Vientianesta viisumit ja yöbussilla Pakseen

Vientianessa käyntimme pääasiallinen epistola oli Thaimaan turistiviisumien hankkiminen. Rajalta sinne saa 15 päivän oleskeluluvan, mutta sehän ei meille riitä, siispä porhalsimme Thaimaan konsulaattiin (ei siis lähetystöön, vaikka sekin löytyy samasta kaupungista) heti aamutuimaan viime viikon torstaina. Tarvittavia asiakirjoja olivat kopiot passista ja Laosin viisumista sekä kaksi kappaletta tuoreita passikuvia. Näiden hankkiminen kävi käden käänteessä, kun satuimme löytämään aivan guesthousemme läheltä Setthathirat-kadulta, Joma Bakeryn vierestä, valokuvausliikkeen, joka hoiti nämä kaikki pikkurahalla. Liikkeen ulkopuolella päivysti tuktuk-kuski, joka tiesi jo mihin olemme menossa, mutta olimme niin tyytyväisiä asioitten toimivuuteen, että suostuimme kyytiin hinnasta vääntämättä (kävelimme tosin takaisin).

Näitä ne jaksaa pykätä.

Viisumeita jonotteli matkailija jos toinenkin, mutta onneksi konsulaatin edustalla oli tuolirivistöjä katoksen alla ja vuoronumerosysteemi, joten odottelu ei käynyt kuumottavaksi. Täyttelimme siinä hakemukset ja liimailimme passikuvat lomakkeen nurkkaan, minkä jälkeen toista tuntia jonoteltuamme pääsimme luukulle, missä toinen virkailija ei kaipaillut mitään tietoja tulevasta osoitteesta Thaimaassa, kun taas toinen virkailija kaipasi. Kirjoitettiin vain "Bangkok" osoitteeksi ja päästiin lopulta eteenpäin - odottamaan maksuvuoroamme eri luukulle. Viisumit piti maksaa Thaimaan bahteina (1000 bahtia kipale), ja niitä oltiin vaihdettu käteiskassaan edellisenä iltana. Valmiita viisumeita oli lupa tulla noutamaan seuraavana iltapäivänä, ja näin tapahtui. Siinä määrin rutiininomaisena sarjatuotantona homma näytti Vientianessa hoituvan, että tuskin kukaan hakija jäi ilman maahanastumislupaansa.

Kerrankin meillä oli näkymät
majapaikan ikkunasta.

Ennen Thaimaatahan meillä on vielä Kambodza ohjelmassa, ja sieltäkin tuo viisumin hankinta onnistuisi kaiketi yhtä lailla, mutta saatiinpa se nyt ajoissa hoidettua. Muu aika Vientianessa koostui jälleen pitkistä kävelyrupeamista, kansainvälisistä aterioista (japanilaista, italialaista, ranskalaista, intialaista) sekä saunanlämpimässä guesthouse-huoneessa hikoilusta. Vientianesta löytyy jonkin raajansa menettäneitä ihmisiä auttava COPE Center, jonka näyttely kertoo rypälepommien uhreista samoin kuin Phonsavanissa. Tapsa osti sieltä kantaaottavan T-paidan, jonka aikoo pukea päälleen sinä päivänä, kun astumme Yhdysvaltoihin...

COPE Centerin irtojalkoja -
taustalla yksi testattavana.

Vientianen pääkaupunkiuden huomasi siitä, että pääkatujen varsille oli pykätty useita vitivalkoisia, virallisen näköisiä palatseja, ja lisäksi kaupungissa on oma "Riemukaari", vain hiukan nuhruisempi kuin Pariisissa. Joenrannan tuntumassa oli havainnekuvatauluja, joiden perusteella Mekongin äärelle haaveillaan nizzamaisen loisteliasta rantabulevardia - hiukan on kyllä tekemistä sellaisen eteen.

Vientianen rantabulevardi.

Paikallinen riemukaari.

Ja kiipesimme tietenkin ylös.

Turistit ja buddhat.

Riinalle vege ja Tapsalle "Norway"
- oli muuten matkan (lukuisten)
pizzojen parhaimmistoa! 

