Mondulkirin norsut

Matkamme jatkui tiistaina Kratiesta Kambodzan itäreunalle päin Sen Monoromiin, Mondulkirin maakuntaan. Syy lähteä sinne olivat norsut. Sen Monoromista 11 kilometrin päässä sijaitsee laakso, jossa pitää majaa norsujen turvapaikka ja ekoturismikeskus nimeltä Elephant Valley Project. Sen missiona on hoitaa työjuhtina toimineita ja huonosti kohdeltuja elefantteja auttaen niitä elämään taas kuten elefantin kuuluu. Kohtaaminen norsun kanssa oli yksi niistä asioista, joita halusimme matkallamme kokea, ja vierailu EVP:ssä tarjosi siihen täydellisen tilaisuuden.

Ensin on kuitenkin kuvailtava muutamin sanoin sitä sanoinkuvaamatonta bussiseikkailua, jonka koimme Kratien ja Sen Monoromin välillä. Menimme tiistaiaamuna Kratien bussipysäkille ja ostimme liput Rith Mony -firman linja-autoon, jonka piti lähteä klo 9.30. Odoteltiin siinä sitten ja pohdittiin, olikohan sitä bussia tulossakaan. Tulihan se, kello 10.20. Puolitoista tuntia ajettiin, kunnes tultiin tienristeykseen Snuolissa, ja näimme tienlaidassa ison kyltin, jonka mukaan oikealle käännytään Phnom Penhiin ja suoraan mennään Mondulkiriin. Ja bussihan kääntyi oikealle. Huikkasimme kuskille, että olisimme kyllä Mondulkiriin päin menossa, ja hän jätti meidät kyydistä. Tienristeyksessä parveili paikallisia mopomiehiä ja muuta sakkia yllin kyllin ja kaikki iloisesti kyselemään, mihin olemme menossa. Saimme kuulla monta eri kellonaikaa, milloin menee bussi Sen Monoromiin. Kello tuli yksi. Kello tuli kaksi. Odoteltiin siinä sitten ja pohdittiin, olikohan sitä bussia tulossakaan. Vähän ennen kolmea keskusteltiin, odotetaanko vielä, vai luovutetaanko jo. Päätettiin odottaa vielä puoli tuntia - ja prikulleen puolen tunnin kuluttua bussimme saapui.

Jotain siellä hajosi...

Taas kului puolitoista tuntia onnekasta matkustusta, kunnes auto simahti jyrkän mäen jälkeen. Tilanne näytti olevan se, että moottorin ylikuumenemisen lisäksi myös jakopäähihna oli lähes poikki. Odoteltiin siinä sitten ja pohdittiin, olikohan se matka sitten tässä. No ei mitään, kuski vaihtoi hihnan uuteen muina miehinä ja matka pääsi sittenkin jatkumaan. Sen Monoromiin saavuttiin noin sekunti pimeän tulon jälkeen, helpottuneina illan harvinaisesta viileydestä.

Keskiviikkoaamuna ostimme torikojusta banaaneja tuliaisiksi norsuille ja aamiaistettuamme Green House -ravintolassa tapasimme sen edustalla muita Elefanttilaaksoon menijöitä, joiden kanssa jaoimme minibussikuljetuksen. Olimme olleet yhteydessä laaksoon sähköpostitse ja sopineet viipyvämme kolme päivää, jotka koostuvat puoliksi norsujen puuhien seurailusta ja puoliksi vapaaehtoistöistä.

Koira Tanskasta.

Projektilaiset olivat pystyttäneet metsikköön upean pienen kylän bungaloweineen ja yhteistiloineen. Vähän kuin olisi ollut kesäleirillä puumajoissa. Laaksossa oli kambodzalaista henkilökuntaa lähikylästä muun muassa kokkaamassa kolme suussasulavaa ateriaa päivässä - jokaisen aterian päätteeksi saatiin taivaallisia tuoreita mango-, pitahaya-, rambutan-, ananas- ja vesimeloniviipaleita, joita kaikki rohmusivat hulluina. Projektin länsimaista kotoisin oleva henkilökunta oli enimmäkseen australialaista ja mukana oli muutama pitempiaikainen vapaaehtoistyöntekijä, sekä useita meidänlaisiamme pistäytyjiä. Joukossa pyöri myös kaksi koiraa, joista toinen oli pieni ja toinen... noh, ei aivan niin pieni.

