Lisää rajanylityksiä: mutatietä Laosiin

Kaakkois-Aasian rajanylitykset ovat reppureissaajan jännitysmomentteja. Vietnamiin päästiin ongelmitta, mutta Laosiin pyrkiminen olikin sitten yhtä säätämisen riemuvoittoa. Valitsimme ylityspaikaksi Na Meon/ Nam Xoin, josta pääsee läpi Thanh Hoasta kohti Sam Neuaa kulkevalla bussilla. Se oli sijainniltaan sopivin Hanoin ja seuraavan kohteemme Luang Prabangin välissä, vaikka ei ilmeisesti olekaan kaikkein yleisimmin käytetty.

Hard seats - kirjaimellisesti

Thanh Hoaan pääsee Hanoista sekä bussilla että junalla - me päädyimme junaan, koska se oli halvempi (60 000 dongia) ja ehkä hiukan turvallisempikin vaihtoehto. Autenttinen se oli myös: penkit olivat puuta, ja ikkunaa oli pakko pitää auki kuumuuden takia, jolloin sai hengitellä pölyä ja dieselmyrkkyjä neljä tuntia.

Thanh Hoa ei ole turistikohde ei sitten pätkääkään. Jostain syystä siellä on kuitenkin monta isoa hotellia. Juna-asemalta kaupunkiin päin tullessa eteen ilmaantui ensimmäisenä hotelli nimeltä Sao Mai, johon marssimme suoraa päätä kysymään huoneen hintaa, vaikka paikka näyttikin aivan överiltä. Ulkoapäin ja aulan osalta Sao Mai oli lähes loistokas, mutta huoneemme ja muut tilat paljastivat sen kuitenkin aika kuluneeksi. 600 000 dongia (22 euroa) per yö (+ vietnamilainen buffetaamiainen) maksettiin - halvempia olisi löytynyt kyllä.

Thanh Hoan loistohotelli...

Thanh Hoa ei myöskään ole mikään mukava paikka siitä syystä, että majoituksen överiyttä lukuunottamatta reissarin pyhän kolminaisuuden (sänky - ruoka - lippu, eli ne kolme asiaa joita pitää vuoronperään jatkuvasti olla hoitamassa) toteuttaminen onnistui erittäin huonosti. Lippuja bussiasemalta ei saatu ostettua etukäteen, kunnon vatsantäytteen ostopaikkaa ei myöskään löydetty, eikä edes saatu valuuttaa vaihdetuksi.

...ja sen viereistä rähjäisyyttä

Lonely Planetin mukaan bussit Sam Neuaan lähtevät päivittäin klo 8 Thanh Hoan läntiseltä bussiasemalta. LP:n mainitsema aseman nimi, netissä jollain sivulla mainittu nimi ja se nimi, joka aseman portin yläpuolella lopulta luki, olivat kaikki eri nimiä. Joka tapauksessa asema sijaitsi muutama sata metriä etelään päin rautatieasemasta. Kävimme siellä toivoen saavamme liput valmiiksi ennen seuraavan aamun lähtöä. Puolenkymmentä innokasta apumiestä ympäröi meidät kysyen, mihin olemme menossa ja selittäen ties mitä muutamalla osaamallaan englanninkielen sanalla. Lipputiskin rouva lähinnä hymyili, mutta paikallinen miekkonen auttoi kovasti, kun yritimme varmistaa bussin lähtöaikaa, hintaa ja sitä, että se on tosiaan suora bussi Sam Neuaan saakka. Lähtöaika oli välillä 8.00, välillä 7.00 ja jossain kohtaa 7.30. Hinnan olisi pitänyt olla korkeintaan 300 000 dongia, mutta yhtäkkiä se olikin 500 000. Lipputiskiltä sitä ei kuitenkaan saanut ostettua, vaan vasta kuskilta aamulla.

