Holiday in Mongolia

Lomailua UB:ssa

Outo länsimaalainen oli
nähtävyys mongolitytöille.

Juhannusta edeltävällä viikolla täällä vietettiin vähän "lomaa" matkustamisesta. Oleiltiin hostellilla enimmäkseen - saatiin sänkypaikat yläkerrasta, jossa oli ihanan rauhallista verrattuna alakerran älämölöön. Katsottiin elokuvia, sekä teatterissa (Madagascar 3, dubbaamattomana!) että hostellin dvd-valikoimasta, ruokittiin itseämme viereisen State Department Storen erinomaisen ruokaosaston antimilla (sieltä löytyy jopa luomuhylly erikseen!), ja vähän tallailtiin sentään kaupungin likaisia katujakin. Ulan Bator on antanut itsestään vaikutelman kaoottisena ilmansaastekeskittymänä, jossa vilisee taskuvarkaita ja melkein päälle ajavia autoja. Ei järin imartelevaa. Täällä nyt kuitenkin hengataan - vielä viikko aikaa, sillä junaliput Pekingiin on päivätty heinäkuun kuudennelle.

Parlamenttitalo. Keskellä paksu Tsingis Khan.

Tunsimme itsemme outolinnuiksi ja loisiksi, kun emme heti osoittaneet kiinnostusta hostellin järjestämiin nomadiretkiin. Ihmisiä tuli ja meni koko ajan retkelle ja sieltä takaisin. Ymmärrettävää sikäli, ettei UB:ssa kauheasti puuhaa travellerille olekaan. Ja kaikki haluavat totta kai kokea autenttisesti mongolialaisten perinteisen elämäntavan jurtissa keskellä erämaata ja vuorimaisemaa. Me mietittiin, että jaksaiskos sitä...

Perjantai-illalla kahdeksan aikaan päätettiin sitten kysäistä eräästä viisipäiväisestä retkestä, jota oltiin kansiosta tutkittu, että saattaisi olla sopivan kokoinen meille. Yllärinä kuultiin, että juurikin se retki oli starttaamassa seuraavana aamuna ja kaksi paikkaa oli jäljellä. Ei muuta kuin viime tipan järjestelyihin: maksu piti hoitaa ennen, joten Tapsalle tuli taas reissu pankin tiskille. Sieltä palattiin melkoisena hillopäällikkönä: miljoona taskussa! Ja koska suurin tugrik-seteli on 20 000, oli lappusia tuhoton tukku taskuun tungettavaksi. (Retken hinta oli kahdelta joku vajaa 700 000 tugrikia, joka on euroissa nelisensataa - all inclusive). Kamat järjestettiin siten, että toiseen rinkkaan tuli kaikki retkelle mukaan otettava ja toinen jätettiin säilöön hostelliin. Hintaan kuului siis kaikki kuskin ja oppaan palveluista muonitukseen ja majoittumisiin jurtissa paikallisten perheiden vieraana.

Länkkäriruokaa juhannusaaton kunniaksi.

Juhannus nomadina

Retkiohjelma

Lauantaiaamuna kahdeksalta meitä odotti pihalla minibussi, lippispäinen kuljettajamiekkonen ja hymyilevä opastajatar. Porukkaan lukeutui lisäksemme brittipariskunta Tom ja Katie sekä portugalilais-filippiiniläinen pari Alfredo ja Karen. Eka ajorupeama kesti kuusi tuntia, mikä vähän venyi, kun pysähdyttiin seuraamaan jonkinlaista koko perheen pelitapahtumaa, jossa miehet heittelivät teltoissa palikoita kurkkulaulun säestyksellä, ja myöhemmin paikallinen Olavi Virta veti komian soolon.

Mongolialainen neppauspeli

Ensimmäisen nomadiperheen luo saavuttiin ihmetellen kaikkea: jurttien ympärillä avautuvaa näköalaa, eläintenkakan määrää pihalla, fermentoituneen hevosenmaidon makua ja jurttien värikästä sisustusta. Perheeseen kuului suloinen 10 kuukauden ikäinen tyttövauveli, joka veti huomion puoleensa, sekä isompia lapsia, jotka olivat innoissaan uusista pallopelikavereista. Alkuun kyllä tuli hölmö olo: mennä nyt sinne kameroineen tuijottelemaan toisten normaalia elämää. Retken kuluessa kävi tosin ilmi, että kesäaikaan nomadiperheet majoittavat länkkärituristeja luonaan päivittäin, ja luultavasti siitä saatava lisätulo on heille ihan tervetullutta. Sitä paitsi mongolialaiset ovat ihmisinä erittäin ystävällisiä ja vieraanvaraisia, jurtat ovat aina avoinna kyläilijöille.

Perinteinen nomadiasumus kaikilla herkuilla.

Retken aikana yövyttiin siis yhteensä neljässä eri jurtassa eri puolilla lääniä. Mukavuus- ja hygieniaolot vaihtelivat hyvin vähän: tasaisemmille paikoille oli pystytetty muutamasta laudasta vessakoppi ovella tai ilman, kun taas kukkulaisilla seuduilla vessan paikan sai valita ihan itse, maisemalla varustettuna. Tuli väistämättä mieleen, että sikäläisten vastustuskyky lienee kehittynyt hippasen pitemmälle kuin länsimaisen tallaajan, mistä esimerkkinä se, kun ensimmäisen majapaikan vauvatyttö seisoskeli oven suussa kaikessa rauhassa ottaen tukea korillisesta hevonpeetä, jota käytettiin kamiinan lämmitykseen. Kukaan ei rynnännyt siirtämään lapsen sormia pois kakkaroiden joukosta.

