyttiseura vaihtui vielä kertaalleen, ja sitten oltiinkin jo kohtuu valmista kauraa hyppäämään junasta Irkutskin joenranta-asemalla.

Tänään olemme kasanneet uutta puhtia pesemällä pyykkiä, syömällä jotain muuta kuin jauhe-eineksiä ja nukkumalla kolisematta paikallaan pysyvässä sängyssä. Huomenna lisää huomioita sievästä Irkutskin kaupungista!

Vihdoin Irkutskissa! Ylitimme Angara-joen keskustaan kävellessämme.

Kaatosateesta kohti Siperiaa

Kahden hengen luksusta

Sunnuntaina iltapäivällä nousimme Moskovassa junaan numero 82 määränpäänä vähän yli miljoonan asukkaan Jekaterinburg. Halvemman hintaiset platzkart-paikat olivat menneet, joten lipuissamme luki jälleen kupé-luokka. Yrmeähkö junaemäntä ("provodnitsa") osoitti meille paikkamme: se oli jonkinlainen ylimääräinen, kahden hengen pikkuhytti, jolla ei ollut edes numeroa, emännän kopin vieressä heti käytävän alussa. Alkuun se näytti kolkolta, mutta osoittautui itse asiassa oikein kotoisaksi. Ja saatiinpa olla pitkästä aikaa ihan kahdestaan - onnenpotku.

26 tunnin puksutukseen lukeutui useita pysähdyksiä, mutta emme oikein pysyneet kartalla, missä mikäkin stoppi oli, kun asemien nimet eivät välttämättä ole näkyvissä siten kuin Suomessa. Parilla pysäkillä laiturille ilmaantui babushkoja myymään matkalaisille monen sortin tarpeistoa - muun muassa kattokruunuja ja täytettyjä oravia oli saatavilla (toki myös syötävää).

Junamatkojen pelastus: samovaari

Matkan aikana ravitsimme itseämme mm. instant-nuudelikeitolla, joka valmistui näppärästi styroks-kippoon samovaarista saadun kiehuvan veden avulla. Runsas vuorokausi meni ihan leppoisasti ja maanantaina paikallista aikaa kuuden kieppeillä hyppäsimme junasta "Katariinan kaupungin" kamaralle. Tapasimme heti asemalla Couchsurfing-hostimme Danilin ja hänen tyttöystävänsä Polinan. Molemmat opettavat englantia työkseen, joten kommunikaatiovaikeuksia ei ollut. Ensitöiksemme käytiin hankkimassa jatkoliput Irkutskiin valmiiksi, kun kerran oli taas venäjänkielistä apuvoimaa tarjolla.

Oli hienoa päästä vierailemaan venäläiseen kotiin, joka löytyi melkolailla homeenhajuisen kerrostalon ylimmästä kerroksesta melko läheltä keskustaa. Vietimme kaksi yötä yksiössä nuhruisella vuodesohvalla pariskunnan nukkuessa kirjahyllyn toisella puolen. Asunnon kupruilevat lattiat, seinien kostea tuoksu sekä keskustelut arkielämästä isäntäparin kanssa saivat meidät hiljaa mielessämme oivaltamaan oman kermapeffaisuutemme. Moskova oli jäänyt riittävän kauas, jotta saimme nyt nähdä todellisempaa Venäjää, ja tajuta, ettemme tajua mitään elämästä, joka ei täytä länsimaisia standardeja. Danil ja Polina ovat loistotyyppejä, jotka ylpeinä näyttivät meille paikkoja ja kertoivat juttuja kotimaastaan - siitä miten ihmiset maksavat veroja vain noin 10 prosentista tuloistaan, miten armeija on kuin vankila, miten opiskelija-asunnoissa neljä henkeä elää 12 neliön kopissa... ja muuta vastaavaa. Että suomalainen kyllä voisi lopettaa valittamisen...

Koko tiistain satoi kaatamalla, mistä johtuen kuva Jekaterinburgista jäi aika sumeaksi - maininnan saakoon QWERTY-näppäimistöä esittävä laattakokoelma joen rannassa sekä kirkko, joka pystytettiin Romanov-perheen teloituksen muistoksi.

Shift-näppäimellä

Keittoa leivästä

Paikallisessa supermarketissa kävimme huolehtimassa seuraavan, 56 tuntia kestävän junamatkan muonituksesta. Täällä päästiin jo Euroopasta Aasian puolelle, seuraavaksi kutsuu Siperia!