Thanh Hoan läntisen bussiaseman portti

Torstaiaamuna söimme aamiaisen hotellilla klo 6 ja otimme taksin bussiasemalle ennen seitsemää. Pääsimme sopivasti seuraamaan bussin pakkaamisoperaatiota. Takimmaiset penkit olivat jo täyteenahdetut ja mopot toivat paikalle vielä valtavia valkosipuli- ja riisisäkkejä, jotka tungettiin penkkien alle jalkatilaan. Katolla oli laatikoita päälletysten, ja tokihan sinne nostettiin sitten vielä yksi arkkupakastin. Rinkkamme pääsivät onneksi aika mukavasti takapenkkikuorman päällimmäisiksi. Istuimme niiden edessä, mikä oli sinänsä vaarallinen valinta, että äkkijarrutuksessa rinkat ja muut nyssykät olisivat ekana meidän niskassamme. Klo 7.45 lähdettiin, ja silloin bussissa oli vielä tilaa, mutta matkan varrelta kerättiin lisää väkeä, joten lopulta saatiin käytävätkin käyttöön.

Sam Neuan bussi

Aina nyt yksi arkkupakastin pitää
mukaan saada.

Bussiasema.

Muutama valkosipuli vielä kyytiin.

Alkoi ennakkokäsitysten vuoksi pienellä kauhulla odotettu bussimatka halki mutaisten kyläteiden ja vyöryvien jyrkänteenreunojen Vietnamista Laosiin Na Meon rajakylän kautta. Matka osoittautui odotusten mukaiseksi; vain kanat puuttuivat bussin kyydistä. Ennen lähtöä paksu kaveri vyölaukun kanssa tuli pyytämään maksua, ensin Laosin valuutassa, joka oli 180 000 kipiä per hlö. Meillä oli vain dongeja, ja siten hinnaksi tuli noin 450 000 VND. Eri lähteet (Lonely Planet, netti ja kanssamatkustaja) olivat väittäneet, että hinnan pitäisi olla 250 000 - 300 000 dongia, ja niinpä arvelimme miehen yrittävän jälleen riistää meitä matkalaisia. Myöhemmin kuitenkin huomattiin, että Laosista päin Lonely Planetkin sanoi saman matkan hinnaksi sen 180 000 kipiä, joten ehkä se sitten oli oikea hinta (vai voiko sama matka päinvastaiseen suuntaan olla eri hintainen?)...

Mihin jalat?

Pikkuhiljaa ajeltiin, vähän pidettiin tupakkataukoa ja muuten vain taukoa, ja takapenkkikuorma saatiin kertaalleen huojahtamaan lattialle. Ikkunat auki kuumuus ei käynyt kovin tukahduttavaksi, vaikka nahkapenkki ja takamus aikalailla sulautuivatkin yhteen. Torkku ei oikein tullut silmään, mutta ikkunasta oli ilo katsella mahtavaa luontoa ja rähjäisiä maalaiskyliä. Vaikutti siltä, ettei reitillä ollut ainuttakaan risteystä - vain se yksi tie Thanh Hoan ja Sam Neuan välillä, joka kulki kylien halki.

Yhden kylän kohdalla oli rekka jäänyt jumiin isoon mutalätäkköön ja kymmenkunta muuta rekkaa seisoi sen perässä ohi pääsemättä. Bussi oli onneksi pieni ja ketterä, se pääsi puikkelehtimaan rekkojen vierestä (kun yksi kaveri nosti bambukepillä sähköjohtoa mahtuaksemme sen alta) - ja matka jatkui. Puoliltapäivin oli lounastauko simppelissä syöttölässä tien laidassa, jossa pistelimme kipolliset riisiä (ja pari tofuviipaletta, jotka joku muu oli tilannut). Saimme silti maksaa pöytään tuoduista lihanpaloistakin. Muuten päivä menikin paastoten, sillä Thanh Hoasta ei ollut löytynyt kunnon kauppaa eväshankintoihin.

Lounaspaikka.

Propagandaa tienlaidassa.

Lähempänä Laosin rajaa saatiin vähän sydämentykytyksiä, kun ylitettiin huteria siltoja ja muutama rotkonreuna näytti kohtuu helposti murenevalta. Bussin pohja jyskähti välillä maahan, kun tie oli luisunut ojaan, ja heiluva lasti saattoi olla hyvinkin vähällä kipata meidät katon kautta alas rinteeseen. Mutta ei muuta kuin etiäpäin. Sadekelillä ei tätä retkeä kyllä kannata tehdä...