Vauvamongoli

Tuplakyttyrä

Länsimainen vastustuskyky myös osoitti heikkoutensa toisen päivän jälkeen. Mongolian arojen ruokavalio koostuu ymmärrettävästi eläinkunnan tuotteista (vaikka kokkinakin toiminut oppaamme oli varannut mukaan vihannesta nuudelin ja riisin höysteeksi). Lihansyönnin vältimme poikkeusluvalla taas, mutta eläinrasvaa tuli kukkuroittain erinäisten maidosta vatkattujen tuotteiden mukana. Paikallinen tee esimerkiksi, joka sisälsi enemmän maitoa kuin teetä, maistui hyvältä kuin mikä. Maito luonnollisesti oli aina tuoreeltaan lypsettyä eikä sitä ollut kukaan pastöroimassa. Jokin vieras bakteeri sitten ylitti Riinan vatsan sietokyvyn tokana yönä, ja muutaman kerran mentiin juosten tähtitaivaan alle. Pahaksi onneksi kyseinen yö oli retkemme kaikista kylmin: tuuli oli jäätävä ja nukkumajurtassakaan ei ollut kamiina päällä. Aamulla iski kuume, eikä syöminen oikein kiinnostanut enää loppumatkasta.

Retkeen kuului jurtissa kyläilyjen lisäksi mm. käynti buddhalaisessa luostarissa, kameli- ja hevosratsastusta sekä pistäytyminen valtavalla Tsingis kaanin patsaalla, joka on maailman suurin ratsastajapatsas ja rakennettu ruostumattomasta teräksestä. Toisena päivänä ajettiin Kharakhorumiin, Mongolian Turkuun - eli entiseen pääkaupunkiin. Tsingiksen ollessa kaanina se oli imperiumin keskus, kunnes poikansa Kublai vaihtoi pääkaupungiksi Pekingin, ja myöhemmin koko Kharakhorum tuhottiin.

Myös pesukone kuului joidenkin
jurttien varusteluun.

Kaksi tolppaa pitelee jurtan kattoa.
Näiden välistä ei sovi kävellä.

Kaminassa poltettiin lantaa.

Kamelit olivat vekkuleita tyyppejä. Niiden selkään pääsy oli aika jännittävää ja istumalihakset kokivat kovia etenkin, kun lurppahuulet ottivat muutaman juoksuaskeleen. Kyttyräkaverit myös lönkyttelivät niin lähellä toisiaan, että piti varoa, ettei oma kengänkärki osu viereisen kamelin hännän alle. Hevosratsastusta oli ohjelmassa viimeisenä päivänä, jolloin satoi. Köpsyteltiin märkinä laiskahkojen heppojen selässä vuorimaisemassa, ja jännitysmomentit rajoittuivat siihen loppumetrien hetkeen, jolloin Tapsan hevonen sai sekoamiskohtauksen, meni polvilleen ja pudotti Tapsan selästään. Isoa mustelmaa suuremmitta haavereitta säästyttiin.

Opittiin retken aikana myös perinteisiä "ankle bone gameja" eli vuohen tai lampaan nilkkaluilla pelattavia pelejä. Luussa on neljä sivua, jotka kuvaavat kamelia, hevosta, vuohta ja lammasta, ja niitä heitellään kuin noppia. Ekan majoitusjurtan isäntä oli mestari lajissa, jossa piti heittää ilmaan ketjunpätkä ja sen ollessa ilmassa saada kouraistua mahdollisimman monta nilkkaluuta - ja olla tiputtamatta niitä samalla kuin koppaa ketjun samaan kouraan. Riinalta sama ei luonnistunut lainkaan.

Näin se homma toimii.

Viimeisenä yönä isäntinämme oli kazakkiperhe, joka erosi mongolialaisista kasvonpiirteiltään aika selvästi, ja he vaikuttivat myös hiukan iloisemmalta väeltä. Heidän keskuudessaan eletään perinnettä, että kazakki saa mennä naimisiin vain toisen kazakin kanssa. Pääsimme todistamaan myös tapahtumaa, jossa yhden perheen vastasyntynyt lapsi luovutettiin toiselle, lapsettomaksi jääneelle perheelle. Kyseessä oli tosin veljesten perheet, ja elämä jurttanaapurien kesken on ilmeisesti hyvin läheistä muutenkin, joten alkuperäiset vanhemmat saavat varmasti seurata luovuttamansa lapsen kasvua omalla pihallaankin.

Kallo mäen päällä. Alhaalla jossain kotijurttamme. 

Parhautta retkessä oli nomadi-ihmisten tapaaminen, vaikka kommunikaatio heidän kanssaan jäikin aika vähäiseksi. Teki taasen hyvää vanhalle kunnon kerma-sanonko-mille vetää mukavuustasot kohti minimiä ja nähdä täysin erilainen tapa elää. (Mainittakoon silti, että jurtista löytyi telkkarit digibokseilla, ja kännykät piippasivat. Lautasantennit ja aurinkopaneelit pihalla eivät ehkä sopineet mielikuvaan. :) ) Mutta kun torstaina illansuussa palattiin "kotiin" hostellille, ai että se suihku teki hyvää...