Yhteistila bambumajassa.

Laaksoon laskeva arska.

Onion ja Bob kylpevät.

Projektin hoidokeihin kuuluu tällä hetkellä 12 norsua. Ne on joko ostettu tai vuokrattu omistajiltaan, jotka ovat usein tietämättömyyttään teettäneet niillä liikaa töitä, eivätkä ne ole saaneet elää norsun elämää. Nyt ne samoilevat viidakossa kaikessa rauhassa tehden sitä mitä haluavat: rouskutellen bambua ja banaanipuita, polskien lammessa ja viskoen mutaa selkäänsä suojaksi kuumuudelta. Projektin ohjaajat kertoivat jokaisen norsun tarinan, eivätkä kaikki niistä olleet kaunista kuultavaa. Menneisyys oli jättänyt jälkensä jokaiseen norsuun: yhdellä oli piikitetystä avohaavasta jäänyt arpi, toisella vaurioituneet kylkiluut ja selkäranka turistien kantamisesta painavassa korissa. Elefantin selkä ei itse asiassa ole niin vahva kuin kuvittelisi: se jaksaa kantaa vain noin 10% omasta painostaan ja sen voima on ennemmin työntö- ja vetovoimaa. Jokaisella kärsäkkäällä oli tietysti nimi ja omanlaisensa persoonallisuus. Suosikkimme olivat Onion ja Bob, pariskunta, joka kulki omia polkujaan kahden, vaikka Onionin ihastus Bobiin olikin ilmeisesti yksipuolista.

Bob ja hänen isäntänsä.

"Minne Bob meni?" hätääntyy Onion.

Vettä elefanteille.

Kaksi aamupäivää kulutimme oppaan kanssa seuraamalla muutamaa norsukumppanusta pitkin viidakkoa: ensin niitä kylvetettiin lammessa, minkä jälkeen ne lähtivät tömistelemään kohti bambupusikoita. Kaikki norsut olivat iältään jo melko vanhoja: 35 - 60 -vuotiaita. Vanhojen norsujen hampaat kuluvat vähitellen kokonaan pois ja niiden luonnollinen kuolintapa onkin nääntyä nälkään, kun ne eivät enää pysty pureskelemaan. Opimme myös, että kun norsut heiluttelevat korviaan, ne eivät ajattele mitään, mutta kun korvat ovat paikallaan, norsut keskittyvät johonkin. Tyytyväisen tyhjäpäistä korvien flätkyttelyä nähtiin aika paljon. :)

Puhdas pulmunen.

Ja sitten bambua poskeen.

"Tää on kivaa!"

Torstai-iltapäivällä pääsimme mukaan muutaman norsun pesemiseen. Norsut pestiin, koska nahkaan kiinni kuivunut muta voi satuttaa niitä, eivätkä ne olleet aiemmin päässeet oppimaan itse käymään pesulla. Ne tulivat kukin vuorollaan seisomaan varta vasten tehdylle alustalle ja niiden päälle suihkutettiin vettä letkuista samaan aikaan, kun harjojen kanssa jynssättiin mutaa niiden selästä ja kyljistä. Toiset tönöttivät rauhallisesti tolpillaan, mutta jotkut ronsukkaat intoilivat joka suuntaan niin että niitä piti hiukan tuuppia takaisin. Janoiset kaverit myös imivät vettä litratolkulla suoraan letkusta kärsään. Pesun tiimellyksessä möhköjä pääsi tietysti taputtelemaan, ja oli kyllä vaikuttavaa katsoa valtavaa otusta silmästä silmään.

Tukkapesu! 

Letkusta letkuun.

Fanttien ihastelun lomassa osallistuimme vapaaehtoistyöhön, joka sisälsi lähinnä rakennushommia, koska laaksoon oli rakenteilla uusi iso bungalow ja uusia vessoja. Kannoimme hiekkaa ja tiiliä mäkeä alas, lakkasimme terassin seinälautoja, hioimme sängyn poikkipuita sileiksi, puhdistimme talon seinän betonipintaa maalausta varten - ja pesimme koiran (yritimme ainakin...). Työnteko teki hyvää, vaikka toimistotyöntekijän lihakset olivatkin tuskissaan tiilien kantamisesta (Riina sai palkaksi turvonneet nilkat). Päivärytmi tuntui hyvin luonnolliselta: herätys auringon noustua kuudelta, aamiainen, kahdeksalta töihin, lounas ja lepo, kahdesta noin puoli viiteen töitä, suihkuun ennen pimeän tuloa ja päivällinen puoli seitsemältä. Kahdeksan aikaan koko sakki oli valmis nukkumaan. Laakso on sen verran kaukana sivistyksestä, että puhelinyhteys toimi vain mäen päällä, ja sähköä oli tarjolla generaattorista vain klo 18-21.