Na Meon kylään saavuttiin 15.30, eli ihan sopivasti ennen rajavirkailijoiden työpäivän päättymistä. Vietnamin poistumisleimojen jälkeen käveltiin rajan toiselle puolelle kinuamaan Laosin viisumeita. Laoslaiset ovat (Madventuresin mukaan) superrentoa kansaa, ja siltä se vaikutti jo rajalla. Kaverit eivät turhaa kiirehtineet ja hoidettuaan vietnamilaiset pois alta ryhtyivät haastattelemaan meitä, jotka siis olimme ainoat tosi ulkomaalaiset paikalla. Täytettiin kaavakkeet ja annettiin yhdet passikuvat mukaan. Viisumien hinta oli 36 jenkkidollaria per pää, ja oli hyvä, että löytyi tasaraha. Riina oli ottanut Vietnamin puolella leiman vanhaan passiin, mutta antoi Laosin pojille uuden, tyhjän passinsa, mikä ei onneksi herättänyt mitään ihmettelyä. Kuskimme tuli lopulta jo hoputtamaan, kun muut istuivat jo kyydissä, mutta me vielä jutustelimme viisumiluukulla. Taisivat laosilaiskaverit hiukan kiusata vietnamilaisia, kun rupesivat siinä kohtaa vasta etsimään lisää niittejä nitojaan, jolla saada maastapoistumislomake kiinni passeihimme. 30 päivän olemisoikeus Laosiin irtosi kuitenkin aivan pulmitta, vaikkei ollut tietoa mistään osoitteista tai jatkoyhteyksistä.

Rajamuodollisuudet veivät noin tunnin, ja vielä oli ajettavaa edessä. Kuuden aikaan tuli jo pimeää, ja samalla alkoi paleltaa, oltiin nimittäin jossain 1000 metrin korkeudessa. Muutamia kertoja pysähdyttiin jättämään joku kyydistä ja purkamaan lastista jotakin. Päämääräämme Sam Neuaan tultiin lopulta vähän ennen kahdeksaa, eli aika tarkat 12 tuntia reissu kesti. Kuski kehotti meitä jäämään pois jossakin, missä he purkivat osan lastista, mutta emme suostuneet, koska kukaan muukaan ei jäänyt siinä. Jäimme kyydistä sitten jonkun apteekin kohdalla, eli bussiasemalle meitä ei suinkaan viety. Asemat taitavat täällä päin maailmaa olla tarkoitettuja vain lähtemiseen, ei saapumiseen. Paikalle osuneet länkkärit auttoivat meitä paikantamaan itsemme tulostamastamme kartasta.

Monumentti Sam Neuassa.

Sam Neuan mopoilija.

Sam Neuasta löytyy useita guesthouseja vierivierestä, joten majoittuminen ei siellä tuota huolta, mutta ruokapuoli on hiukan pulmallisempi. Viivyimme kylässä vain yhden päivän, ja söimme sekä lounaan (joka oli myös aamiainen) että päivällisen pikkuruisessa Dannao-nimisessä ravintolassa, josta löytyi 2-3 lihatonta vaihtoehtoa. Seuraavan bussimatkan eväät päädyimme poimimaan torikojuista: mandariineja, jotain munkeilta näyttäviä taikinarasvapalloja ja popcornia (!). Supermarketeja on näiltä seuduin turha hakea. Mainittakoon vielä, että Vietnamin dongien vaihtaminen Laosin rahaksi onnistui Lao
Development Bankissa, mutta ei Agricultural Promotion Bankissa, vaikka Lonely Planet niin väittää.

Matkaa Luang Prabangiin olisi ollut Sam Neuasta noin 16 tunnin verran, joten päätettiin tehdä välipysähdys Phonsavaniin. Saadaksemme sinnekin netistä kartan tulostettua menimme internet-putiikkiin, joka ei kuitenkaan tarjonnut kovin toimivaa palvelua: kukaan ei ilmeisesti ollut töissä siellä, osa koneista oli pelkkiä tyhjiä koteloita, eikä kenenkään mielestä ollut mitenkään ilmiselvää, mitä varten olimme sisään tulleet, vaikka osoittelimme vuoroin konetta ja tulostinta. No, Phonsavanissa pärjättiin sitten ilman karttaa. Sam Neua oli syrjäinen, hellyttävä paikka, jota satunnaiset turistit eivät ole paljon miksikään muuttaneet, ja annettakoon sen sellaisena pysyä.