Yli rajan: Mongolia

Päästiin Mongoliaan! Parhaillaan odotellaan dormisänkyjen vapautumista hostellilla - torkut maistuis. Juna saapui ajallaan puoli seitsemän aikaan, eikä siinä nukuttua yötä voi sanoa järin levolliseksi. Golden Gobi -hostellin ilmainen kyyditys asemalta aamulla oli ihan luksuspalvelua.

Peruutetaan taas pari päivää: perjantai-illalla otimme siis junan Irkutskista Ulan Udeen. Budjettiratkaisuna vedettiin kahdeksan tunnin matka yöllä istumapaikoilla (maksoi vain n. 10 euroa/ pää). Kompartmenttiseurana oli neljä mongolialaista teinityttöä, mikä oli ok, mutta nukkuminen kahdestaan yhdellä pitkällä penkillä oli jotakuinkin epätoivoista. Noo, aamulla hostelliin torkkumaan. Seuraava yö oli varattuna Ulan-Ude Travellers Housesta läheltä asemaa. Matkalla sinne ohitettiin Uden ainoa nähtävyys: giganttinen Leninin pää. Lauantaina oli hirveä helle, joka illalla lohkesi ukonilmaksi. Löysimme laadukkaan ruokakaupan nimeltä Sputnik ja söimme pitkästä aikaa pelkkää salaattia (kurkkua, tomaattia ja päälle smetanaa :) ). Hostellilla oli hyvä meininki: sen pitäjä Denis rämpytti kitaraa ja yksi ruotsalaistyttö lauloi mahtavasti. Laulelo tosin jatkui siinä määrin myöhään, että kunnon yöunet jäi taas puolitiehen.

Melko absurdia

Sunnuntaina sitten oli taas maisemanvaihdos edessä: Venäjä jäi taakse kolmen ja puolen viikon osuutensa jälkeen ja yöjuna Ulaanbaatariin, Mongolian pääkaupunkiin, starttasi iltapäivällä. Venäjän junissa kohtasimme varsin vähän muita travellaajia, mutta nyt oli vaunu pullollaan länkkärimatkalaisia, mukaan lukien pari heppua Oulusta. Hytissä odotteli meistä hiukan vanhempi (jotain 35 v.) hollantilaispariskunta, kunnon travellerihenkisiä ja puheliaita tyyppejä. Turistiin mm. siitä kuinka valtavan roskaista Venäjällä on, ja siitä, millaista on palata vuoden reissun jälkeen kotiin (heillä oli tästä jo kokemusta). 

Siinä kuuden maissa illalla juna pysähtyi Naushkin raja-asemalle. Kuumuus oli päivän kuluessa hivuttautunut ilmastoimattomaan junanvaunuun, ja avoin ikkuna ei auttanut yhtään, kun ilma seisoi ulkonakin. Opaskirja kertoi, että rajamuodollisuuksiin menee todennäköisesti viitisen tuntia. Passimme kerättiin pois, ja sitten odotettiin. Ja odotettiin. Mentiin ulos asemalaiturille, kipitettiin vähän matkan päähän kauppaan hakemaan lisää juotavaa epävarmoina siitä, kuinka kauas junasta uskaltaa lähteä, tultiin takaisin, ja odotettiin taas. Sitten alkoi ravata erinäistä koppalakkia tarkistamassa penkkien alle, maton alle ja varmaan verhon taaksekin, huumekoiran kanssa ja ilman, passit saatiin jossain kohtaa takaisin, ja puoli kymmenen paikkeilla juna liikahti eteenpäin. Rajan toisella puolen stopattiin taas, Sühbaatarin asemalle, jolla sotilaspoijjaat seisoi asennossa junan saapuessa. Sitten kaikki sama uudestaan - passit sinne ja tänne, tarkistukset joka väliin, koppalakit tärkeinä ja vielä maahantulo- ja tullilomakkeiden täyttö. Ja se kuumuus. Joku sanoi 42 astetta. Teimme kuolemaa.

Joskus yhdentoista jälkeen päästiin jatkamaan - ja nukkumaan. Aamulla viiden kieppeillä alkoi väki vaunussa heräillä, onneksi yö oli viilentänyt ilmaa mukavasti. Mongolialainen maisema ikkunasta ei eronnut mitenkään Baikalin alueesta Venäjällä: hiekkaa, hökkelikylää ja roskaa. Ehkä muunkinlaista näkymää löytyy myöhemmin, kun lähdetään jonkinlaiselle aavikkoretkelle. Niitä järjestetään täällä joka tahon toimesta ja ovat ikään kuin "must". 

Mutta nyt chillataan. Varattiin koko viikko hostellista, ja joku ehkä ihmettelee, miten niin kauan saa kulutettua samassa paikkaa, mutta hälläkö väliä. Täällä on halpaa ja lähellä on kasvisravintoloita. Jos nyt vielä saatais ne sängyt pian, niin that's about it. 

