sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Lomailua laosilaisittain

Luang Prabang oli kuin loma kesken matkan. Viime viikonlopun vietimme vielä siellä: kiipesimme (portaita) Phousi-kukkulalle katsomaan auringonlaskua niin kuin monet muutkin, kävimme saunomassa ja hieronnassa, sekä venekyydillä buddhaluolissa. Matkailijalle LP on täydellisen huolettomuuden tyyssija, ainakin toistaiseksi - mitä tapahtuu, kun turistien paapominen menee yli äyräiden, siitä saimme maistiaisia tämän viikon alussa Vang Viengissa.

Mekong


Täydellinen välipalalounas:
täytetty voiskari ja hedelmäsmooti
Päätimme siis Luang Prabangissa käydä testaamassa täälläpäin mualimaa niin suosittuja pallutuspalveluja: aamiaisravintolan länsimaalainen emäntä suositti aivan niemen kärjessä sijaitsevaa massage-kylpylää, joten valitsimme sen. Sauna oli varsin erilainen kuin Suomessa: pikku koppi, jossa yrttihajustettua höyryä nousi lattian raosta. Helteinen ulkoilma tuntui sen jälkeen onneksi hetken jopa viileältä. Hieronta teki myös terää rinkankantolihaksille, vaikka valitettavasti henkilökunta ei oikein vaikuttanut siltä, että olisivat tehneet työtään ilolla. Enemminkin tunnelma oli vähän semmoinen, että "hemmetti kun aina saa runnoa näitä turisteja"...

Venekyyti odottaa

Veneajelu Pac Ou -luolille (jotka ovat yksi LP:n keskeisistä nähtävyyksistä) vaati melkoisen tovin tinkaamista rannalla kyytiläisiä pummaavien slow boat -kapteenien kanssa. Kun saatiin hinta keikahtamaan sopivan kuuloiseksi, kavuttiin alas veneelle, jossa jo istui yksi vanhempi nainen odottamassa, koska lähdetään. Sanotaan, että ei ihan mennyt reilun kerhon sääntöjen mukaan se hintapolitiikka - nainen mainitsi nimittäin maksaneensa puolitoista kertaa sen mitä me kahdelta hengeltä. Kuski pyysikin meitä olemaan ihan hyshys siitä, mitä maksoimme - liian myöhään...  

Luolan suulla
Luolan suussa













Ja matka jatkuu.
Kunnes on jo ilta.












Paikallista "viskiä" eli pontikkaa
Mutta huristelu pitkin Mekongia oli metkaa! Rannoilla uimassa olevat lapset vilkuttelivat ja ilmavirta viilensi autuaasti. Reissuun kuului pysähdys paikallisessa viskikylässä, jossa päästiin maistamaan kuuluisaa Laosin "viskiä" - siis käytännössä pontikkaa. Miedompi versio (15%) oli jopa hyvää, mutta vahvempi (55%) jäi väliin, vaikka veneseuranamme olleelle naiselle se näyttikin maistuvan. Matka luolille vei pari tuntia, mutta itse luolat olivat äkkiä tarkastetut: vanhoja buddhapatsaita kahdessa eri luolassa, joista vain toinen oli niin syvä ja pimeä, että piti käyttää taskulamppua. Takaisinpäin vene kulki myötävirtaa kohti auringonlaskua.

Loisteputkivalaistuminen
Laosissa buddhatkin levyttävät.











Luang Prabangista lähdettiin etiäpäin maanantaiaamuna - viisi päivää siellä olikin ihan riittävästi nostattamaan taas menojalan. Lähtö ei tosin ollut kovin vauhdikas: tuktuk, jonka piti viedä meidät bussiasemalle, hajosi parin metrin jälkeen, ja Tapsa joutui työntämään. Mukaan tulossa olevat saksalaiset nauroivat menoa sivusta. Tovin työkalupakin kaivelun ja ruuvailun jälkeen korvaava kulkupeli saatiin paikalle, ja matkalaiset päästiin siirtämään jättikokoiseen minibussiin, jonka suuntana oli Vang Vieng. Tällä kertaa vauhtia piisasi: kuski revitti kaiken irti upouudesta Hiacesta, ja me takapenkillä (taas) saimme toimia jousien jatkeena. Hetken oli aamiainenkin siinä vähällä tehdä uusintakierroksen, mutta karaistuneet reissuvatsat selvisivät kuitenkin.