Hengailua Hanoissa

Hedelmämyyjä.

Hanoi, tuo tuhansien mopojen, sinnikkäiden vedättäjien ja likaisten keittiöiden valtakunta, on ollut majapaikkamme nyt viikon. Oleskelumme täällä venähti, koska päätimme jäädä odottamaan Riinan uutta passia sen sijaan, että olisimme lähteneet välillä muualle ja tulleet sitten noutamaan sen. Uusi passi käytiin tilaamassa suurlähetystöstä, koska vanha vanhentuu noin puolen vuoden päästä, ja kaikkialla sen pitää olla yli 6 kuukautta voimassa. (Ja toki olisi ollut järkevämpää hoitaa asia jo Suomessa, mutta aina ei järki hallitse... Pääsipä kokemaan senkin, kuinka uuden passin hankinta ulkomailla onnistuu.)

Elämä Hanoissa on ollut laiskaa: monena päivänä ainoa epistola on ollut murkinan naaman eteen saattaminen. On kävelty vanhan kaupungin reunalla olevan Hoan Kiem -järven ympäri, etsitty elokuvateatteria, paikannettu vegeystävällisiä syömäpaikkoja ja unohduttu luolamaiseen, ikkunattomaan hotellihuoneeseen koko päiväksi. Harkitsimme lähtöä kuuluisalle Halong Baylle, jonka maisemat eivät kuuleman mukaan ole kehnommat - sinne olisi turistiretkiä tarjolla ihan joka kulmassa. Omatoimikierros olisi houkuttanut, mutta se on (arvattavista syistä) tehty äärimmäisen hankalaksi. Luovuimme ajatuksesta viimeistään siinä vaiheessa, kun uutisissa kerrottiin joukon taiwanilaisia menehtyneen Halong Bay -risteilyllä viime viikolla. Siellä pyörivien laivojen turvallisuustasoa on kyseenalaistettu ennenkin.

Hotellimme läheinen Josefin
katedraali, jonka kelloja
soitettiin keskellä yötäkin.

Joku tärkeä paikallisheebo.

Vanha tuttu.

Sen verran toimerruimme nähtävyyksien äärelle, että kävelimme Lenin-patsaan (niitä ei olekaan vähään aikaan nähty) ja Ho Chi Minhin mausoleumin ohi. Mausoleumiin sisälle ei ollut menemistä, koska kaveri on tähän aikaan vuodesta restaurointireissulla Venäjällä - siellähän nuo osaavat palsamoinnin taidon. Mausoleumin edusta oli harvinaisen ankea; väripilkkuna oli melkein vieressä kohoava sinapinkeltainen presidentinpalatsi. Tänään haettuamme pistämättömän passin lähetystöstä (pikatilaus vei vajaan viikon!) ja ostettuamme asemalta junaliput huomiselle painelimme vielä tutustumaan Kirjallisuudentemppeliin, joka oli joskus yliopisto ja koostuu kauniista porteista ja puutarhasta.

Junarata läpi kaupungin.

Hanoissa tietyt vähemmän mairittelevat asiat, joita kohtasimme jo Kiinassa, tuntuvat vain korostuvan. Valitettavasti meistä on tullut kovin epäluuloisia eemeleitä ihmisten suhteen: koko ajan valmiina kohtaamaan huijarin, ukottajan tai vedättäjän. Järvenrannassa, joka sinänsä on kiva paikka tapittaa ohikulkijoita, tapasimme taas "opiskelijoita", jotka haluavat praktiseerata englantia kanssamme. Vetäydyimme tilanteesta, emmekä tällä kertaa jääneet pelastelemaan muitakaan uhreja. Kerran otimme taksikyydin käveltyämme liian kauas, ja koko matkan tarkkailimme mittarin toimintaa, josko se olisi jotenkin viritetty. Kadulla eräs liikkuva kengänkorjaaja hyökkäsi Tapsan rähjäisen sandaalin kimppuun,  mutta jalka lähti karkuun alta aikayksikön. Raskasta, kun ei voi luottaa kehenkään.

Julkinen liikenne on kaupungissa vähän kinkkinen, kun metroa ei toistaiseksi ole. Taksi on periaatteessa paras apostolin kyydin jälkeen, sillä kallista se ei ole, kunhan ei tosiaan tule ukotetuksi. Kadulla käveleminen vie voimat, kun koko ajan täytyy etsiä paikkaa, johon jalkansa asettaa, ja vahtia, mistä suunnasta milloinkin se mopo on vähällä ajaa päälle.