Perjantai-illan tullen hyvästelimme söpöt fanttiystävämme ja kiipesimme laaksosta mäelle odottelemaan kyytiä takaisin kaupunkiin. Norsut, jotka olivat jo sydämissämme, vahvistivat paikkaansa siellä. Vapaana paras! <3

Puumajamme.

Tällainenkin ystävä oli seuranamme (sängyn yläpuolella).

Kolmen kopla saapuu.

Onion vilvoittelee.

Mouskis...

Molskis...

Buffy-norsu ja eläinlääkäri.
Ketju kaulassa on vain siksi, että
norsut totutetaan vapauteen
vaiheittain.

"Taidanpa mennä tästä."

Kahta Koreaa kohtaamassa

Sivistynyt Soul

Päivät Soulissa ovat kuluneet kuumuudessa tuskaillen, kimchiä maistellen ja markettikortteleita koluten. Soul on näyttäytynyt puhtaana kaupunkina, vaikka roskiksia on ylen harvassa, ja teknologisesti pahasti meitä edellä olevana fiksuna paikkana. Lähes jokaisella vastaantulijalla on joku kone kädessä: puhelin tai tabletti, josta he kuulokkeet korvilla katselevat olympialaisia kävellessään tai metromatkalla. Kademielin mietimme, milloin Suomessa saadaan tv:n katsominen mobiililaitteesta toimimaan... Ehkä sekin on sivistyksen merkki, että täällä länsimaalaisia ei tuijoteta kuten Kiinassa, valokuvaamisesta puhumattakaan. Kauppiaat eivät hyökkää niskaan tyrkyttämään mitään, vaan kaupungilla saa kävellä ihan rauhassa. Ihmiset ovat aidon ystävällisiä, eivätkä tuupi tai etuile.

Cheong-gye-cheon -joki

Uusi ja vanha kaupungintalo

Kimchiä jalat jumissa

Ruokapuoli sen sijaan ei ole tehnyt aivan vastaavaa vaikutusta kuin Kiinassa, sillä vaihtoehdot ovat vähäisemmät. Bibimbapia, korealaisten perinteistä kasviksilla (ja lihalla) peitettyä riisiä, on helppo saada vegenä, ja lisäksi buddhalaisia ravintoloita löytyy useampia. Kimchiä, eli fermentoitunutta ja tulisesti maustettua kaalia (tai muuta vihannesta) on tarjolla aina. Tuhteja mungpapupiiraita maistelimme Gwangjang marketin tunnelmallisessa ruokakorttelissa. Parissa ravintolassa saimme olla tarkkana ruokailutapojen kanssa: jalat ristissä lattialla istuen mietimme, mikä kuuluu syödä lusikalla, mikä taas puikoilla. Avulias tarjoilija tuli onneksi leikkaamaan saksilla tattarinuudeleitamme lyhyemmiksi.

Papupannukakkuja poikineen

Muutamina suosituksina Soulista mainittakoon Cheong-gye-cheon, virtaava joki keskellä urbaania keskustaa, jossa ihmiset uittivat varpaitaan kuumana sunnuntai-iltapäivänä, Insadongin kävelykatu putiikkeineen, Itaewonin alue, jossa sijaitsee esimerkiksi ihku kirjakauppa, What The Book?, sekä Youidon saari, jonka rannoille kansa kerääntyy piknikille.




DMZ - Pohjois-Korean kulisseja zoomaamassa

Turistikohteita on monenlaisia. Yksi kummallisimmista lienee Pohjois- ja Etelä-Korean toisistaan erottava demilitarisoitu alue (DMZ) ja Panmunjomin kylä, jossa sijaitsee Koreoiden kohtaamispaikkana toimiva JSA (Joint Security Area). Näille nurkille järjestetään Soulista suosittuja turistiretkiä, jollaiselle varasimme paikat jo Suzhousta käsin, eli parisen viikkoa sitten. Hinnaksi tuli 240 000 wonia (n. 85 euroa päältä). Ehkä siitä hulluudesta vain piti päästä näkemään edes vilaus - vaikka näkemistä tärkeämpää olivatkin retken aikana kuullut tarinat.