Lähtö eteenpäin kävi taas yhtä näpsäkkäästi kuin joka kerta täällä Laosissa: huikattiin vain guesthousen henkilökunnalle, että haluttaisiin huomenna lähteä Pakseen, ja he järjestivät liput bussiin sekä tuktukin noutamaan asemalle. Matka Laosin etelänurkilla sijaitsevaan Paksen kaupunkiin oli peräti 670 km, joten tarjolla oli öinen nukkumabussi. Matkakansan rinkat ja muut nyssykät juntattiin auton tavaratilaan tiukkaakin tiukemmin, ja kiipesimme jättimäisen yöbussin yläkerrokseen, jossa meitä odotti kahden hengen peti. Valot sammuivat melkein heti bussin jyrähdettyä liikkeelle joskus 20.30 paikkeilla, ja kohtalaisen hyvät unet saatiin vedettyä palloon. Pakseen saavuttiin aamulla klo 7, jotakuinkin sillä sekunnilla, kun Riina heräsi, ja nopea poistuminen bussista suoraan kyytiläisiä kalastavien tuktuk-kuskien syliin oli mitä mukavin herätys.

Hurja yöbussi.

Hehkeä ateria kuului lipun hintaan...

Curry ja oudot täytetyt kurkut.

Kuulimme yhdeltä kanssamatkustajalta perille saapumisen hetkellä, että joen vierellä sijaitseva asema, jolle tultiin, on Paksen keskustassa. Niinpä tuktukit olivat valitettavasti vedätystä - kuulimme kuskien pyytävän 30 000 kipin hintaa (n. 3 euroa) matkasta keskustaan, joka todellisuudessa sijaitsi parin korttelin päässä. Pistimme siis jalkaa toiseen eteen, ja majoituimme Alisa guesthouseen, jonka olimme etukäteen tarkistaneet luultavasti luteettomaksi. Laosissa on pistänyt silmään se, että pienemmässäkin tuppukylässä on guesthouseja ja (olohuoneen jatkeelta näyttäviä) ravintoloita joka kulmassa. Pakse on lähinnä välipysäkki turistien reitillä Vientianesta 4000 saaren levyttelykohteisiin - kuten se oli meillekin. Ilta-ateriamme oli poikkeuksellisen juhlallinen Hotel Paksen kattoterassilla, josta käsin kaupunki näytti paremmalta kuin alhaalta, aurinko uinahti, kuu kurkisti ja curry oli tulista.

Paksen kaupunki kattoterassilta.

Uhkaava kuu.

Lomailua laosilaisittain

Luang Prabang oli kuin loma kesken matkan. Viime viikonlopun vietimme vielä siellä: kiipesimme (portaita) Phousi-kukkulalle katsomaan auringonlaskua niin kuin monet muutkin, kävimme saunomassa ja hieronnassa, sekä venekyydillä buddhaluolissa. Matkailijalle LP on täydellisen huolettomuuden tyyssija, ainakin toistaiseksi - mitä tapahtuu, kun turistien paapominen menee yli äyräiden, siitä saimme maistiaisia tämän viikon alussa Vang Viengissa.

Mekong

Täydellinen välipalalounas:
täytetty voiskari ja hedelmäsmooti

Päätimme siis Luang Prabangissa käydä testaamassa täälläpäin mualimaa niin suosittuja pallutuspalveluja: aamiaisravintolan länsimaalainen emäntä suositti aivan niemen kärjessä sijaitsevaa massage-kylpylää, joten valitsimme sen. Sauna oli varsin erilainen kuin Suomessa: pikku koppi, jossa yrttihajustettua höyryä nousi lattian raosta. Helteinen ulkoilma tuntui sen jälkeen onneksi hetken jopa viileältä. Hieronta teki myös terää rinkankantolihaksille, vaikka valitettavasti henkilökunta ei oikein vaikuttanut siltä, että olisivat tehneet työtään ilolla. Enemminkin tunnelma oli vähän semmoinen, että "hemmetti kun aina saa runnoa näitä turisteja"...

Venekyyti odottaa

Veneajelu Pac Ou -luolille (jotka ovat yksi LP:n keskeisistä nähtävyyksistä) vaati melkoisen tovin tinkaamista rannalla kyytiläisiä pummaavien slow boat -kapteenien kanssa. Kun saatiin hinta keikahtamaan sopivan kuuloiseksi, kavuttiin alas veneelle, jossa jo istui yksi vanhempi nainen odottamassa, koska lähdetään. Sanotaan, että ei ihan mennyt reilun kerhon sääntöjen mukaan se hintapolitiikka - nainen mainitsi nimittäin maksaneensa puolitoista kertaa sen mitä me kahdelta hengeltä. Kuski pyysikin meitä olemaan ihan hyshys siitä, mitä maksoimme - liian myöhään...  