Olkhon

Osa 1

Sateisena maanantaiaamuna keräsimme itsemme hostellista yhdeksän aikoihin ehtiäksemme kymmeneksi linja-autoasemalle. Hostellin avulias Anya oli varannut meille paikat Olkhonin bussista. Olkhon siis on suiponmallinen saari Baikal-järvessä, jonne kuljetetaan turisteja monta pikkubussillista päivässä, koska paikallinen Nikita-niminen mies on onnistunut tekemään saaren isoimmasta kylästä, Khuzirista, matkailukohteen.


Kartassa Baikal -järvi, jonka keskellä näkyy Olkhonin saari (järven länsireunalla)

Meillä ei ollut mitään muuta tietoa bussistamme kuin että siinä pitäisi lukea saaren nimi, joten kun asemalla eka sellainen kyltti nähtiin, mentiin siihen. Mahduttiin mukavasti pikkubussin takapenkkeihin ja rinkat sopivat hyvin viereiseen tavaratilaan. Hetken jo tuntui, että hyvinhän tässä kuusi tuntia istuksii. No, se olikin sitten liian hyvää ollakseen totta. Pian ovesta kurkisti mies, joka kysyi Tapania, ja viittasi meidät mukaansa. Hän olikin se, jolta Anya oli meille paikat varannut, ja oli lähtenyt etsimään meitä (koska halusi tietysti oman bussinsa täyteen). Päädyttiin isompaan ja täydempään bussiin, ja kuski ilmoitti, että rinkat pitää köyttää katolle, mihin yritettiin kyllä protestoida. Turha siinä oli kiukutella, vaikka ei oikein luotettu, että kamat tosiaan pysyvät siellä ja vieläpä ehjinä.

Khuzir

Siinä sitten kökötettiin melkein seitsemän tuntia parinkymmenen ihmisen kanssa ahtaassa menopelissä, jonka jouset oli kovilla, kun kuski veti täysillä pitkin kuoppateitä. Välillä satoi kaatamalla ja me murehdittiin rinkkaparkojamme katolla (oli siellä pressu sentään niiden päällä). Onneksi meistä ei kumpikaan ole taipuvainen matkapahoinvointiin - oli meinaan hyvät edellytykset vetää naama vihreäksi (ei tosin myöskään syöty mitään, koska eväät meni katolle).

Saarelle päästiin lautan kyydillä, ja siitä matka jatkui kylään vielä varmaan tunnin verran aina vain kuoppaisempaa hiekkatietä. Tiellä tuli vastaan lehmiä, ja irtokoiria jolkotteli siellä täällä. Bussi jätti ihmiset kunkin omaan majapaikkaansa. Meidän emäntämme Olga oli onneksi kuskille tuttu, koska itse emme tienneet taaskaan enempää kuin rouvan nimen. Meitä olikin jo odotettu - ruoka höyrysi pöydässä valmiina. Myös katolla olleet kamat osoittautuivat pientä kuraa lukuunottamatta olevan kondiksessa. Samana iltana teimme vielä pikku kävelyn, kun aurinko tuli esiin ja paljasti järven kimalluksen. Olgan luona kohtasimme tuttujakin - samasta Irkutskin hostellista saareen lähteneen saksalaismiehen sekä nuoren hollantilaispariskunnan.

Kuvia asuinpaikastamme, Olga-tädin kodista:

Tuoreita munia saatavilla.

Pihapiiriä

Saniteettitilat

Kotiportti

Osa 2

Ensimmäinen aamu Olkhonilla alkoi sikäli kurjasti, että aamiaisemme koostui kinkkupiiraasta ja makkaravoileivistä. Vegetarismistamme oli ilmoitettu Olgalle jo Irkutskista ja hän vielä tarkisti maanantai-illalla, että olihan se "no meat". Hollantilaisparilla oli sama probleema: tyttö pyöritteli piiraanpalaa lautasellaan jättäen sen lopulta siihen ja poika oli nyppinyt kinkunpalat erilleen yrittäen syödä vain kinkuttomat alueet. Itse päädyimme juomaan teemme ja lusikoimaan pienet jugurtit, mutta jätimme piiraan koskematta - kasvisruoasta oli varsin selvästi sovittu, joten nyt ei ollut se hetki, kun syömme kuollutta eläintä vaihtoehtojen puuttuessa (joka epäilemättä vielä tulee eteen).

Paikallinen Champs Elysée

Läksimme kävelemään kylän raittia, haettiin vähän sämpylää puodista, ja suunnistettiin päänähtävyydelle: Shamaaninkivelle, joka nousee terävänä hampaana järvestä lähellä rantaa. Ihmiset kiipeilivät pehmeän hiekkaista kallionreunaa rannalle ja taas ylös kielekkeelle. Irtolaiskoiria ilmestyi jalkoihin hyörimään ja lunkit lehmät mutustivat vähäistä nurmea vähän matkan päässä. Ihmettelimme kuinka taitavasti nekin kiipeilivät jyrkässä rinteessä muina lehminä. Yksi lähti peräämme ammuen, ehkä se oli hellyydenkipeä.