Tyyriitä rantabungaloweja


Meidän takapihabungalowimme
Vang Viengiin tultiin iltapäivällä, ja majapaikka valittiin hyväksi havaituin konstein: oli katsottu netistä valmiiksi, mihin ei ainakaan mennä (bedbug-luolat yms.). Päädyimme matkamme tähän asti halvimpaan huoneeseen: pari euroa per pää kesäleirin parakkikoppia muistuttavasta pahviseinälukaalista. Toiseksi yöksi piti vaihtaa pihalle bungalowiin. Paikassa oli kuitenkin hyvä tunnelma, kelpo aamiaiset ja pihalla muutama riippumatto köllöttelyyn. Omistaja oli uusiseelantilaisäijä, jolla oli loistava asenne.

Tämä tubeilija selvisi hengissä :)
Yleisesti Vang Viengin tunnelma oli kuitenkin hiljaisen epätoivoinen. Syy oli se, että elokuussa, eli pari kuukautta sitten, Laosin viranomaiset päättivät tehdä stopin toiminnalle, joka piti kaupungin turismia loistossaan. Se, mitä kaikki ennen tulivat Vang Viengiin tekemään, on tubing ("tubeilu") - traktorinrenkaan sisäkumin varassa hiljalleen pitkin jokea lipuminen. Mitäs pahaa siinä nyt sitten oli? Vuosien kuluessa kasvavat turistiretkueet paisuttivat joentörmät täyteen baareja, hyppylaitureita ja vaijeriliukuja, jotka yhdistettynä 18-20 -vuoden ikään, helposti saataviin huumeisiin, (puoli-ilmaiseen) viinaan ja vapauden tuntuun  - sekä kaikkien turvamääräysten puuttumiseen - aiheutti lopussa useita kuolemantapauksia. Vuonna 2011 alueella kuoli noin yksi reissusankari kuukautta kohti. Tämän vuoden aikana kaksi australialaista kuoli kuukauden sisällä, mikä ilmeisesti sai Australian päättäjät puuttumaan touhuun, ja niin koko rilluttelu sai loppua. Australialainen tv-kanava SBS teki aiheesta myös dokumentin, The Party's Over.


Frendejä ja tyhjäpäitä 
Nyt oli siis Vang Vieng aika hiljaisen oloinen. Toki muutamia rauhallisia tubeilijoita näkyi - tubeilu itsessään siis jatkuu kyllä, mutta baarit oli revitty maan tasalle ja kaikki vaarallinen oheistoiminta loppunut. Jäljellä olivat sentään nonstopina Frendejä, Family Guyta ja muita laatusarjoja esittävät ravintolat, joissa voi löhöillä tyhjäpäänä koko päivän. Henkilökuntaa niissä näytti olevan enemmän kuin asiakkaita. Saa nähdä, kuinka tubing-kaupungille lähivuosina käy - meneekö koko väki konkurssiin, vai alkaako homma pikkuhiljaa alusta? Siinä taisi mennä (nettikeskustelujen mukaan) monelta viranomaiseltakin tienesti...

Vang Viengin kulinarismin terävin kärki.















Entinen Reggae-baari
Myös toiletit oli tuhottu
varmuuden vuoksi.












