Olkhon

Osa 1

Sateisena maanantaiaamuna keräsimme itsemme hostellista yhdeksän aikoihin ehtiäksemme kymmeneksi linja-autoasemalle. Hostellin avulias Anya oli varannut meille paikat Olkhonin bussista. Olkhon siis on suiponmallinen saari Baikal-järvessä, jonne kuljetetaan turisteja monta pikkubussillista päivässä, koska paikallinen Nikita-niminen mies on onnistunut tekemään saaren isoimmasta kylästä, Khuzirista, matkailukohteen.


Kartassa Baikal -järvi, jonka keskellä näkyy Olkhonin saari (järven länsireunalla)

Meillä ei ollut mitään muuta tietoa bussistamme kuin että siinä pitäisi lukea saaren nimi, joten kun asemalla eka sellainen kyltti nähtiin, mentiin siihen. Mahduttiin mukavasti pikkubussin takapenkkeihin ja rinkat sopivat hyvin viereiseen tavaratilaan. Hetken jo tuntui, että hyvinhän tässä kuusi tuntia istuksii. No, se olikin sitten liian hyvää ollakseen totta. Pian ovesta kurkisti mies, joka kysyi Tapania, ja viittasi meidät mukaansa. Hän olikin se, jolta Anya oli meille paikat varannut, ja oli lähtenyt etsimään meitä (koska halusi tietysti oman bussinsa täyteen). Päädyttiin isompaan ja täydempään bussiin, ja kuski ilmoitti, että rinkat pitää köyttää katolle, mihin yritettiin kyllä protestoida. Turha siinä oli kiukutella, vaikka ei oikein luotettu, että kamat tosiaan pysyvät siellä ja vieläpä ehjinä.

Khuzir

Siinä sitten kökötettiin melkein seitsemän tuntia parinkymmenen ihmisen kanssa ahtaassa menopelissä, jonka jouset oli kovilla, kun kuski veti täysillä pitkin kuoppateitä. Välillä satoi kaatamalla ja me murehdittiin rinkkaparkojamme katolla (oli siellä pressu sentään niiden päällä). Onneksi meistä ei kumpikaan ole taipuvainen matkapahoinvointiin - oli meinaan hyvät edellytykset vetää naama vihreäksi (ei tosin myöskään syöty mitään, koska eväät meni katolle).

Saarelle päästiin lautan kyydillä, ja siitä matka jatkui kylään vielä varmaan tunnin verran aina vain kuoppaisempaa hiekkatietä. Tiellä tuli vastaan lehmiä, ja irtokoiria jolkotteli siellä täällä. Bussi jätti ihmiset kunkin omaan majapaikkaansa. Meidän emäntämme Olga oli onneksi kuskille tuttu, koska itse emme tienneet taaskaan enempää kuin rouvan nimen. Meitä olikin jo odotettu - ruoka höyrysi pöydässä valmiina. Myös katolla olleet kamat osoittautuivat pientä kuraa lukuunottamatta olevan kondiksessa. Samana iltana teimme vielä pikku kävelyn, kun aurinko tuli esiin ja paljasti järven kimalluksen. Olgan luona kohtasimme tuttujakin - samasta Irkutskin hostellista saareen lähteneen saksalaismiehen sekä nuoren hollantilaispariskunnan.

Kuvia asuinpaikastamme, Olga-tädin kodista:

Tuoreita munia saatavilla.

Pihapiiriä

Saniteettitilat

Kotiportti

Osa 2

Ensimmäinen aamu Olkhonilla alkoi sikäli kurjasti, että aamiaisemme koostui kinkkupiiraasta ja makkaravoileivistä. Vegetarismistamme oli ilmoitettu Olgalle jo Irkutskista ja hän vielä tarkisti maanantai-illalla, että olihan se "no meat". Hollantilaisparilla oli sama probleema: tyttö pyöritteli piiraanpalaa lautasellaan jättäen sen lopulta siihen ja poika oli nyppinyt kinkunpalat erilleen yrittäen syödä vain kinkuttomat alueet. Itse päädyimme juomaan teemme ja lusikoimaan pienet jugurtit, mutta jätimme piiraan koskematta - kasvisruoasta oli varsin selvästi sovittu, joten nyt ei ollut se hetki, kun syömme kuollutta eläintä vaihtoehtojen puuttuessa (joka epäilemättä vielä tulee eteen).

Paikallinen Champs Elysée

Läksimme kävelemään kylän raittia, haettiin vähän sämpylää puodista, ja suunnistettiin päänähtävyydelle: Shamaaninkivelle, joka nousee terävänä hampaana järvestä lähellä rantaa. Ihmiset kiipeilivät pehmeän hiekkaista kallionreunaa rannalle ja taas ylös kielekkeelle. Irtolaiskoiria ilmestyi jalkoihin hyörimään ja lunkit lehmät mutustivat vähäistä nurmea vähän matkan päässä. Ihmettelimme kuinka taitavasti nekin kiipeilivät jyrkässä rinteessä muina lehminä. Yksi lähti peräämme ammuen, ehkä se oli hellyydenkipeä.

