Ihastuttava Irkutsk

Käytettyämme puolitoista päivää matkan jatko-operaatioiden järjestelyyn tuli sellainen olo, että olisi täällä Irkutskissa voinut pitempäänkin hengata. Kerrassaan viehko pikku kaupunki! Angara-joki on leveä ja kaunis, puistoja löytyy, ja vanhat, ruskeat puuröttelöt nojailevat kadunkulmissa sopuisasti hiukan vähemmän vanhojen kivitalojen kanssa.

Myös Lenin tiesi missäpäin on juna-asema.

Lähdimme aamupäivällä urheasti metsästämään kaksia junalippuja, ensin Ulan Udeen Baikal-järven toiselle puolen, sitten sieltä Ulan Batoriin, Mongolian pääkaupunkiin. Eräs matkailutoimisto keskustassa tuotti vesiperän, vaikka suurenmoinen opaskirjamme Transsiberian Handbook väitti sieltä lippuja saatavan. Huristelimme siis juna-asemalle ruosteisella ratikalla ja asemoiduimme jonon perään. Olimme saaneet hostellista avuksemme kyrillisen paperilapun, joka kertoi mistä minne ja milloin. Ulan Uden liput järjestyivät näpsäkästi, mutta Ulan Bator oli haastavampi, koska kyse oli kansainvälisistä lipuista. Kahden väärän jonotuksen jälkeen päästiin oikealle luukulle, joka tosin oli vähän aikaa kiinni teknisen vian takia (kunnes kyltti siirrettiin viereiselle luukulle). Hitaasti, mutta lopulta kaikin puolin onnistuneesti saimme myös Mongolian tiketit taskuun.

Hiljainen pääkatu Karl Marx Avenue

Summasimme hiukan, minkä verran tähän mennessä on kulunut pennosia junamatkustukseen Venäjän halki. Mukaan lukien yllättävän halvaksi osoittautuneet Ulan Batorin liput saimme eurohinnaksi vajaat 450 per pää. Sillä summalla pääsee siis Pietarista Mongoliaan saakka, vaikka matkustaisi enimmäkseen kupé-vaunussa eli 2. luokassa. Platzkart (3. luokka, jossa ei ole väliseiniä ja sänkyjä on enemmän) olisi vielä huomattavasti halvempi, mutta paikat ovat usein jo täynnä.

Tramissa on träminää

Asemalta ajoimme ratikalla kaupungin toiselle puolelle torille, josta sai mm. erinomaista, simanmakuista kvas-juomaa tynnyristä suoraan omaan pulloon, hinta vain 16 ruplaa (30-40 senttiä)/ puoli litraa. Sitten käveltiin kaupungin halki jokirantaan, ja nähtiin jälleen yksi Lenin-patsas (kuinkahan monta niitä on jo nähty eri kaupungeissa?).

Huomenna koittaa lähtö Olkhonin saarelle, josta ollaan kuultu ylistäviä sanoja. Saimme majapaikan vanhan Olga-tädin luota talosta, jossa ei ole juoksevaa vettä (mahtoiko olla sähköäkään). Baikal-järven kimallus kutsukoon siis!

Rantapuistossa oli juhlat.