Tehtyämme nämä havainnot (ja testattuamme kuinka se tyhjäpäinen Frendien tuijotus onnistuu) lähdimme jälleen niin sanotusti menemään. Bussilastillinen nuorta, paikallista kulttuuria ajatellen sopimattoman vähäiseen asuun verhoutunutta väkeä hurautti kohti Vientianea. Loppuviikko ranskalaisvaikutteisessa pääkaupungissa sujui etupäässä Thaimaan viisumia viilaten ja herkullisia hedelmäsmoothieita ryystäen. Palaamme asiaan!

torstai 18. lokakuuta 2012

Rypälepommeja ja kookospähkinöitä

Olemme nyt olleet Laosissa viikon, jonka aikana on körötelty pari pitkää ja kiemuraista bussimatkaa, huolestuttu räjähtämättömistä pommeista Phonsavanissa ja löydetty relaksoitumisen paratiisi Luang Prabangissa. Laos on loistopaikka! :)

Pommeja Phonsavanissa

Phonsavaniin lähdössä.
Lauantaina matkattiin Sam Neuasta yhdeksän tuntia Phonsavaniin. Tiet olivat päällystetyt ja ihan hyväkuntoisetkin. Kerran hypättiin ulos kyydistä, kun bussi joutui ohittamaan sammahtaneen hinausauton rinteenreunan kautta. Näkymät vuoristotiellä olivat tolkuttoman hienot: laaksoja, jokia, eläimiä, pikkukyliä harmaine hökkeleineen ja pikkulapsineen (lapsia näkyi todella paljon). Harmi vain, että metsät ja pellot ovat pullollaan UXO:ja (unexploded ordnance), eli räjähtämättä jääneitä rypälepommeja, joita jenkit 1960-70 - luvulla kylvivät Laosiin, koska sen läpi kulki reitti, jota pitkin vietnamilaiset kuljettivat sotatarvikkeitaan. 30%  jäi poksahtamatta, ja nyt niiden uhreiksi joutuu lapsia ja viljelijöitä harva se päivä.

Jonkun vuoristokyläläisen pyykit
pääsi kuvaan.
Bussi tekee ohitusliikkeen  -
matkustajat ulkona sillä aikaa.
Välipysähdys pikkukylässä -
kalansaalista tuodaan.







Phonsavanin kylänraitti.




















Phonsavan on pieni villinlännen kylää muistuttava kaupunki, sillä sitä halkoo pitkä suora tie, jonka reunoilla on rähjäisiä taloja. Kaupunki sijaitsee yhdellä Laosin tiheimmin pommitetuista alueista. Pommi-aihe näkyy siellä kaikkialla: kävimme UXO-onnettomuuksista selvinneiden tarinoita esittelevässä näyttelyssä ja katsoimme ilmaisen dokumenttielokuvan aiheesta Craters Caféssa. Guesthousemme pihalla oli (lukittu) hylly täynnä maasta löydettyjä bombieita, ja monessa paikassa niitä näkyi tuunattuna huonekalujen osiksi tai vaikka öljylampuiksi (vaarattomiksi tehtyinä toki). Phonsavanista yllättäen löytyi myös paras intialainen ravintola, jossa ikinä olemme käyneet (Intiassa emme ole käyneet). Parin päivän jälkeen jatkoimme sitten tiellä eteenpäin kohti ihanaa Luang Prabangia - Hanoistahan olisi päässyt sinne lentämälläkin, mutta me nyt teimme tämän hitaimman kautta, jälleen kerran. :)

Kissa kyttää gekkoa kadulla.
UXO-kokoelma majatalon pihalla.

Pommista tehty öljylamppu
Kevätrullia kynttilänvalossa
(ravintolasta meni sähköt)

Ihan paras intialainen ravintola
(vaikkei kenties näytä siltä) :)
































Mekong virtaa - aika pysähtyy: Luang Prabang

Unesco on valinnut Luang Prabangin Kaakkois-Aasian kauneimmaksi kaupungiksi, ja mitä siitä olimme lukeneet, kasasi entisestään odotuksia, että paras olla ihana sitten. No onhan se! 

