Mondulkirin norsut

Matkamme jatkui tiistaina Kratiesta Kambodzan itäreunalle päin Sen Monoromiin, Mondulkirin maakuntaan. Syy lähteä sinne olivat norsut. Sen Monoromista 11 kilometrin päässä sijaitsee laakso, jossa pitää majaa norsujen turvapaikka ja ekoturismikeskus nimeltä Elephant Valley Project. Sen missiona on hoitaa työjuhtina toimineita ja huonosti kohdeltuja elefantteja auttaen niitä elämään taas kuten elefantin kuuluu. Kohtaaminen norsun kanssa oli yksi niistä asioista, joita halusimme matkallamme kokea, ja vierailu EVP:ssä tarjosi siihen täydellisen tilaisuuden.

Ensin on kuitenkin kuvailtava muutamin sanoin sitä sanoinkuvaamatonta bussiseikkailua, jonka koimme Kratien ja Sen Monoromin välillä. Menimme tiistaiaamuna Kratien bussipysäkille ja ostimme liput Rith Mony -firman linja-autoon, jonka piti lähteä klo 9.30. Odoteltiin siinä sitten ja pohdittiin, olikohan sitä bussia tulossakaan. Tulihan se, kello 10.20. Puolitoista tuntia ajettiin, kunnes tultiin tienristeykseen Snuolissa, ja näimme tienlaidassa ison kyltin, jonka mukaan oikealle käännytään Phnom Penhiin ja suoraan mennään Mondulkiriin. Ja bussihan kääntyi oikealle. Huikkasimme kuskille, että olisimme kyllä Mondulkiriin päin menossa, ja hän jätti meidät kyydistä. Tienristeyksessä parveili paikallisia mopomiehiä ja muuta sakkia yllin kyllin ja kaikki iloisesti kyselemään, mihin olemme menossa. Saimme kuulla monta eri kellonaikaa, milloin menee bussi Sen Monoromiin. Kello tuli yksi. Kello tuli kaksi. Odoteltiin siinä sitten ja pohdittiin, olikohan sitä bussia tulossakaan. Vähän ennen kolmea keskusteltiin, odotetaanko vielä, vai luovutetaanko jo. Päätettiin odottaa vielä puoli tuntia - ja prikulleen puolen tunnin kuluttua bussimme saapui.

Jotain siellä hajosi...

Taas kului puolitoista tuntia onnekasta matkustusta, kunnes auto simahti jyrkän mäen jälkeen. Tilanne näytti olevan se, että moottorin ylikuumenemisen lisäksi myös jakopäähihna oli lähes poikki. Odoteltiin siinä sitten ja pohdittiin, olikohan se matka sitten tässä. No ei mitään, kuski vaihtoi hihnan uuteen muina miehinä ja matka pääsi sittenkin jatkumaan. Sen Monoromiin saavuttiin noin sekunti pimeän tulon jälkeen, helpottuneina illan harvinaisesta viileydestä.

Keskiviikkoaamuna ostimme torikojusta banaaneja tuliaisiksi norsuille ja aamiaistettuamme Green House -ravintolassa tapasimme sen edustalla muita Elefanttilaaksoon menijöitä, joiden kanssa jaoimme minibussikuljetuksen. Olimme olleet yhteydessä laaksoon sähköpostitse ja sopineet viipyvämme kolme päivää, jotka koostuvat puoliksi norsujen puuhien seurailusta ja puoliksi vapaaehtoistöistä.

Koira Tanskasta.

Projektilaiset olivat pystyttäneet metsikköön upean pienen kylän bungaloweineen ja yhteistiloineen. Vähän kuin olisi ollut kesäleirillä puumajoissa. Laaksossa oli kambodzalaista henkilökuntaa lähikylästä muun muassa kokkaamassa kolme suussasulavaa ateriaa päivässä - jokaisen aterian päätteeksi saatiin taivaallisia tuoreita mango-, pitahaya-, rambutan-, ananas- ja vesimeloniviipaleita, joita kaikki rohmusivat hulluina. Projektin länsimaista kotoisin oleva henkilökunta oli enimmäkseen australialaista ja mukana oli muutama pitempiaikainen vapaaehtoistyöntekijä, sekä useita meidänlaisiamme pistäytyjiä. Joukossa pyöri myös kaksi koiraa, joista toinen oli pieni ja toinen... noh, ei aivan niin pieni.