Näkymiä kylän laidalta

Hiljaiseksi vetää

Olkhon oli alkuun hiukan hämmentävä: maisema järvelle on tosin hieno, mutta muuten paikka tuntui vaativan pientä asenteen hakemista kohdalleen. Kylä muistuttaa Turun käsityöläismuseota, ja ihmisiä näkyy harvassa. Kaikki turistitkin ovat ilmeisesti joka päivä jollain ekskursiolla ympäri saarta - tai sitten nukkuvat mökeissään. Tiistai-illalla käytiin lounaan (lihattoman) jälkeen uudelleen tallaamassa nummia, piipahdettiin pikkuisessa kirkossa, jonka sisällä oli huumaavan hiljaista, ja törmättiin mäen päällä keihinkäs muihin kuin suomalaisiin (jotka tunnistivat Tapsan Haltin ja Haglöfsin vermeistä)! Hannu ja Aino olivat matkalla Japaniin työharjoitteluun, ja juteltiin pitkät pätkät tähänastisista juna- ja muista kokemuksista. He suosittivat ekskursiota saaren kärkeen, jota kutsutaan Hoboiksi. Otimme vaarin vinkistä ja vihjaisimme Olgalle asiasta - hän hoiti meille paikat keskiviikkoaamun lähtöön (taitavat olla kaikki majapaikan- ja ekskursiontarjoajat kavereita keskenään täällä).

Shamaanikallio

Osa 3

Urhea menopelimme

Puolisen tuntia myöhässä saapui pieni, rämisevä pakettiauto noutamaan meitä ekskursiollemme. Mukana oli lisäksemme kolme miespuolista matkailijaa. Vartin verran ajettiin ensimmäiselle maisemapysäkille, jolla kuskimme totesi, että oli unohtanut hakea vielä kuusi muuta tyyppiä kyytiin, joten heidän pitäisi mennä takaisin, ja me kaksi voisimme siirtyä toiseen samanlaiseen "maitotölkkiin" (samannäköisiä, ilmeisesti vanhoja armeijan pakettiautoja, joihin mahtui kuskin lisäksi 13 henkeä, ja joissa oli pakosti käsittämättömän hyvät jouset, päristeli pitkin aavikkopolkuja peräkanaa). Ängimme mukaan seurueeseen, johon kuului vain venäläisiä - kolme bandiitin näköistä miestä ja kolme naista, joista yksi näytti jonkun elokuvan arkeologiseikkailijattarelta, ja jolla oli mukanaan 11-vuotias, meihin tutustumaan innokas poika.


Siinä jäi vuoristoradat toiseksi, kun niitä teitä kolisteltiin menemään. Aina kun maisema oli erityisen komea, pysähdyttiin hämmästelemään. Saaren kärkeen päästyämme patikoitiin jonkun matkaa viistoa rinnettä, ja tuijoteltiin järven ja taivaan sekoittuvaa sinisyyttä. Me jäätiin hetkeksi varjoon pois auringonpoltteesta, kun muut kapusivat jonnekin alemmas, mistä näki ilmeisesti hylkeitä. Sillä välin kuskimme oli pistänyt nuotion pystyyn ja kiehauttanut lounaaksi kalakeiton. Paikallinen ylpeyshän on omul - lohenkaltainen uiskentelija, jota elelee ainoastaan Baikalissa. Sitä on saatu Olgan luonakin joka ilta (hyvä että syömme sentään kalaa :) ). Soppa olikin aika omalaatuinen: fisut oli liemessä isoina kappaleina, päät ja pyrstöt joukossa. Tapsan lautaselta tuijotteli paha silmä, Riinalla taas pisti kokonainen pyrstö esiin perunapalasten välistä. Ruokailun jälkeen tähteet kerättiin takaisin kattilaan - mahtaako saada seuraava retkiporukka siitä murkinat. Paluusuunnalla piipahdettiin saaren itärannalla pikkukylässä, jossa muutama seurueesta kävi ratsastamassa ja me etsimme täydellisen pyöreää kiveä rannalta. Kyseinen kylä näytti toimivan muutaman aurinkopaneelin voimin - Khuziriin sen sijaan on ollut sähköpiuhat vedettynä jo vuodesta 2005.

Näkymää pohjoiskärjestä

Saaren länsireuna

Viimeinen päivä meni tekemättä varsinaisesti mitään. Olgan sapuskat olivat sitä yhtä lihaisaa harhaosumaa lukuunottamatta erinomaiset, ja asumuksen tietynasteiseen askeettisuuteen tottui. Toilettihan oli siis mallia "long drop" - ei muuta eroa suomalaiseen ulkohuussiin kuin että istuin puuttui. Myös suihku löytyi pihan perältä: auringon lämmittämä hiljainen vesiliru ajoi asian mitä mainioimmin. Perjantaiaamuna meidät kipattiin jälleen pikkubussin kyytiin niin monen muun kanssa kuin siihen suinkin mahtui, ja palasimme hetkeksi helteiseen Irkutskiin.

Ihastuttava Irkutsk

Käytettyämme puolitoista päivää matkan jatko-operaatioiden järjestelyyn tuli sellainen olo, että olisi täällä Irkutskissa voinut pitempäänkin hengata. Kerrassaan viehko pikku kaupunki! Angara-joki on leveä ja kaunis, puistoja löytyy, ja vanhat, ruskeat puuröttelöt nojailevat kadunkulmissa sopuisasti hiukan vähemmän vanhojen kivitalojen kanssa.

Myös Lenin tiesi missäpäin on juna-asema.