Luolan suulla

Luolan suussa

Ja matka jatkuu.

Kunnes on jo ilta.

Paikallista "viskiä" eli pontikkaa

Mutta huristelu pitkin Mekongia oli metkaa! Rannoilla uimassa olevat lapset vilkuttelivat ja ilmavirta viilensi autuaasti. Reissuun kuului pysähdys paikallisessa viskikylässä, jossa päästiin maistamaan kuuluisaa Laosin "viskiä" - siis käytännössä pontikkaa. Miedompi versio (15%) oli jopa hyvää, mutta vahvempi (55%) jäi väliin, vaikka veneseuranamme olleelle naiselle se näyttikin maistuvan. Matka luolille vei pari tuntia, mutta itse luolat olivat äkkiä tarkastetut: vanhoja buddhapatsaita kahdessa eri luolassa, joista vain toinen oli niin syvä ja pimeä, että piti käyttää taskulamppua. Takaisinpäin vene kulki myötävirtaa kohti auringonlaskua.

Loisteputkivalaistuminen

Laosissa buddhatkin levyttävät.

Luang Prabangista lähdettiin etiäpäin maanantaiaamuna - viisi päivää siellä olikin ihan riittävästi nostattamaan taas menojalan. Lähtö ei tosin ollut kovin vauhdikas: tuktuk, jonka piti viedä meidät bussiasemalle, hajosi parin metrin jälkeen, ja Tapsa joutui työntämään. Mukaan tulossa olevat saksalaiset nauroivat menoa sivusta. Tovin työkalupakin kaivelun ja ruuvailun jälkeen korvaava kulkupeli saatiin paikalle, ja matkalaiset päästiin siirtämään jättikokoiseen minibussiin, jonka suuntana oli Vang Vieng. Tällä kertaa vauhtia piisasi: kuski revitti kaiken irti upouudesta Hiacesta, ja me takapenkillä (taas) saimme toimia jousien jatkeena. Hetken oli aamiainenkin siinä vähällä tehdä uusintakierroksen, mutta karaistuneet reissuvatsat selvisivät kuitenkin.

Tyyriitä rantabungaloweja

Meidän takapihabungalowimme

Vang Viengiin tultiin iltapäivällä, ja majapaikka valittiin hyväksi havaituin konstein: oli katsottu netistä valmiiksi, mihin ei ainakaan mennä (bedbug-luolat yms.). Päädyimme matkamme tähän asti halvimpaan huoneeseen: pari euroa per pää kesäleirin parakkikoppia muistuttavasta pahviseinälukaalista. Toiseksi yöksi piti vaihtaa pihalle bungalowiin. Paikassa oli kuitenkin hyvä tunnelma, kelpo aamiaiset ja pihalla muutama riippumatto köllöttelyyn. Omistaja oli uusiseelantilaisäijä, jolla oli loistava asenne.

Tämä tubeilija selvisi hengissä :)

Yleisesti Vang Viengin tunnelma oli kuitenkin hiljaisen epätoivoinen. Syy oli se, että elokuussa, eli pari kuukautta sitten, Laosin viranomaiset päättivät tehdä stopin toiminnalle, joka piti kaupungin turismia loistossaan. Se, mitä kaikki ennen tulivat Vang Viengiin tekemään, on tubing ("tubeilu") - traktorinrenkaan sisäkumin varassa hiljalleen pitkin jokea lipuminen. Mitäs pahaa siinä nyt sitten oli? Vuosien kuluessa kasvavat turistiretkueet paisuttivat joentörmät täyteen baareja, hyppylaitureita ja vaijeriliukuja, jotka yhdistettynä 18-20 -vuoden ikään, helposti saataviin huumeisiin, (puoli-ilmaiseen) viinaan ja vapauden tuntuun  - sekä kaikkien turvamääräysten puuttumiseen - aiheutti lopussa useita kuolemantapauksia. Vuonna 2011 alueella kuoli noin yksi reissusankari kuukautta kohti. Tämän vuoden aikana kaksi australialaista kuoli kuukauden sisällä, mikä ilmeisesti sai Australian päättäjät puuttumaan touhuun, ja niin koko rilluttelu sai loppua. Australialainen tv-kanava SBS teki aiheesta myös dokumentin, The Party's Over.