Yhteistila bambumajassa.

Laaksoon laskeva arska.

Onion ja Bob kylpevät.

Projektin hoidokeihin kuuluu tällä hetkellä 12 norsua. Ne on joko ostettu tai vuokrattu omistajiltaan, jotka ovat usein tietämättömyyttään teettäneet niillä liikaa töitä, eivätkä ne ole saaneet elää norsun elämää. Nyt ne samoilevat viidakossa kaikessa rauhassa tehden sitä mitä haluavat: rouskutellen bambua ja banaanipuita, polskien lammessa ja viskoen mutaa selkäänsä suojaksi kuumuudelta. Projektin ohjaajat kertoivat jokaisen norsun tarinan, eivätkä kaikki niistä olleet kaunista kuultavaa. Menneisyys oli jättänyt jälkensä jokaiseen norsuun: yhdellä oli piikitetystä avohaavasta jäänyt arpi, toisella vaurioituneet kylkiluut ja selkäranka turistien kantamisesta painavassa korissa. Elefantin selkä ei itse asiassa ole niin vahva kuin kuvittelisi: se jaksaa kantaa vain noin 10% omasta painostaan ja sen voima on ennemmin työntö- ja vetovoimaa. Jokaisella kärsäkkäällä oli tietysti nimi ja omanlaisensa persoonallisuus. Suosikkimme olivat Onion ja Bob, pariskunta, joka kulki omia polkujaan kahden, vaikka Onionin ihastus Bobiin olikin ilmeisesti yksipuolista.

Bob ja hänen isäntänsä.

"Minne Bob meni?" hätääntyy Onion.

Vettä elefanteille.

Kaksi aamupäivää kulutimme oppaan kanssa seuraamalla muutamaa norsukumppanusta pitkin viidakkoa: ensin niitä kylvetettiin lammessa, minkä jälkeen ne lähtivät tömistelemään kohti bambupusikoita. Kaikki norsut olivat iältään jo melko vanhoja: 35 - 60 -vuotiaita. Vanhojen norsujen hampaat kuluvat vähitellen kokonaan pois ja niiden luonnollinen kuolintapa onkin nääntyä nälkään, kun ne eivät enää pysty pureskelemaan. Opimme myös, että kun norsut heiluttelevat korviaan, ne eivät ajattele mitään, mutta kun korvat ovat paikallaan, norsut keskittyvät johonkin. Tyytyväisen tyhjäpäistä korvien flätkyttelyä nähtiin aika paljon. :)

Puhdas pulmunen.

Ja sitten bambua poskeen.

"Tää on kivaa!"

Torstai-iltapäivällä pääsimme mukaan muutaman norsun pesemiseen. Norsut pestiin, koska nahkaan kiinni kuivunut muta voi satuttaa niitä, eivätkä ne olleet aiemmin päässeet oppimaan itse käymään pesulla. Ne tulivat kukin vuorollaan seisomaan varta vasten tehdylle alustalle ja niiden päälle suihkutettiin vettä letkuista samaan aikaan, kun harjojen kanssa jynssättiin mutaa niiden selästä ja kyljistä. Toiset tönöttivät rauhallisesti tolpillaan, mutta jotkut ronsukkaat intoilivat joka suuntaan niin että niitä piti hiukan tuuppia takaisin. Janoiset kaverit myös imivät vettä litratolkulla suoraan letkusta kärsään. Pesun tiimellyksessä möhköjä pääsi tietysti taputtelemaan, ja oli kyllä vaikuttavaa katsoa valtavaa otusta silmästä silmään.

Tukkapesu! 

Letkusta letkuun.