Lähdimme aamupäivällä urheasti metsästämään kaksia junalippuja, ensin Ulan Udeen Baikal-järven toiselle puolen, sitten sieltä Ulan Batoriin, Mongolian pääkaupunkiin. Eräs matkailutoimisto keskustassa tuotti vesiperän, vaikka suurenmoinen opaskirjamme Transsiberian Handbook väitti sieltä lippuja saatavan. Huristelimme siis juna-asemalle ruosteisella ratikalla ja asemoiduimme jonon perään. Olimme saaneet hostellista avuksemme kyrillisen paperilapun, joka kertoi mistä minne ja milloin. Ulan Uden liput järjestyivät näpsäkästi, mutta Ulan Bator oli haastavampi, koska kyse oli kansainvälisistä lipuista. Kahden väärän jonotuksen jälkeen päästiin oikealle luukulle, joka tosin oli vähän aikaa kiinni teknisen vian takia (kunnes kyltti siirrettiin viereiselle luukulle). Hitaasti, mutta lopulta kaikin puolin onnistuneesti saimme myös Mongolian tiketit taskuun.

Hiljainen pääkatu Karl Marx Avenue

Summasimme hiukan, minkä verran tähän mennessä on kulunut pennosia junamatkustukseen Venäjän halki. Mukaan lukien yllättävän halvaksi osoittautuneet Ulan Batorin liput saimme eurohinnaksi vajaat 450 per pää. Sillä summalla pääsee siis Pietarista Mongoliaan saakka, vaikka matkustaisi enimmäkseen kupé-vaunussa eli 2. luokassa. Platzkart (3. luokka, jossa ei ole väliseiniä ja sänkyjä on enemmän) olisi vielä huomattavasti halvempi, mutta paikat ovat usein jo täynnä.

Tramissa on träminää

Asemalta ajoimme ratikalla kaupungin toiselle puolelle torille, josta sai mm. erinomaista, simanmakuista kvas-juomaa tynnyristä suoraan omaan pulloon, hinta vain 16 ruplaa (30-40 senttiä)/ puoli litraa. Sitten käveltiin kaupungin halki jokirantaan, ja nähtiin jälleen yksi Lenin-patsas (kuinkahan monta niitä on jo nähty eri kaupungeissa?).

Huomenna koittaa lähtö Olkhonin saarelle, josta ollaan kuultu ylistäviä sanoja. Saimme majapaikan vanhan Olga-tädin luota talosta, jossa ei ole juoksevaa vettä (mahtoiko olla sähköäkään). Baikal-järven kimallus kutsukoon siis!

Rantapuistossa oli juhlat.

Hurjaa rallia asemalle ja kolme päivää raiteiden kolinaa

Keskiviikkona junamme Irkutskiin lähti Moskovan aikaa 9.26 (Jekaterinburgissa kello oli kaksi tuntia enemmän). Polina ei ehtinyt tulla saattamaan meitä asemalle asti, joten antoi vain ohjeet miten pääsemme sinne. Ei ole täyttä varmuutta, kenen moka lopulta oli kyseessä, mutta joka tapauksessa päädyimme tilanteeseen, jossa kuljettavanamme oleva välimatka rautatieasemalle ei ollut kovinkaan hyvässä suhteessa jäljellä olevaan aikaan sinne pääsemiseksi. Meille tuli toisin sanoen aivan järisyttävän kauhea kiire. Asian iskiessä tajuntaamme lähdimme juoksemaan suuntaan, joka mahdollisesti johtaisi metroasemalle. Sekin oli tosin niin kaukana, ettemme luultavasti olisi ehtineet ajoissa metroitsekaan.

Aurinko porotti, kun rinkat selässä ravasimme päät punaisina katua pitkin. Pari kertaa yritimme kysyä neuvoa - vastauksena saattoi yhtä hyvin olla siansaksaa kuin venäjää. Yksi taksikuskikin osui kohdalle, mutta hän levitteli käsiään. Käännyimme jostain kohtaa jonnekin, minne joku oli osoittanut metroasemaa, ja päädyimme yhtäkkiä aidatulle takapihalle, jossa ukko korjasi autoa. Käytiin jo puskassa saamassa takiaisia takkiimme, kunnes huomattiin aidassa kolo, josta päästiin toiselle puolelle. Metro siinsi jo edessä, mutta aikaa oli enää vartti. Ehkä askeleemme oli silti johdettu oikeaan, sillä juuri silloin vanhahko mies oli tienreunassa astumassa suureen autoonsa ja katseemme sattuivat kohtaamaan. Epätoivoisin ilmein kysyimme, voisiko hän mitenkään antaa meille kyydin juna-asemalle. Mies suostui (osasi jopa sanasen englantia!), vaikkei varmaan iloinen ollutkaan. Ängimme itsemme takapenkille ja miekkonen lähti suhaamaan kaupungin halki sellaista rallia, että huhhahhei! Siinä meni muutamat liikennesäännöt uusiksi... Auton kaartaessa aseman pääoven eteen kello näytti 9.18. Aikaa jäi siis huikeat 8 minuuttia. Kiitimme vuolaasti, tarjosimme seteliäkin, jota mies ei huolinut, ja rynnistimme jalat jo täysin voimattomina ykkösraiteelle, jossa junaemännät katsoivat meitä huvittuneina. Mutta ehdittiin! Tämmöiset jutut on niitä parhaita - sitten kun ne on onnekkaasti ohitse! :)

Neljän hengen kupé-hyttimme

Junassa olikin sitten aikaa istua rauhassa, kun matkaa oli tehtävänä yli 3000 kilometriä. Suurimman osan matkaa hyttikumppaninamme oli rauhallinen keski-ikäinen rouva, joka tarjosi meille suklaata sekä kuorellisia auringonkukansiemeniä (jotka tajusimme kuoria vasta ekan rouskaisun jälkeen). Kävimme rouvan kanssa muutamia miimisiä keskusteluita mm. meidän reitistämme sekä Venäjän parin vuoden takaisista metsäpaloista, joiden jälkiä oli radan varrella nähtävissä. Muistoksi hän lahjoitti meille yhden asemalta ostamistaan kävyistä. Hetken mietimme, onko sekin syötävää.