Vihanneksia myynnissä matkan varrella.










Majatalomme Mekongin äärellä.




























Tulimme tänne minibussilla ison sijaan (hinta 110 000 kipiä, kesto 7 tuntia) ja kuski oli varovaisin ikinä: ajeli liian isolla vaihteella, niin ei ainakaan vauhti päässyt pahasti vilkastumaan serpentiinitiellä. Matkaseurana oli sveitsiläisnaisia, joista toinen perille päästyämme tinkasi kovapintaisesti meille kimppa-tuktukin bussiasemalta keskustaan. Emme olleet varailleet taaskaan mitään etukäteen, mutta vaikka Luang Prabang onkin täydellinen turistiparatiisi, on juuri nyt meneillään low season, eikä täällä turhaa ruuhkaa ole. Niinpä löysimme helposti vapaan huoneen yhdestä Mekonginrannan monista guesthouseista. Ekan yön jälkeen vaihdoimme toiseen, koska arvelimme korkeampaakin huoneen siisteys- ja henkilökunnan luotettavuustasoa olevan tarjolla. Toinen paikka, Thida Guesthouse, olikin löytö: 120 000 kipillä sai herttaisen henkilökunnan, nätin huoneen ilmastoinnilla, kuumalla vedellä ja muilla herkuilla, ja lisäksi talo on hiljainen ja siisti. 

Katukuvaa.
LP:ssa näkyvät ranskalaisen kolonialismin jäänteet monin tavoin: talot ovat gallialaisen pittoreskeja, mutta sopivat hyvin vierekkäin buddhalaisen arkkitehtuurin kanssa. Oranssipukuisia noviisimunkkeja näkee tallustelemassa kaduilla istuessaan itse ranskalaisessa bageriessa croissantin äärellä. Länsimaista apetta on tarjolla joka ravintolassa, ja hinnatkin tietysti on sovitettu turistitasolle. 

Luang Prabangin kirjasto.
Kaupungin ydinalue Mekong- ja Nam Khan -jokien yhtymäkohdassa on pieni, joten se on tässä parin päivän aikana jo kävelty tutuksi. Käytiin museoksi muutetussa kuninkaan palatsissa ja vierailtiin kaupungin kirjastossa, jossa pääsi lahjoittamaan kirjan maalaiskylien lapsille, jotta lukutaito sielläkin lisääntyisi. Ja sitten löysimme mahtavan paikan: Utopia-nimisen ravintolan Nam Khanin uoman varrella. Siellä sai länkkäri tilaisuuden ilmentää lokoisaa laosilaiselämäntapaa parhaimmillaan oikaisemalla itsensä pehmustetulle alustalle, tilaamalla tuoreen kookospähkinäjuoman ja pelaamalla shakkia pimeän tuloon saakka. 

Luang Prabangissa chillailemme siis vielä viikonlopun yli: kenties kiipeämme Phousi-vuorelle, ehkä lähdemme veneellä vesiputouksille Mekongia pitkin, ja ties vaikka kohtaisimme norsuja. Aika on illuusio!

Temppeli.





Kuninkaallisen palatsin kappeli.











Kappelin ikkuna.
Suklainen joki.

Munkit veneelle lähdössä.

Utopia

Menee se päivä tässäkin.

Kuinka saisin rikki kookospähkinän?

maanantai 15. lokakuuta 2012

Lisää rajanylityksiä: mutatietä Laosiin

Kaakkois-Aasian rajanylitykset ovat reppureissaajan jännitysmomentteja. Vietnamiin päästiin ongelmitta, mutta Laosiin pyrkiminen olikin sitten yhtä säätämisen riemuvoittoa. Valitsimme ylityspaikaksi Na Meon/ Nam Xoin, josta pääsee läpi Thanh Hoasta kohti Sam Neuaa kulkevalla bussilla. Se oli sijainniltaan sopivin Hanoin ja seuraavan kohteemme Luang Prabangin välissä, vaikka ei ilmeisesti olekaan kaikkein yleisimmin käytetty.