Fanttien ihastelun lomassa osallistuimme vapaaehtoistyöhön, joka sisälsi lähinnä rakennushommia, koska laaksoon oli rakenteilla uusi iso bungalow ja uusia vessoja. Kannoimme hiekkaa ja tiiliä mäkeä alas, lakkasimme terassin seinälautoja, hioimme sängyn poikkipuita sileiksi, puhdistimme talon seinän betonipintaa maalausta varten - ja pesimme koiran (yritimme ainakin...). Työnteko teki hyvää, vaikka toimistotyöntekijän lihakset olivatkin tuskissaan tiilien kantamisesta (Riina sai palkaksi turvonneet nilkat). Päivärytmi tuntui hyvin luonnolliselta: herätys auringon noustua kuudelta, aamiainen, kahdeksalta töihin, lounas ja lepo, kahdesta noin puoli viiteen töitä, suihkuun ennen pimeän tuloa ja päivällinen puoli seitsemältä. Kahdeksan aikaan koko sakki oli valmis nukkumaan. Laakso on sen verran kaukana sivistyksestä, että puhelinyhteys toimi vain mäen päällä, ja sähköä oli tarjolla generaattorista vain klo 18-21.

Perjantai-illan tullen hyvästelimme söpöt fanttiystävämme ja kiipesimme laaksosta mäelle odottelemaan kyytiä takaisin kaupunkiin. Norsut, jotka olivat jo sydämissämme, vahvistivat paikkaansa siellä. Vapaana paras! <3

Puumajamme.

Tällainenkin ystävä oli seuranamme (sängyn yläpuolella).

Kolmen kopla saapuu.

Onion vilvoittelee.

Mouskis...

Molskis...

Buffy-norsu ja eläinlääkäri.
Ketju kaulassa on vain siksi, että
norsut totutetaan vapauteen
vaiheittain.

"Taidanpa mennä tästä."

Kambodzaan!

Lauantaina lähdettiin edelleen Mekong-jokea seuraten kohti Kambodzaa. Kuljetus Don Khonilta veneellä takaisin Ban Nakasangiin ja sieltä bussilla etiäpäin maksoi 23 jenkkidollaria/ nuppi. Kiikkerässä venheessä oli mukana italialaisperhe, jonka vanhemmat eivät hoksanneet tasapainottaa istumisjärjestystään, ja siten matkasimme varsin vinossa asennossa. Rantaan tultua käveltiin jonkun matkaa bussin lipunmyyntikojulle, ja siellä saatiin varrota tovi jos toinenkin. Eri veneillä oli saarilta tuotu koko lastillinen länsimaista punanahkaa, ja kaikkia kummastutti, mikä sitä bussia mahtaa pidätellä.

Venekyyti odottaa.

Kelluvia bungaloweja.

Joukossa kiersi hymyileväinen paikallismies, joka esittäytyi oppaaksi ja kauppasi muovikassistaan Kambodzan viisumilomakkeita "halvempaan hintaan kuin rajalla". Porukka jakaantui kahteen koulukuntaan: niihin, jotka uskoivat miekkosta, ja niihin, jotka eivät. Vaikea arvata, kumpaan me epäilevät tuomaat kuuluimme. Bussi saapui lopulta joskus puoli yhdentoista aikaan ja sullouduimme sisään seuraten, onko viisumilomakekauppias edelleen maisemissa. Ei oikein käynyt selväksi, oliko hän bussiyhtiön leivissä, vai kenen.

Tällä mentiin.

Kambodzan rajalle saavuttiin jo alle puolen tunnin ajon jälkeen. Alkoi show, jota olimme osanneet ounastella, sillä kambodzalaisista rajanylityksistä löytyy jokunen kauhukertomus netistä, ja Lonarikin (Lonely Planet) varoittaa häikäilemättömästä ylihinnoittelusta. Me ja muutama muu, joka ei ollut luottanut muovipussikaveriin, astuimme ulos bussista ja siirryimme ensimmäiselle parakille hakemaan Laosin poistumisleimaa. Niin, toimenpiteet tapahtuivat parakeissa, koska varsinaiset raja-asemat olivat vasta rakenteilla. Poistumisleimasta piti maksaa kaksi dollaria, koska sattui olemaan lauantai - tarkastajien viikonloppuliksa... Seuraava etappi oli "terveystarkastus": katoksen alla piti ruksittaa paperiin, ettei ole mitään vaivoja, ja tyttö mittasi ruumiinlämmön pienellä koneella niskan vierestä. Yksi dollari.