Koteja Siperiassa

Vuosi 2012?

Taiga

Suurempi asutuskeskus

Junassa ajantaju hävisi: Moskovan aika (jossa kaikki juna-aikataulut ilmoitetaan) on viisi tuntia vähemmän kuin Irkutskissa. Sitä vain nukkui kun väsytti ja söi kun nälätti. Pidemmät pysähdykset esimerkiksi Novosibirskissa ja Mariinskissa kannatti käyttää ulkona tepasteluun (ja evästäydennyksiin kioskeista).

Novosibirsk, kuten ylhäällä lukee

Rouva jäi pois Krasnoyarskissa myöhään torstaina, ja elätimme pientä toivetta hytin jäämisestä meille kahdelle loppuajaksi. Pohdittiin, että olipa tuuri, kun ei jouduttu samaan hyttiin minkään haisevan Igorin kanssa - kului muutama minuutti, ja oviaukkoon ilmestyi iso paksu "Igor", ja liittyi seuraamme. Kovin taisi ukko jutella jääkiekosta ja jalkapallosta, mutta vähän jäi keskustelu yksipuoliseksi. Kuorsaus oli kuitenkin jykevää. Seuraavana päivänä hyttiseura vaihtui vielä kertaalleen, ja sitten oltiinkin jo kohtuu valmista kauraa hyppäämään junasta Irkutskin joenranta-asemalla.

Tänään olemme kasanneet uutta puhtia pesemällä pyykkiä, syömällä jotain muuta kuin jauhe-eineksiä ja nukkumalla kolisematta paikallaan pysyvässä sängyssä. Huomenna lisää huomioita sievästä Irkutskin kaupungista!

Vihdoin Irkutskissa! Ylitimme Angara-joen keskustaan kävellessämme.

Kaatosateesta kohti Siperiaa

Kahden hengen luksusta

Sunnuntaina iltapäivällä nousimme Moskovassa junaan numero 82 määränpäänä vähän yli miljoonan asukkaan Jekaterinburg. Halvemman hintaiset platzkart-paikat olivat menneet, joten lipuissamme luki jälleen kupé-luokka. Yrmeähkö junaemäntä ("provodnitsa") osoitti meille paikkamme: se oli jonkinlainen ylimääräinen, kahden hengen pikkuhytti, jolla ei ollut edes numeroa, emännän kopin vieressä heti käytävän alussa. Alkuun se näytti kolkolta, mutta osoittautui itse asiassa oikein kotoisaksi. Ja saatiinpa olla pitkästä aikaa ihan kahdestaan - onnenpotku.

26 tunnin puksutukseen lukeutui useita pysähdyksiä, mutta emme oikein pysyneet kartalla, missä mikäkin stoppi oli, kun asemien nimet eivät välttämättä ole näkyvissä siten kuin Suomessa. Parilla pysäkillä laiturille ilmaantui babushkoja myymään matkalaisille monen sortin tarpeistoa - muun muassa kattokruunuja ja täytettyjä oravia oli saatavilla (toki myös syötävää).

Junamatkojen pelastus: samovaari

Matkan aikana ravitsimme itseämme mm. instant-nuudelikeitolla, joka valmistui näppärästi styroks-kippoon samovaarista saadun kiehuvan veden avulla. Runsas vuorokausi meni ihan leppoisasti ja maanantaina paikallista aikaa kuuden kieppeillä hyppäsimme junasta "Katariinan kaupungin" kamaralle. Tapasimme heti asemalla Couchsurfing-hostimme Danilin ja hänen tyttöystävänsä Polinan. Molemmat opettavat englantia työkseen, joten kommunikaatiovaikeuksia ei ollut. Ensitöiksemme käytiin hankkimassa jatkoliput Irkutskiin valmiiksi, kun kerran oli taas venäjänkielistä apuvoimaa tarjolla.

Oli hienoa päästä vierailemaan venäläiseen kotiin, joka löytyi melkolailla homeenhajuisen kerrostalon ylimmästä kerroksesta melko läheltä keskustaa. Vietimme kaksi yötä yksiössä nuhruisella vuodesohvalla pariskunnan nukkuessa kirjahyllyn toisella puolen. Asunnon kupruilevat lattiat, seinien kostea tuoksu sekä keskustelut arkielämästä isäntäparin kanssa saivat meidät hiljaa mielessämme oivaltamaan oman kermapeffaisuutemme. Moskova oli jäänyt riittävän kauas, jotta saimme nyt nähdä todellisempaa Venäjää, ja tajuta, ettemme tajua mitään elämästä, joka ei täytä länsimaisia standardeja. Danil ja Polina ovat loistotyyppejä, jotka ylpeinä näyttivät meille paikkoja ja kertoivat juttuja kotimaastaan - siitä miten ihmiset maksavat veroja vain noin 10 prosentista tuloistaan, miten armeija on kuin vankila, miten opiskelija-asunnoissa neljä henkeä elää 12 neliön kopissa... ja muuta vastaavaa. Että suomalainen kyllä voisi lopettaa valittamisen...