Turismi, mikä ihana asia.

Bussilastillinen länkkäreitä ja japanilaisia lähti siis aamuvarhain ajelemaan Soulista ylöspäin. Oppaamme oli iloinen korealaisnainen, jolla juttua riitti. Mukaan oli tullut lisäksi nainen, joka oli onnistunut karkaamaan Pohjois-Koreasta uimalla rajajoen yli Kiinaan, ja saanut jollain konstilla vanhempansakin turvaan. Hänen tarinansa olikin päivän kiintoisinta kertomaa. Nainen oli työskennellyt lastentarhassa saamatta palkaksi mitään muuta kuin palan maata, jota hänellä ei työnsä takia ollut mahdollisuutta viljellä. DVD-elokuvia katsomalla hän oli saanut tietää, että muualla on olemassa toisenkinlaisia yhteiskuntia kuin "demokraattinen kansantasavalta". Niinpä hän pakeni epätavallisen rohkealla ja onnekkaalla tavalla. Nyt hänet on pohjoisessa julistettu kadonneeksi.

Etelä-Korean pohjoisin, hiljaisin (ja ehkä uusin) juna-asema.

Retken ohjelmaan lukeutui käynti turistirysässä nimeltä Imjingak, jonka alueella oli nähtävyyksiä kuten "vapaussilta" ja "yhdistymiskellotorni". Lisäksi laskeuduimme yhteen neljästä tunnelista, joita pohjoiskorealaiset kaivoivat demilitarisoidun alueen alitse kohti Soulia hyökkäystarkoituksissa, ja joka löydettiin 1970-luvulla - jolloin kaivaminen luonnollisesti loppui siihen. Pohjoiskorealaisten mukaan kyseessä oli hiilikaivos, vaikka tunneli oli täyttä graniittia. Pistäydyimme Dorasanin komealla rautatieasemalla, jonka rakentaminen 2002 merkitsi yritystä yhdistää naapurukset ja luoda katkeamaton junaverkosto kohti Eurooppaa - mutta kovin käyttämätön se oli. Lounaaksi saimme jälleen perinteistä bibimbapia, minkä jälkeen suunnattiin Camp Bonifasiin, jossa YK:n sotilaat paseeraavat pitämässä huolta, etteivät pohjoisen pojat keksi mitään ikävää.

"Vain linjan takaa!"

Kurkottelukuva Pohjois-Korean propagandakylästä

Retken dresscode oli tärkeä: kellään ei saanut olla kuluneita, reikäisiä farkkuja, koska P-Korea ottaisi niistä muuten valokuvia propagandaksi siitä, että siellä muualla ei ihmisillä ole varaa edes kunnollisiin housuihin. Polven yläpuolelle jäävä hame tai shortsit olisi ollut oiva merkki muiden maiden moraalittomuudesta - ja släbäreitä ei saanut olla siksi, että niillä ei pääse juoksemaan, jos jotain sattuu. Mielikuvien luomista edusti myös Pohjois-Korean lippu, joka oli 160 metriä korkea - kuusikymmentä metriä enemmän kuin Etelän lippu toisella puolella rajavyöhykettä.

JSA. Vasemmalla neuvotteluparakki johon päästiin.

Paikanpäällä piti allekirjoittaa paperi, jonka mukaan sitoutuu noudattamaan sääntöjä, eikä siten aiheuta esimerkiksi kuulaa kalloonsa osoittelemalla pohjoiskorealaisia sormella. Bussista noustessamme mukaan sai ottaa vain kameran ja passin, ei edes kameran koteloa. Valokuvaaminen oli sallittu vain aivan tietyissä kohdissa, ja tietä ympäröivät metsiköt oli merkitty pääkallon kuvilla maamiinojen takia. Kanssamme bussiin meistä huolehtimaan tuli yksi sotilaista, musta amerikkalaisjässikkä, joka näytti ensin kivikovalta palkka-armeijalaiselta, mutta osoittautuikin ujoksi pojaksi, jonka oli luultavasti ollut pakko mennä armeijaan. Kun sitten astuimme sinne kaikkein pyhimpään, pieneen huoneeseen maiden rajalla, jossa pidetään tärkeät konferenssit, oli joillakin hieman vaikeuksia pitää pokkaa. Tilanne oli karmivan koominen, kun kumiukkomaiset eteläkorealaiset tönöttivät paikallaan ja sotilaat vahtivat happamina, kun matkailijat poseerasivat heidän vieressään ja yrittivät ehtiä saamaan mahdollisimman monta kuvaa ennen oppaan keskeyttämistä. Parijonossa etenimme pihalle, jossa saimme zoomata yhtä Pohjois-Korean puolella vahtivaa sotamiestä rakennuksen ovella - ikkunaverhojen takana kuulemma oli liuta lisää kiikaroimassa meitä siltä varalta, että joku tekee äkkinäisen liikkeen.