Itse viisumit saatiin käveltyämme rajan toiselle puolen. 25 dollaria - ei sentään enempää, vaikka joku osa siitäkin oli luultavasti voitelutarkoituksiin. Päälle lyödyistä leimoista ei sentään enää peritty eri hintaa. Perässämme tullut jenkkityttö väänsi hiukan rautalankaa sekä terveystarkastajan että viisuminleimaajan kanssa, mutta eipä tuosta lie ollut apua. Kun kaikki oli ohi, tiedustelivat etukäteen lomakkeen ostaneet, mitä me maksoimme, ja kävi ilmi, ettei muovikassityyppi ollut pahasti vedättänyt, muutaman dollarin kylläkin. No, se oli hänen palkkansa siitä, että meni ihmisten passien kanssa parakit läpi heidän puolestaan (ruumiinlämmön mittaamisen he välttivät). Näin täällä vain toimitaan, eikä sille oikein mitään mahda.

Tie Kambodzan puolella oli aika pahassa kunnossa, ja ihmettelimme sitä, että tienlaidassa kuivatettiin erinäisiä elintarvikkeita - meilläpäin on totuttu olemaan mieluummin syömättä mitään, mikä kasvaa autotien reunassa. Pieneen, vaatimattomaan Kratien kaupunkiin saavuttiin kolmen aikoihin iltapäivällä. Olimme valinneet sen välipysäkiksi ennen Mondulkirin maakuntaa, jonne suunnataan loppuviikosta tapaamaan elefantteja!

Kaupunkikuvaa Kratiesta.

Semmoinen kyyti...

Kyltti, jossa kehotetaan
pitämään kaupunki siistinä...

Ja kyltin takana on tällainen maisema.

Neljä tuhatta saarta

Huolimatta siitä, että bussikuljetusten varaaminen majapaikan kautta toimii Laosissa todella hyvin, eikä ole merkittävästi - tai lainkaan - kalliimpaa kuin omatoimisuus, päädyimme Paksessa hylkäämään tämän ja lähtemään omin nokkinemme bussiasemalle metsästämään lippuja. Lopputulos oli... ei suositeltava - kannattaa buukata liput mukisematta guesthousesta!

Avolavalla valmiina lähtöön.

Paksen bussiasema.

Tuktuk tuli heti hollille, kun ilmaannuimme kadunkulmaan rinkkoinemme. Lähtöasemalle oli 8 km ja maksoimme kuskille 40 000 kipin tinkimättömän hinnan. Asema oli näky sinänsä: roskaisen markettialueen laidalla pöllyävän hiekan sumentama rakennus, pari oikeaa bussia ja loput pikkurekkoja, joiden avolavalla oli katettu matkustajatila (eli isompi versio tuktukista). Kyseltiin hintaa Ban Nakasangiin, josta pääsee veneellä destinaatioomme, eli Don Khonin saarelle. Neljäkymppiä (40 000) nupilta oli vastaus, ja kuljettimenahan oli totta kai tuo yllä mainittu avolava. Pölyinen reissu edessä siis. Matkan aikana pysähdyttiin muun muassa odottamaan, kun yksi mamma käväisi ostamassa kaalia torilta, ottamaan kyytiin tielle tyssänneen avolava-auton matkustajat, ja kun oltiin pysähdyksissä, joku tuli heti myymään grillattuja eläimenkappaleita lavan laitojen välistä.

Oma bungalowterassi - ja riippumatto!

Kolmessa tunnissa päästiin Nakasangiin, jossa kävelimme bussipysäkiltä Mekongille päin, kunnes tulimme rantaan. Siellä näimme pienen kopin pienen laiturin nokassa, jossa myytiin lippuja Don Detille ja Don Khonille. Ne ovat siis kaksi pientä saarta Mekongissa, osa laajaa saaristoa nimeltä Si Phan Don - neljä tuhatta saarta. Don Detin on sanottu olevan ruuhkainen bilemesta (samankaltainen kuin Vang Vieng), kun taas Don Khon hiukan rauhallisempi, siksi sinne. Don Khon on kuitenkin kauempana, joten venekyyditys sinne olisi kustantanut 60 000 kipiä, kun Don Detille pääsi viidellätoista. Mitä tekivät nuukailun mestarit? Ottivat kyydin Don Detille ja kävelivät rinkkojen kanssa 35 asteen lämmössä runsaat neljä kilometriä saaret yhdistävälle sillalle. Logiikkamme on ilmeisesti se, että kun säästää kuljetuksissa, voi ottaa hiukan kalliimman majoituksen - valitsimme nimittäin tarjonnan paremmasta päästä olevan Pan's Guesthousen, jossa saimme rantabungalowin omalla kylppärillä ja ilmastoinnilla. Mutta siinä, että emme antaneet majapaikan järjestää reissuamme tällä kertaa, emme säästäneet yhtään, lähinnä hankaloitimme.