Koko tiistain satoi kaatamalla, mistä johtuen kuva Jekaterinburgista jäi aika sumeaksi - maininnan saakoon QWERTY-näppäimistöä esittävä laattakokoelma joen rannassa sekä kirkko, joka pystytettiin Romanov-perheen teloituksen muistoksi.

Shift-näppäimellä

Keittoa leivästä

Paikallisessa supermarketissa kävimme huolehtimassa seuraavan, 56 tuntia kestävän junamatkan muonituksesta. Täällä päästiin jo Euroopasta Aasian puolelle, seuraavaksi kutsuu Siperia!

Hiilihydraatti matkaajan tiellä (ja kiskoilla) pitää.. (ehkä)

Neuvostomuistomerkkejä ja silliä

Pyhän Vasilin katedraali

Tänään olimme kunnon turisteja ja kävimme katsomassa Vladimir Iljitsia mausoleuminsa uumenissa. Vahamaiseltahan tuo näytti - lieneekö sittenkin Madame Tussaud käynyt muovailemassa herran paikalleen... 

VDNH

Moskova alkaa olla nähty, tältä erää ainakin. Kaupunki on kallis, ruuhkainen ja meluisa - mitäpä muutakaan - toki myös viehättävä omalla kolholla tavallaan. Perjantaina kävimme VDNH:ssa eli yleisvenäläisessä näyttelykeskuksessa nähdäksemme neuvostoaikana rakennettuja muistomerkkejä ja paviljonkeja. Alue sattui kuitenkin olemaan täynnä lapsiperheitä ja karnevaalimeininkiä, meneillään oli jonkinlaiset lasten markkinat tipitiitä hoilaavine pelleineen, hattaroineen ja karting-autoineen. Ei muuta kuin sekaan. Takaisinpäin keskustaan matkustimme monoraililla (ei-maanalaisella metrolla) ja promeneerasimme Arbatin kävelykadulla. Sen varrelta löytyy kaksikin Mu-Mu -ketjun ravintolaa, joita voimme suositella siksi, että siellä saa mukavasti valita tarjottimelleen erilaisia ruoka-annoksia eri tiskeiltä (sentään jotain kasvissyöjällekin), ja maistoimme siellä myös venäläistä kvass-juomaa, joka maistui nestemäiseltä mämmiltä (ja oli siis hyvää :) ). 

Yliopistorakennus

Tänään paikallistoverimme Liz opasti meitä jälleen Moskovan valtion yliopiston - joka on valtava stalinistinen pilvenpiirtäjä, yksi ns. seitsemästä siskoksesta - kukkulalla, mistä onkin upea näkymä kaupungin ylle. Hostellissa eräs uusiseelantilaiskaveri päivitteli Moskovan metron mahdottomuutta ulkomaalaiselle, kun asemien nimiä ei välttämättä lue seinissä, yhdellä asemalla voi olla monta nimeä, ja päälle tietysti vielä se, ettei osaa kyrillistiikkaa. Paikallisen matkassa olimme siis onnekkaita, kun ei tarvinnut kuin pysytellä fölissä, vaikka oltiin keskenäänkin selvitty jotenkuten outojen kirjainten virrassa. 

Avaruuden valloittajien
muistomerkki

Hostellielämä alkaa muuten jo nyt koetella mielen tyyneyttä. :) Majapaikassamme tuntuu olevan tauoton sählinki päällä (vaikka nimi on Chillax - chill and relax), ja suomalaisina supisijoina emme ihan sulata sitä älämölöä mitä esim. espanjaa puhuvat huonekumppanimme tuottavat. Lauantai-illan ohjelmaksi oli päätetty järjestää "herring day": silliä uuniperunoiden kera kaikille haluaville (plus vodkaa). Itse koetimme kokkailla parsakaalia pastan päälle sen mitä suinkin mahduimme, kun kaikki häselsivät keittiössä yhtaikaa. Lopulta, kun silliviipaleita lähdettiin kuljettamaan olohuoneen puolelle, kuului mäiskis ja koko hoito oli lattialla. Harasoo vaan! :)

Mutta huomenissa onkin taas eteenpäin lähdön aika. Jekaterinburgin juna starttaa yhden aikaan iltapäivällä ja perillä se on runsaan vuorokauden myöhemmin, eli maanantaina alkuillasta. Seuraavat yöt surffaamme sohvalle - löysimme majapaikan Couchsurfingin kautta, niin saadaan vähän taukoa hostellihoopoiluun.

Huomenna siis alkaa se varsinainen Trans-Mongolian retki! Pikanuudelipaketit ovat valmiina! :)

Lenin

Monorail -matkalla näkyi
Työläinen ja kolhoosinainen -veistos 

P.S. Oikealta infopalkista löytyy nyt myös kuvagalleria! Kuvia päivitellään sitä mukaa kuin tällä hitaalla pikkupikku koneella jaksetaan. :)