Etelä-Korean sotilaspoliisi poseeraa.

Raja kulkee rakennuksen keskeltä,
neuvottelupöydän kohdalta.

Pohjois-Korean sotilas tarkistaa kamerani merkin.

Koomista ei kuitenkaan ole se - kuten oppaamme totesi - että ihmiset Korean pohjoispuolella ovat ihmisiä kuten me, mutta heiltä puuttuu vapaus. Kysymys heräsi, kuinka kauan maa voi vielä jatkaa samalla linjalla. Mitä useampi herää tajuamaan, millaisilla valheilla maa on kansansa aivopessyt, mitä useampi pystyy karkaamaan pois, ehkä sitä nopeammin kulissiyhteiskunta sortuu.

Taivaallista ruokaa ja rauhattomia aukioita

Peking, Trans-Mongolian junaradan päätepiste, hohkasi helteisenä saapuessamme päärautatieasemalle 7. heinäkuuta, lauantai-iltapäivällä. Hyvästelimme ruotsalaiset hyttikumppanimme ja sukelsimme kaupunkiin kuin muurahaispesään. Jo ennen kaupunkiin tuloa olimme junasta havainneet horisonttia himmentävän harmauden - savusumu levittäytyy laajalle. Heti ensimmäisen tunnin aikana panimme merkille hämmentävähkön asian, josta olimme onneksi saaneet ennakkovaroituksen opaskirjasta: kiinalaisilla on tapana tuijottaa vierasmaalaisia täysin avoimesti. Toljotukseen alkoi viikon aikana pakostikin tottua - siinäpä tapitatte...

Ihmisiä odottamassa lipunlasku-seremoniaa
taivaallisen rauhan aukiolla.

Erään kanssamatkailijan suosituksesta olimme varanneet yösijan King's Joy Hotelista, jonka sijainti Meishi Streetillä, Tiananmenin aukiosta etelään, hutong-kujien reunamilla, on erinomainen. Kaupungissa kiiltävät, modernit lasitornit ja -kuutiot limittyvät tyytyväisinä rähjäisten mutta ah niin aitoutta henkivien hutongien (vanhojen pikkukatujen) kanssa. Ihmisiä on paljon - siis paljon. Ja me länsimaalaiset olemme monille heistä niin kovin ihmeellisiä, että meitä tuijottelun ohella halutaan valokuvata kuin filmitähtiä. Useimmiten pyyntö tulla samaan kuvaan on ollut niin herttaisen viaton, ettei olla raaskittu kieltäytyä, vaikka poseeraus ei niin innostakaan.

Kohtasimme tosin yhden suoraan oppikirjasta olevan huijausyrityksenkin: kaksi nuorta naista tuli juttusille ja halusi tutustua ja harjoitella englannin puhumista kanssamme jossakin kahvilassa. Wikitravelissa muun muassa varoitetaan juuri tällaisista - kahvilanpitäjä on luultavasti juonessa mukana ja veloittaa turisteilta summan, jossa on pari nollaa liikaa. Tinkimisen makuun päästiin, kun haluttiin ostaa pieni buddhan pää - 140 yuanista kuuteenkymppiin, ei ehkä ihan nappisuoritus, mutta menkööt.

Perinteisen kansansyöttölän ape

Murkinapuoli on myös ollut mielenkiintoinen. Löydettiin hifistelijöiden gurmeemarketti, josta sai vaikka mitä mutta maksoikin vaikka mitä; löydettiin kunnon kansansyöttölä, jossa kelpo nuudelikulhollinen kustansi kutakuinkin euron; löydettiin mahtavia kevätsipulitäytteisiä pikkupiiraita hutong-kujalta yhdellä yuanilla (n. 10 senttiä) kappale; ja ennen kaikkea löydettiin taivaallinen kasvisruokabuffet Xu Xiang Zhai -ravintolassa, jonka antimiin lienee vaikuttanut  läheinen buddhalainen temppeli (Yonghegong). Buffetissa oli mieletön määrä erilaisia "lihajäljitelmiä", soijasta ja ehkä vehnägluteenista taidokkaasti aikaansaatua ankkaa, rapeakuorista kanaa, ynnä muuta, ja tietenkin eri vihanneksia monessa muodossa kiinalaisin maustein. Kävimme siellä kahdesti.