Saimme sateenkaaren illalla kylään.

Don Khon oli lähes täydellinen paikka köllöttää riippumatossa ja vain olla. Siksi onkin yllättävää, että heräsimme ensimmäisenä aamuna seitsemältä ja lähdimme samantien vuokrapyörillä sotkemaan hiekkatietä kohti vesiputousta. Tulimme pyöräilleeksi yhteensä parin päivän aikana lähes koko Don Khonin halki ja ympäri ja lisäksi Don Detinkin päästä päähän: leppoisaa köröttelyä kivisiä sorateitä riisipeltojen halki, mutakuoppien ja pusikkopolkujen kautta. Don Detin Sunset Boulevardiksi kutsuttuun päähän (sinne, mihin venekin rantautui) poljettiin illalla nähdäksemme auringonlaskun parhaalta paikalta, ja luonnollisesti jouduimme sitten ajelemaan takaisin sysipimeässä. Minikokoiset taskulamput tulivat tarpeeseen - etenkin sillalla, jossa ei ole sen enempää valoja kuin kaiteitakaan, vain matalat korokkeet reunoilla.

Porsasystävät.

Koulu Don Khonilla - siis palaneen rakennuksen
takana olevat parakit.

Pienet koululaiset kylätiellä.

Kuka väistää?

Pellot.

Yksi Mekongin ylitsepääsemättömistä putouksista.

Riippusilta
vesiputouksen yllä.

Saarten elämä on huoletonta: kysymykseemme puuttuvista pyörien lukoista vastattiin vain "no problem". Ravintolanpitäjät viis välittivät siitä, että kirppuiset koirat kävivät kerjäämässä pöydistä, ja erään ravintolan maalattialla käyskenteli tyytyväinen porsas. Toisaalta suhde turisteihin vaikutti kaksipiippuiselta: onhan se hyvä, että lepoa kaipaavat länkkärit tuovat pennosiaan saarelle, mutta muuten paikalliset olisivat varmaan mieluummin ihan keskenään. Ainoa, mikä meitä nurisutti, oli ruokatarjonta: se oli joka paikassa lähestulkoon samaa ja annokset olivat kamalan pieniä. Asiakaspalvelun käsite (siten kuin me sen ymmärrämme) oli saaren ihmisille tuntematon. Näytti siltä, että ravintolan pitäminen oli heille jonkinlainen harrastus, ja jouduimme monesti keskeyttämään heidän tv:n katselunsa nälkämme takia. Tuntui kyllä oudolta, että vaikka kausi on nyt kai kääntymässä taas high seasoniksi, olimme lähes aina ainoat asiakkaat, mihin kuppilaan tahansa menimmekin.

Tästä laivojen lasti
hiissattiin ylös.

Sitten vielä pieni historiapläjäys: saimme itsekin tietää vasta silmiemme osuttua näytteille asetettuun vanhaan junanveturiin saarella, että Don Detin ja Don Khonin halki kulki muinoin ainoa rautatie, joka Laosissa on koskaan ollut. Se rakennettiin joskus 1800-luvun lopulla, kun ranskalaiset kolonialistit kuljettivat kauppatavaraa pitkin Mekongia. Neljän tuhannen saaren ympärillä on joka puolella suuria vesiputouksia, eivätkä laivat siksi päässeet kulkemaan Mekongilla - joten saarten läpi vedettiin junarata. Toisessa päässä tavarat purettiin junaan ja toisessa päässä lastattiin takaisin laivaan; jotta yläjuoksulle saatiin tarpeeksi laivoja, piti laivatkin aluksi kärrätä junalla saarten yli. Kaikkea ne viitsivät! Nykyään junaradasta ei ole mitään jäljellä - vain vanha silta ja betoniset lastaus- ja purkulaiturit.

Lastauspaikka radan toisessa päässä.

Muinainen veturi näytillä.

Vanha kaiteeton rautatiesilta.

Rento lehmä.