Yet another veggie burger.

Vietnamin valuutta dong on yksi maailman heikoimpia, ja niinpä olimme taas tosi miljonäärejä nostettuamme kerralla sen verran kuin arveltiin kahdeksi viikoksi riittävän: 13 miljoonaa - eli siinä 500 euroa. Halpaahan täällä on kaikki: seuraavat viikot Kaakkois-Aasiassa paikkaavat mukavasti sitä pientä lommoa, jonka Japani budjettiimme söi. Vietnamilainen ruoka on meille merkinnyt lähinnä kasviksia riisillä, kasviksia nuudeleilla ja kerran jopa kasviksia riisillä ja nuudeleilla. Välillä piti saada purilainen. Jotain eroa Vietnamin keittiöissä selvästi on Kiinaan verrattuna (puhumattakaan Koreasta saati Japanista) - vatsamme ainakin ovat kertoneet sellaista viestiä koko viikon.

Mainittakoon vielä, että vähän aikaa sitten täyteen tullut neljä kuukautta matkantekoa saattoi olla jonkinlainen koti-ikävän rajapyykki: matkan jälkeistä aikaa koskevat ajatukset lisääntyivät äkkiä huomattavasti ja välillä pitää tosissaan pysähtyä katsomaan ympärilleen ja vetää itsensä tähän hetkeen.

Nyt on Hanoin aika kuitata: huomenaamulla odottaa juna kaupunkiin nimeltä Thanh Hoa, mistä matka jatkuu jo kohden Laosia.

Ho Chi Minhin mausoleumi.

Ankea aukio.

Presidential palace - kivan värinen!

Onkijoita järvellä.

Hoan Kiem -järvi.

Vietnamin rauhaa.

Hattu, puu ja poseeraus.

Pikku gekko huoneemme vessan ikkunassa. Myös sisäpuolella
myöhemmin.

Bussilla Kiinasta Vietnamiin

Seuraa yksityiskohtainen selonteko siitä, kuinka päästä Nanningista Hanoihin helpohkosti, nopeahkosti, halvalla ja vieläpä nääntymättä matkalla nälkään. Jouduimme jonkin verran selvittelemään, googlettamaan ja jännittämään, kuinka operaatio lutviintuu, mutta kaikki meni paremmin kuin hyvin.

Kävimme pari päivää etukäteen ostamassa bussiasemalta liput Hanoihin, ja ne maksoivat 148 yuania kappaleelta. Olimme kysyneet hostellistamme neuvoa, mistä bussit lähtevät. Niitä lähtee ilmeisesti useammastakin paikasta, mutta tämä nimenomainen lähti International Tourist Distribution Centeristä suht läheltä Nanningin juna-asemaa. Suora reitti kulkee siis Nanningista Pingxiangin läheisen rajanylityspisteen, eli Friendship Passin, kautta Hanoihin.

Bussin lähtöpaikka (keskellä näkyvä matala rakennus).

Maanantaiaamuna olimme lähtövalmiina hyvissä ajoin, bussin oli määrä startata klo 8.50. Täyteen tulleessa autossa näkyi useampi länkkärireissari, mikä tietyllä tavalla rauhoitti fiilistä - samassa veneessä oltiin. Matkaan päästiin vain kymmenisen minuuttia myöhässä. Iloinen yllätys oli, että meille jaettiin bussissa hintaan sisältyvät eväät: vesipullo, omena, jännä säilykepurkkikeitto ja kaksi kiinalaisten rakastamaa mooncake-torttua. Keitto tosin näytti kuvan perusteella aika lihaisalta, joten se jäi maistamatta, ja mooncakeissa oli outo täyte, luultavasti jotain paputahnaa. Omasta takaa oli mukana lisäksi pähkinöitä, keksejä ja mandariineja, niillä mentiin.

Nyt maistetaan mooncakea.