Hiilihydraatti matkaajan tiellä (ja kiskoilla) pitää.. (ehkä)

Neuvostomuistomerkkejä ja silliä

Pyhän Vasilin katedraali

Tänään olimme kunnon turisteja ja kävimme katsomassa Vladimir Iljitsia mausoleuminsa uumenissa. Vahamaiseltahan tuo näytti - lieneekö sittenkin Madame Tussaud käynyt muovailemassa herran paikalleen... 

VDNH

Moskova alkaa olla nähty, tältä erää ainakin. Kaupunki on kallis, ruuhkainen ja meluisa - mitäpä muutakaan - toki myös viehättävä omalla kolholla tavallaan. Perjantaina kävimme VDNH:ssa eli yleisvenäläisessä näyttelykeskuksessa nähdäksemme neuvostoaikana rakennettuja muistomerkkejä ja paviljonkeja. Alue sattui kuitenkin olemaan täynnä lapsiperheitä ja karnevaalimeininkiä, meneillään oli jonkinlaiset lasten markkinat tipitiitä hoilaavine pelleineen, hattaroineen ja karting-autoineen. Ei muuta kuin sekaan. Takaisinpäin keskustaan matkustimme monoraililla (ei-maanalaisella metrolla) ja promeneerasimme Arbatin kävelykadulla. Sen varrelta löytyy kaksikin Mu-Mu -ketjun ravintolaa, joita voimme suositella siksi, että siellä saa mukavasti valita tarjottimelleen erilaisia ruoka-annoksia eri tiskeiltä (sentään jotain kasvissyöjällekin), ja maistoimme siellä myös venäläistä kvass-juomaa, joka maistui nestemäiseltä mämmiltä (ja oli siis hyvää :) ). 

Yliopistorakennus

Tänään paikallistoverimme Liz opasti meitä jälleen Moskovan valtion yliopiston - joka on valtava stalinistinen pilvenpiirtäjä, yksi ns. seitsemästä siskoksesta - kukkulalla, mistä onkin upea näkymä kaupungin ylle. Hostellissa eräs uusiseelantilaiskaveri päivitteli Moskovan metron mahdottomuutta ulkomaalaiselle, kun asemien nimiä ei välttämättä lue seinissä, yhdellä asemalla voi olla monta nimeä, ja päälle tietysti vielä se, ettei osaa kyrillistiikkaa. Paikallisen matkassa olimme siis onnekkaita, kun ei tarvinnut kuin pysytellä fölissä, vaikka oltiin keskenäänkin selvitty jotenkuten outojen kirjainten virrassa. 

Avaruuden valloittajien
muistomerkki

Hostellielämä alkaa muuten jo nyt koetella mielen tyyneyttä. :) Majapaikassamme tuntuu olevan tauoton sählinki päällä (vaikka nimi on Chillax - chill and relax), ja suomalaisina supisijoina emme ihan sulata sitä älämölöä mitä esim. espanjaa puhuvat huonekumppanimme tuottavat. Lauantai-illan ohjelmaksi oli päätetty järjestää "herring day": silliä uuniperunoiden kera kaikille haluaville (plus vodkaa). Itse koetimme kokkailla parsakaalia pastan päälle sen mitä suinkin mahduimme, kun kaikki häselsivät keittiössä yhtaikaa. Lopulta, kun silliviipaleita lähdettiin kuljettamaan olohuoneen puolelle, kuului mäiskis ja koko hoito oli lattialla. Harasoo vaan! :)

Mutta huomenissa onkin taas eteenpäin lähdön aika. Jekaterinburgin juna starttaa yhden aikaan iltapäivällä ja perillä se on runsaan vuorokauden myöhemmin, eli maanantaina alkuillasta. Seuraavat yöt surffaamme sohvalle - löysimme majapaikan Couchsurfingin kautta, niin saadaan vähän taukoa hostellihoopoiluun.

Huomenna siis alkaa se varsinainen Trans-Mongolian retki! Pikanuudelipaketit ovat valmiina! :)

Lenin

Monorail -matkalla näkyi
Työläinen ja kolhoosinainen -veistos 

P.S. Oikealta infopalkista löytyy nyt myös kuvagalleria! Kuvia päivitellään sitä mukaa kuin tällä hitaalla pikkupikku koneella jaksetaan. :)

Pietari kuittaa, Moskova herättää

Juna toi meidät tänä aamuna Moskovaan. Neljän hengen kupé-hytissä nukuttu yö oli ollut täynnä kolinaa, heiluntaa ja yläpediltä kaikunutta kuorsausta, ja rähjäisinä raahauduimme aamuruuhkaiseen metroon. Edessä oli kuuma, raskas ja antoisa päivä venäläisessä pääkaupungissa, päivä, joka nyt on jälleen päättymässä hostellin neljäntoista hengen dormitorion yläsänkyyn.