Hard seats - kirjaimellisesti
Thanh Hoaan pääsee Hanoista sekä bussilla että junalla - me päädyimme junaan, koska se oli halvempi (60 000 dongia) ja ehkä hiukan turvallisempikin vaihtoehto. Autenttinen se oli myös: penkit olivat puuta, ja ikkunaa oli pakko pitää auki kuumuuden takia, jolloin sai hengitellä pölyä ja dieselmyrkkyjä neljä tuntia.

Thanh Hoa ei ole turistikohde ei sitten pätkääkään. Jostain syystä siellä on kuitenkin monta isoa hotellia. Juna-asemalta kaupunkiin päin tullessa eteen ilmaantui ensimmäisenä hotelli nimeltä Sao Mai, johon marssimme suoraa päätä kysymään huoneen hintaa, vaikka paikka näyttikin aivan överiltä. Ulkoapäin ja aulan osalta Sao Mai oli lähes loistokas, mutta huoneemme ja muut tilat paljastivat sen kuitenkin aika kuluneeksi. 600 000 dongia (22 euroa) per yö (+ vietnamilainen buffetaamiainen) maksettiin - halvempia olisi löytynyt kyllä.

Thanh Hoan loistohotelli...
Thanh Hoa ei myöskään ole mikään mukava paikka siitä syystä, että majoituksen överiyttä lukuunottamatta reissarin pyhän kolminaisuuden (sänky - ruoka - lippu, eli ne kolme asiaa joita pitää vuoronperään jatkuvasti olla hoitamassa) toteuttaminen onnistui erittäin huonosti. Lippuja bussiasemalta ei saatu ostettua etukäteen, kunnon vatsantäytteen ostopaikkaa ei myöskään löydetty, eikä edes saatu valuuttaa vaihdetuksi.

...ja sen viereistä rähjäisyyttä











Lonely Planetin mukaan bussit Sam Neuaan lähtevät päivittäin klo 8 Thanh Hoan läntiseltä bussiasemalta. LP:n mainitsema aseman nimi, netissä jollain sivulla mainittu nimi ja se nimi, joka aseman portin yläpuolella lopulta luki, olivat kaikki eri nimiä. Joka tapauksessa asema sijaitsi muutama sata metriä etelään päin rautatieasemasta. Kävimme siellä toivoen saavamme liput valmiiksi ennen seuraavan aamun lähtöä. Puolenkymmentä innokasta apumiestä ympäröi meidät kysyen, mihin olemme menossa ja selittäen ties mitä muutamalla osaamallaan englanninkielen sanalla. Lipputiskin rouva lähinnä hymyili, mutta paikallinen miekkonen auttoi kovasti, kun yritimme varmistaa bussin lähtöaikaa, hintaa ja sitä, että se on tosiaan suora bussi Sam Neuaan saakka. Lähtöaika oli välillä 8.00, välillä 7.00 ja jossain kohtaa 7.30. Hinnan olisi pitänyt olla korkeintaan 300 000 dongia, mutta yhtäkkiä se olikin 500 000. Lipputiskiltä sitä ei kuitenkaan saanut ostettua, vaan vasta kuskilta aamulla.

Thanh Hoan läntisen bussiaseman portti
Torstaiaamuna söimme aamiaisen hotellilla klo 6 ja otimme taksin bussiasemalle ennen seitsemää. Pääsimme sopivasti seuraamaan bussin pakkaamisoperaatiota. Takimmaiset penkit olivat jo täyteenahdetut ja mopot toivat paikalle vielä valtavia valkosipuli- ja riisisäkkejä, jotka tungettiin penkkien alle jalkatilaan. Katolla oli laatikoita päälletysten, ja tokihan sinne nostettiin sitten vielä yksi arkkupakastin. Rinkkamme pääsivät onneksi aika mukavasti takapenkkikuorman päällimmäisiksi. Istuimme niiden edessä, mikä oli sinänsä vaarallinen valinta, että äkkijarrutuksessa rinkat ja muut nyssykät olisivat ekana meidän niskassamme. Klo 7.45 lähdettiin, ja silloin bussissa oli vielä tilaa, mutta matkan varrelta kerättiin lisää väkeä, joten lopulta saatiin käytävätkin käyttöön.