Frendejä ja tyhjäpäitä 

Nyt oli siis Vang Vieng aika hiljaisen oloinen. Toki muutamia rauhallisia tubeilijoita näkyi - tubeilu itsessään siis jatkuu kyllä, mutta baarit oli revitty maan tasalle ja kaikki vaarallinen oheistoiminta loppunut. Jäljellä olivat sentään nonstopina Frendejä, Family Guyta ja muita laatusarjoja esittävät ravintolat, joissa voi löhöillä tyhjäpäänä koko päivän. Henkilökuntaa niissä näytti olevan enemmän kuin asiakkaita. Saa nähdä, kuinka tubing-kaupungille lähivuosina käy - meneekö koko väki konkurssiin, vai alkaako homma pikkuhiljaa alusta? Siinä taisi mennä (nettikeskustelujen mukaan) monelta viranomaiseltakin tienesti...

Vang Viengin kulinarismin terävin kärki.

Entinen Reggae-baari

Myös toiletit oli tuhottu
varmuuden vuoksi.

Tehtyämme nämä havainnot (ja testattuamme kuinka se tyhjäpäinen Frendien tuijotus onnistuu) lähdimme jälleen niin sanotusti menemään. Bussilastillinen nuorta, paikallista kulttuuria ajatellen sopimattoman vähäiseen asuun verhoutunutta väkeä hurautti kohti Vientianea. Loppuviikko ranskalaisvaikutteisessa pääkaupungissa sujui etupäässä Thaimaan viisumia viilaten ja herkullisia hedelmäsmoothieita ryystäen. Palaamme asiaan!

Rypälepommeja ja kookospähkinöitä

Olemme nyt olleet Laosissa viikon, jonka aikana on körötelty pari pitkää ja kiemuraista bussimatkaa, huolestuttu räjähtämättömistä pommeista Phonsavanissa ja löydetty relaksoitumisen paratiisi Luang Prabangissa. Laos on loistopaikka! :)

Pommeja Phonsavanissa

Phonsavaniin lähdössä.

Lauantaina matkattiin Sam Neuasta yhdeksän tuntia Phonsavaniin. Tiet olivat päällystetyt ja ihan hyväkuntoisetkin. Kerran hypättiin ulos kyydistä, kun bussi joutui ohittamaan sammahtaneen hinausauton rinteenreunan kautta. Näkymät vuoristotiellä olivat tolkuttoman hienot: laaksoja, jokia, eläimiä, pikkukyliä harmaine hökkeleineen ja pikkulapsineen (lapsia näkyi todella paljon). Harmi vain, että metsät ja pellot ovat pullollaan UXO:ja (unexploded ordnance), eli räjähtämättä jääneitä rypälepommeja, joita jenkit 1960-70 - luvulla kylvivät Laosiin, koska sen läpi kulki reitti, jota pitkin vietnamilaiset kuljettivat sotatarvikkeitaan. 30%  jäi poksahtamatta, ja nyt niiden uhreiksi joutuu lapsia ja viljelijöitä harva se päivä.

Jonkun vuoristokyläläisen pyykit
pääsi kuvaan.

Bussi tekee ohitusliikkeen  -
matkustajat ulkona sillä aikaa.

Välipysähdys pikkukylässä -
kalansaalista tuodaan.

Phonsavanin kylänraitti.

Phonsavan on pieni villinlännen kylää muistuttava kaupunki, sillä sitä halkoo pitkä suora tie, jonka reunoilla on rähjäisiä taloja. Kaupunki sijaitsee yhdellä Laosin tiheimmin pommitetuista alueista. Pommi-aihe näkyy siellä kaikkialla: kävimme UXO-onnettomuuksista selvinneiden tarinoita esittelevässä näyttelyssä ja katsoimme ilmaisen dokumenttielokuvan aiheesta Craters Caféssa. Guesthousemme pihalla oli (lukittu) hylly täynnä maasta löydettyjä bombieita, ja monessa paikassa niitä näkyi tuunattuna huonekalujen osiksi tai vaikka öljylampuiksi (vaarattomiksi tehtyinä toki). Phonsavanista yllättäen löytyi myös paras intialainen ravintola, jossa ikinä olemme käyneet (Intiassa emme ole käyneet). Parin päivän jälkeen jatkoimme sitten tiellä eteenpäin kohti ihanaa Luang Prabangia - Hanoistahan olisi päässyt sinne lentämälläkin, mutta me nyt teimme tämän hitaimman kautta, jälleen kerran. :)

Kissa kyttää gekkoa kadulla.