Kasvisbuffetin antimia

Streetfoodia

Pekingin parasta antia ovat olleet myös kirjakaupat. Wangfujingin kävelykadulta löytyy paitsi Wangfujing Bookstore, jonka englanninkielinen osasto on kohtalainen, myös Foreign Languages Bookstore, jonka romaanivalikoiman äärellä Riina olisi voinut viettää ihan koko päivän. Kirjakahvila Bookworm oli vaikea löytää, mutta palkitsi kattavalla Lonely Planet -hyllyllä. Lisäksi olemme kuluttaneet kaupungin puistoja (joihin on kaikkiin sisäänpääsymaksu) - Jingshanin puiston tekokukkula on rakennettu maasta, joka saatiin Kiellettyä kaupunkia ympäröivästä vallihaudasta. Sieltä avautuva maisema kaupungin ylle sai pohtimaan millainen se olisikaan ilman smogia. Puistojen ja aukioiden olennainen piirre on, että ne ovat pullollaan kiinalaisia turisteja - aina yhtä intopiukkoina isoina ryhminä kameroineen ja aurinkovarjoineen. Kuka käski tulla Pekingiin heinäkuussa, kun kiinalaisetkin ovat lomalla ja harrastavat kotimaanmatkailua...

Kielletty kaupunki Jingshanin kukkulalta etelään.

Ylimmän harmonian sali, Kielletty kaupunki

Ihmismeri kielletyn kaupungin pohjoisportin edessä.

Niin, kävimme toki myös Kielletyssä kaupungissa ja the Muurilla. Tiettyihin nähtävyyksiin on vissiin pakko mennä todetakseen jälkeenpäin, ettei olisi ollut mikään pakko. Kielletyn kaupungin hehkein loisto ainakin hukkui meidän silmistämme jonnekin kävijämassan selkien taakse. Suuri muuri oli kyllä hieno. Valitsimme Mutianyu-nimisen muurillakäyntipaikan, emmekä edes vaivautuneet järjestämään reissua sinne itse, vaan menimme mukaan hotellin tourille muiden hullujen länkkäreiden kanssa. Mutianyuun on Pekingistä 80 km ja se ei ole se kaikkein pahin ruuhkarysä. Ylös rinnettä mentiin hiihtohissillä (jossa Tapsaa pelotti) ja alas liu'uttiin eräänlaista kelkkarataa pitkin (jossa Riinaa pelotti). Siinä välissä kiipeiltiin kolmisen tuntia jyrkkiä rappuja muurin kunnostetulla osalla, ja käytiin myös kunnostamattomalla puolella (jonne oli pääsy mukamas kielletty) ottamassa valokuvia itsestämme, että "tässä olemme Kiinan muurilla". :) Reissun kruunasi hintaan sisältyvä lounas, joka koostui 11 eri ruokalajista, jotka jaettiin kaikkien pöydässä istuvien kesken.

Hiihtohissillä ylös.

Jyrkkää menoa

Korjattu osuus loppui ja
turistien tekemä polku alkoi.

Korjaamaton osa kasvoi puuta

Pakollinen muurikuva

Vahtitorni

Lopuksi kelkalla alas.

Viimeistä iltaa Pekingissä vietimme Irkutskista asti samaa reittiä melkein samaan tahtiin kanssamme kulkeneen saksalaiskaverin ja UB:sta tutun hollantilaistytön kanssa herkullisen kiinalaismätön äärellä. Loistava käytäntö tämä, että ravintolassa voi riisin höysteeksi tilata niin monta eri ruokalajia kuin napa vetää - tofua, sieniä, ihanaa höyrytettyä paksoi-kaalia - ja kuinka tajuttoman halpaa se onkaan! Kiinalainen ruoka!!

Tässä vielä hiukan modernimpaa arkkitehtuuria:

Olympiastadion, ns. "linnunpesä"

CCTV:n pääkonttori