Sam Neuan bussi
Aina nyt yksi arkkupakastin pitää
mukaan saada.

Bussiasema.






















Muutama valkosipuli vielä kyytiin.
Alkoi ennakkokäsitysten vuoksi pienellä kauhulla odotettu bussimatka halki mutaisten kyläteiden ja vyöryvien jyrkänteenreunojen Vietnamista Laosiin Na Meon rajakylän kautta. Matka osoittautui odotusten mukaiseksi; vain kanat puuttuivat bussin kyydistä. Ennen lähtöä paksu kaveri vyölaukun kanssa tuli pyytämään maksua, ensin Laosin valuutassa, joka oli 180 000 kipiä per hlö. Meillä oli vain dongeja, ja siten hinnaksi tuli noin 450 000 VND. Eri lähteet (Lonely Planet, netti ja kanssamatkustaja) olivat väittäneet, että hinnan pitäisi olla 250 000 - 300 000 dongia, ja niinpä arvelimme miehen yrittävän jälleen riistää meitä matkalaisia. Myöhemmin kuitenkin huomattiin, että Laosista päin Lonely Planetkin sanoi saman matkan hinnaksi sen 180 000 kipiä, joten ehkä se sitten oli oikea hinta (vai voiko sama matka päinvastaiseen suuntaan olla eri hintainen?)...

Mihin jalat?
Pikkuhiljaa ajeltiin, vähän pidettiin tupakkataukoa ja muuten vain taukoa, ja takapenkkikuorma saatiin kertaalleen huojahtamaan lattialle. Ikkunat auki kuumuus ei käynyt kovin tukahduttavaksi, vaikka nahkapenkki ja takamus aikalailla sulautuivatkin yhteen. Torkku ei oikein tullut silmään, mutta ikkunasta oli ilo katsella mahtavaa luontoa ja rähjäisiä maalaiskyliä. Vaikutti siltä, ettei reitillä ollut ainuttakaan risteystä - vain se yksi tie Thanh Hoan ja Sam Neuan välillä, joka kulki kylien halki.

Yhden kylän kohdalla oli rekka jäänyt jumiin isoon mutalätäkköön ja kymmenkunta muuta rekkaa seisoi sen perässä ohi pääsemättä. Bussi oli onneksi pieni ja ketterä, se pääsi puikkelehtimaan rekkojen vierestä (kun yksi kaveri nosti bambukepillä sähköjohtoa mahtuaksemme sen alta) - ja matka jatkui. Puoliltapäivin oli lounastauko simppelissä syöttölässä tien laidassa, jossa pistelimme kipolliset riisiä (ja pari tofuviipaletta, jotka joku muu oli tilannut). Saimme silti maksaa pöytään tuoduista lihanpaloistakin. Muuten päivä menikin paastoten, sillä Thanh Hoasta ei ollut löytynyt kunnon kauppaa eväshankintoihin.

Lounaspaikka.

Propagandaa tienlaidassa.

Lähempänä Laosin rajaa saatiin vähän sydämentykytyksiä, kun ylitettiin huteria siltoja ja muutama rotkonreuna näytti kohtuu helposti murenevalta. Bussin pohja jyskähti välillä maahan, kun tie oli luisunut ojaan, ja heiluva lasti saattoi olla hyvinkin vähällä kipata meidät katon kautta alas rinteeseen. Mutta ei muuta kuin etiäpäin. Sadekelillä ei tätä retkeä kyllä kannata tehdä...