UXO-kokoelma majatalon pihalla.

Pommista tehty öljylamppu

Kevätrullia kynttilänvalossa
(ravintolasta meni sähköt)

Ihan paras intialainen ravintola
(vaikkei kenties näytä siltä) :)

Mekong virtaa - aika pysähtyy: Luang Prabang

Unesco on valinnut Luang Prabangin Kaakkois-Aasian kauneimmaksi kaupungiksi, ja mitä siitä olimme lukeneet, kasasi entisestään odotuksia, että paras olla ihana sitten. No onhan se! 

Vihanneksia myynnissä matkan varrella.

Majatalomme Mekongin äärellä.

Tulimme tänne minibussilla ison sijaan (hinta 110 000 kipiä, kesto 7 tuntia) ja kuski oli varovaisin ikinä: ajeli liian isolla vaihteella, niin ei ainakaan vauhti päässyt pahasti vilkastumaan serpentiinitiellä. Matkaseurana oli sveitsiläisnaisia, joista toinen perille päästyämme tinkasi kovapintaisesti meille kimppa-tuktukin bussiasemalta keskustaan. Emme olleet varailleet taaskaan mitään etukäteen, mutta vaikka Luang Prabang onkin täydellinen turistiparatiisi, on juuri nyt meneillään low season, eikä täällä turhaa ruuhkaa ole. Niinpä löysimme helposti vapaan huoneen yhdestä Mekonginrannan monista guesthouseista. Ekan yön jälkeen vaihdoimme toiseen, koska arvelimme korkeampaakin huoneen siisteys- ja henkilökunnan luotettavuustasoa olevan tarjolla. Toinen paikka, Thida Guesthouse, olikin löytö: 120 000 kipillä sai herttaisen henkilökunnan, nätin huoneen ilmastoinnilla, kuumalla vedellä ja muilla herkuilla, ja lisäksi talo on hiljainen ja siisti. 

Katukuvaa.

LP:ssa näkyvät ranskalaisen kolonialismin jäänteet monin tavoin: talot ovat gallialaisen pittoreskeja, mutta sopivat hyvin vierekkäin buddhalaisen arkkitehtuurin kanssa. Oranssipukuisia noviisimunkkeja näkee tallustelemassa kaduilla istuessaan itse ranskalaisessa bageriessa croissantin äärellä. Länsimaista apetta on tarjolla joka ravintolassa, ja hinnatkin tietysti on sovitettu turistitasolle. 

Luang Prabangin kirjasto.

Kaupungin ydinalue Mekong- ja Nam Khan -jokien yhtymäkohdassa on pieni, joten se on tässä parin päivän aikana jo kävelty tutuksi. Käytiin museoksi muutetussa kuninkaan palatsissa ja vierailtiin kaupungin kirjastossa, jossa pääsi lahjoittamaan kirjan maalaiskylien lapsille, jotta lukutaito sielläkin lisääntyisi. Ja sitten löysimme mahtavan paikan: Utopia-nimisen ravintolan Nam Khanin uoman varrella. Siellä sai länkkäri tilaisuuden ilmentää lokoisaa laosilaiselämäntapaa parhaimmillaan oikaisemalla itsensä pehmustetulle alustalle, tilaamalla tuoreen kookospähkinäjuoman ja pelaamalla shakkia pimeän tuloon saakka. 

Luang Prabangissa chillailemme siis vielä viikonlopun yli: kenties kiipeämme Phousi-vuorelle, ehkä lähdemme veneellä vesiputouksille Mekongia pitkin, ja ties vaikka kohtaisimme norsuja. Aika on illuusio!

Temppeli.

Kuninkaallisen palatsin kappeli.

Kappelin ikkuna.

Suklainen joki.

Munkit veneelle lähdössä.

Utopia

Menee se päivä tässäkin.

Kuinka saisin rikki kookospähkinän?