Mihailovskin palatsin esitys

Palataan kuitenkin muutama päivä taaksepäin, takaisin Pietariin, jossa vietimme kaikkiaan viisi kokonaista päivää. Niiden aikana söimme pelmenejä kasvis- ja kalatäytteellä Idiot-nimisessä ravintolassa, kuuntelimme ilmaista oopperaa ja balettia Mihailovskin palatsin edustalla kaupungin syntymäpäivän kunniaksi, harkitsimme Iisakin kirkon kupoliin kiipeämistä, sulauduimme Nevski Prospektin väkijoukkoihin, näimme (ilmeisesti humalaisen) miehen heittävän vaatteensa ja hyppäävän Neva-jokeen uimaan sekä istuimme joen rannassa odottamassa vesibussia puolitoista tuntia, eikä se koskaan tullut, mutta istuskelu oli mukavaa.

Primorskaya

Teimme myös metromatkan Primorskajan pääteasemalle nähdäksemme kunnon neuvostoarkkitehtuuria. Laitakaupunkia ei olisi samaksi pitäjäksi uskonut. Pietarin keskustaa ei ehkä voi sanoa Venäjäksi - niin eurooppalainen se on. Olisi voinut luulla kuljeksivansa Wienissä, Prahassa, Amsterdamissa tai Venetsiassa katsellessaan puhtoisia palatseja ja viehkeitä puistoja. Pietari on jonkinlainen kulissi Eurooppaan päin, kaunis näyttämö turisteille.

Moskovan-junan, johon ostimme liput, oli määrä lähteä klo 23 tiistai-iltana. Hostellin check out oli klo 11, joten meille jäi puoli vuorokautta luppoaikaa rinkkojen kanssa. Ehkä ne olisi voinut jättää hostellille päiväksi, mutta niin emme tehneet, joten käytimme päivän olemiseen puistoissa ja kahvilassa. Evästä, vettä, kirja ja hyvä penkki, siinä se päivä pikkuhiljaa kului. Välillä vaihdettiin paikkaa valuen vähitellen lähemmäs asemaa. Viimeiset tunnit odoteltiin (tosi neuvostomaisen) asemarakennuksen sisällä - kun vihdoin oli onnistuttu saamaan istumapaikat odotuspenkeiltä. Sitten viimein näyttötaululle ilmestyi junan numero 25 lähtöraide. Paikkamme oli ensimmäisessä vaunussa, hyttikumppaneina meitä vähän nuorempi tyttö sekä bisnesmies, joka luultavasti ajaa samalla junalla joka viikko. Ainakin hänen käsivartensa näyttivät olevan hyvin harjaantuneet kiepauttamaan koko ukon kerralla yläpunkkaan.
Vastaavia junaöitä on pian tiedossa liuta lisää, joten ei auta kuin tottua, vaikkei tämä ensimmäinen mitään luksusta ollut.

Tänään sitten pääsimme Moskovan makuun peräti paikallisen opastuksella. Kun oltiin majoituttu Trubnajan metroaseman lähistöllä Chillax-nimiseen hostelliin, tapasimme venäläisen ystävämme Lizin, joka tekee freelance-journalistin töitä maaseudulta käsin, ja tuli tänään kierrättämään meitä aina Punaiselta torilta Gorkin puistoon saakka, ja auttoi meitä myös hankkimaan liput jo seuraavaan etappiin, Jekarinburgiin (mikä olikin tosi tarpeen, koska homma toimi asemalla kovin kankeasti). Ero Moskovan ja Pietarin välillä on huikea mitä tulee rakennusten tyyliin ja tunnelman autenttisuuteen. Kyllä täällä huomaa olevansa Venäjällä - siis hyvässä merkityksessä. Sunnuntaihin asti jatkamme tutustumista omin nokkinemme - eiköhän se taas mene puistossa istuskeluksi ennen pitkää. :)

Nevsky oli suljettu

Kaduilla tanssittiin

Verikirkko Mars-kentältä

Neva on leveä

Iisakin kirkko

Kesäpuisto