Näkymiä kylän laidalta

Hiljaiseksi vetää

Olkhon oli alkuun hiukan hämmentävä: maisema järvelle on tosin hieno, mutta muuten paikka tuntui vaativan pientä asenteen hakemista kohdalleen. Kylä muistuttaa Turun käsityöläismuseota, ja ihmisiä näkyy harvassa. Kaikki turistitkin ovat ilmeisesti joka päivä jollain ekskursiolla ympäri saarta - tai sitten nukkuvat mökeissään. Tiistai-illalla käytiin lounaan (lihattoman) jälkeen uudelleen tallaamassa nummia, piipahdettiin pikkuisessa kirkossa, jonka sisällä oli huumaavan hiljaista, ja törmättiin mäen päällä keihinkäs muihin kuin suomalaisiin (jotka tunnistivat Tapsan Haltin ja Haglöfsin vermeistä)! Hannu ja Aino olivat matkalla Japaniin työharjoitteluun, ja juteltiin pitkät pätkät tähänastisista juna- ja muista kokemuksista. He suosittivat ekskursiota saaren kärkeen, jota kutsutaan Hoboiksi. Otimme vaarin vinkistä ja vihjaisimme Olgalle asiasta - hän hoiti meille paikat keskiviikkoaamun lähtöön (taitavat olla kaikki majapaikan- ja ekskursiontarjoajat kavereita keskenään täällä).

Shamaanikallio

Osa 3

Urhea menopelimme

Puolisen tuntia myöhässä saapui pieni, rämisevä pakettiauto noutamaan meitä ekskursiollemme. Mukana oli lisäksemme kolme miespuolista matkailijaa. Vartin verran ajettiin ensimmäiselle maisemapysäkille, jolla kuskimme totesi, että oli unohtanut hakea vielä kuusi muuta tyyppiä kyytiin, joten heidän pitäisi mennä takaisin, ja me kaksi voisimme siirtyä toiseen samanlaiseen "maitotölkkiin" (samannäköisiä, ilmeisesti vanhoja armeijan pakettiautoja, joihin mahtui kuskin lisäksi 13 henkeä, ja joissa oli pakosti käsittämättömän hyvät jouset, päristeli pitkin aavikkopolkuja peräkanaa). Ängimme mukaan seurueeseen, johon kuului vain venäläisiä - kolme bandiitin näköistä miestä ja kolme naista, joista yksi näytti jonkun elokuvan arkeologiseikkailijattarelta, ja jolla oli mukanaan 11-vuotias, meihin tutustumaan innokas poika.


Siinä jäi vuoristoradat toiseksi, kun niitä teitä kolisteltiin menemään. Aina kun maisema oli erityisen komea, pysähdyttiin hämmästelemään. Saaren kärkeen päästyämme patikoitiin jonkun matkaa viistoa rinnettä, ja tuijoteltiin järven ja taivaan sekoittuvaa sinisyyttä. Me jäätiin hetkeksi varjoon pois auringonpoltteesta, kun muut kapusivat jonnekin alemmas, mistä näki ilmeisesti hylkeitä. Sillä välin kuskimme oli pistänyt nuotion pystyyn ja kiehauttanut lounaaksi kalakeiton. Paikallinen ylpeyshän on omul - lohenkaltainen uiskentelija, jota elelee ainoastaan Baikalissa. Sitä on saatu Olgan luonakin joka ilta (hyvä että syömme sentään kalaa :) ). Soppa olikin aika omalaatuinen: fisut oli liemessä isoina kappaleina, päät ja pyrstöt joukossa. Tapsan lautaselta tuijotteli paha silmä, Riinalla taas pisti kokonainen pyrstö esiin perunapalasten välistä. Ruokailun jälkeen tähteet kerättiin takaisin kattilaan - mahtaako saada seuraava retkiporukka siitä murkinat. Paluusuunnalla piipahdettiin saaren itärannalla pikkukylässä, jossa muutama seurueesta kävi ratsastamassa ja me etsimme täydellisen pyöreää kiveä rannalta. Kyseinen kylä näytti toimivan muutaman aurinkopaneelin voimin - Khuziriin sen sijaan on ollut sähköpiuhat vedettynä jo vuodesta 2005.

Näkymää pohjoiskärjestä

Saaren länsireuna

Viimeinen päivä meni tekemättä varsinaisesti mitään. Olgan sapuskat olivat sitä yhtä lihaisaa harhaosumaa lukuunottamatta erinomaiset, ja asumuksen tietynasteiseen askeettisuuteen tottui. Toilettihan oli siis mallia "long drop" - ei muuta eroa suomalaiseen ulkohuussiin kuin että istuin puuttui. Myös suihku löytyi pihan perältä: auringon lämmittämä hiljainen vesiliru ajoi asian mitä mainioimmin. Perjantaiaamuna meidät kipattiin jälleen pikkubussin kyytiin niin monen muun kanssa kuin siihen suinkin mahtui, ja palasimme hetkeksi helteiseen Irkutskiin.