Kolmisen tuntia huristettiin menemään (oli siinä yksi vessatauko), kunnes bussiemäntä ilmoitti jotain kiinaksi ja näytti meille kännykän ruudulta englanninnoksen. Eka passien tarkastus. Rajalle saavuttaessa mentiin kaikki ulos bussista ja kamat mukaan. Siellä meitä kuljetettiin ympäri golfauton tapaisilla kärryillä, ja kaulaan piti ripustaa lappu, josta tiedettiin, ketkä ovat samaa kyytiporukkaa. Kun meidät oli leimattu ulos Kiinasta, oli vuorossa vietnamilainen leima. Meillä ei siis ollut viisumeita, koska Suomi yhtenä harvoista maista on Vietnamin kanssa sellaisissa väleissä, ettei sitä tarvita, kunhan viipyy maassa vain 15 päivää. Jännäsimme kuitenkin, joudummeko maksamaan jotain kaksiviikkoisesta oleskeluluvasta, ja sitä, alkavatko ne kysellä maastapoistumispilettien perään, joita meillä ei tietenkään ole, koska poistunemme bussilla.

Passintarkastustoimisto sillä puolen oli vähintäänkin mielenkiintoinen: tilaa ei ollut mitoitettu laisinkaan sille jonottajamäärälle, joten ihmisiä tursui joka suuntaan. Passit piti vain antaa luukusta jollekulle virkailijoista, jotka sarjaleimasivat niitä pinotolkulla. Missään vaiheessa ei kyselty maksuja, jatkolippuja, saati edes verrattu pärstöjä passikuviin. Joidenkin passien välistä vilahti setelinnurkka niiden sujahtaessa luukusta sisään. Takaisin passit jaettiin siten, että virkailija heilutti läpyskää ilmassa, jotta sen omistaja tunnistaisi omansa. Meidän naamamme herättivät vietnamilaisissa jotain kummaa hilpeyttä. Tarvittava leima oli kuitenkin saatu, joten ei muuta kuin takaisin golfkärryn kyytiin, jolla päästiin seuraavaan bussiin.

Taukopaikalla.

Matka rajalta pääkaupunkiin vei sitten vielä 4-5 tuntia. Kerran pysähdyttiin vessatauolle paikkaan, jossa eräs paikallismamma kävi vuorotellen kaikki länkkärit läpi kyselemässä jotain - sanaakaan ei ymmärretty. Bussin ikkunasta katseltiin jossain määrin absurdia näkyä: moottoriteiden keskellä, Samsungin ("we are proudly the biggest mobile phone factory in the world") mainoskylttien alla vietnamilaisia tyypillisissä kartiohatuissaan selkä kyyryssä kuopsuttamassa riisipeltoa, vesipuhvelit kintereillä.

Kun Hanoi alkoi siintää, tuli ajankohtaiseksi pohtia, kuinkahan sieltä, minne ikinä bussi meidät jättääkään, päästään kaupungin vanhaan keskustaan paikantamaan hostellia. Joku muista länkkäreistä kävi selvittämässä asiaa kuskilta, ja kuulimme, että bussi saapuu My Dinh -nimiselle asemalle, noin 7 km päähän ydinkeskustasta. Perillä jostain pölähti ylen ystävällinen "opas", joka oli innokas auttamaan meitä eteenpäin asemalta ja varoitteli epämääräisistä takseista ja huijareista, vaikka oli itsekin aika lipevä tapaus. Lyöttäydyimme yhteen samassa veneessä olevien viiden länsimaalaisen kanssa, ja otimme kimppataksin. Yksi porukasta oli käynyt Vietnamissa ennenkin, ja osasi jopa kieltä vähän, joten hän pyysi jonkun soittamaan meille luotettavan taksifirman edustajan (vihreää Mai Linh -firman taksia sai odottaa tovin, mutta mittari raksutti asiallisesti). Meitä oli siis seitsemän - lisäksemme kaksi saksalaista, kaksi kanadalaista ja yksi brittiläinen elämäntapamatkaaja - jotka änkeydyimme kuuden matkustajan pirssiin rinkkoinemme. Ainakin puoli tuntia meni ennen kuin oltiin Old Quarterissa, mutta onnekkaasti sinne päästiin, ja sukellettiin taksista ahtaille kaduille, joilla kävellessä pitäisi olla silmät selässä, olkapäissä ja vielä joku ylimääräinen vaisto lisänä mopojen väistämistä varten.

Hanoissa mopojen seassa puikkelehtien.