Na Meon kylään saavuttiin 15.30, eli ihan sopivasti ennen rajavirkailijoiden työpäivän päättymistä. Vietnamin poistumisleimojen jälkeen käveltiin rajan toiselle puolelle kinuamaan Laosin viisumeita. Laoslaiset ovat (Madventuresin mukaan) superrentoa kansaa, ja siltä se vaikutti jo rajalla. Kaverit eivät turhaa kiirehtineet ja hoidettuaan vietnamilaiset pois alta ryhtyivät haastattelemaan meitä, jotka siis olimme ainoat tosi ulkomaalaiset paikalla. Täytettiin kaavakkeet ja annettiin yhdet passikuvat mukaan. Viisumien hinta oli 36 jenkkidollaria per pää, ja oli hyvä, että löytyi tasaraha. Riina oli ottanut Vietnamin puolella leiman vanhaan passiin, mutta antoi Laosin pojille uuden, tyhjän passinsa, mikä ei onneksi herättänyt mitään ihmettelyä. Kuskimme tuli lopulta jo hoputtamaan, kun muut istuivat jo kyydissä, mutta me vielä jutustelimme viisumiluukulla. Taisivat laosilaiskaverit hiukan kiusata vietnamilaisia, kun rupesivat siinä kohtaa vasta etsimään lisää niittejä nitojaan, jolla saada maastapoistumislomake kiinni passeihimme. 30 päivän olemisoikeus Laosiin irtosi kuitenkin aivan pulmitta, vaikkei ollut tietoa mistään osoitteista tai jatkoyhteyksistä.

Rajamuodollisuudet veivät noin tunnin, ja vielä oli ajettavaa edessä. Kuuden aikaan tuli jo pimeää, ja samalla alkoi paleltaa, oltiin nimittäin jossain 1000 metrin korkeudessa. Muutamia kertoja pysähdyttiin jättämään joku kyydistä ja purkamaan lastista jotakin. Päämääräämme Sam Neuaan tultiin lopulta vähän ennen kahdeksaa, eli aika tarkat 12 tuntia reissu kesti. Kuski kehotti meitä jäämään pois jossakin, missä he purkivat osan lastista, mutta emme suostuneet, koska kukaan muukaan ei jäänyt siinä. Jäimme kyydistä sitten jonkun apteekin kohdalla, eli bussiasemalle meitä ei suinkaan viety. Asemat taitavat täällä päin maailmaa olla tarkoitettuja vain lähtemiseen, ei saapumiseen. Paikalle osuneet länkkärit auttoivat meitä paikantamaan itsemme tulostamastamme kartasta.

Monumentti Sam Neuassa.
Sam Neuan mopoilija.
Sam Neuasta löytyy useita guesthouseja vierivierestä, joten majoittuminen ei siellä tuota huolta, mutta ruokapuoli on hiukan pulmallisempi. Viivyimme kylässä vain yhden päivän, ja söimme sekä lounaan (joka oli myös aamiainen) että päivällisen pikkuruisessa Dannao-nimisessä ravintolassa, josta löytyi 2-3 lihatonta vaihtoehtoa. Seuraavan bussimatkan eväät päädyimme poimimaan torikojuista: mandariineja, jotain munkeilta näyttäviä taikinarasvapalloja ja popcornia (!). Supermarketeja on näiltä seuduin turha hakea. Mainittakoon vielä, että Vietnamin dongien vaihtaminen Laosin rahaksi onnistui Lao
Development Bankissa, mutta ei Agricultural Promotion Bankissa, vaikka Lonely Planet niin väittää.

Matkaa Luang Prabangiin olisi ollut Sam Neuasta noin 16 tunnin verran, joten päätettiin tehdä välipysähdys Phonsavaniin. Saadaksemme sinnekin netistä kartan tulostettua menimme internet-putiikkiin, joka ei kuitenkaan tarjonnut kovin toimivaa palvelua: kukaan ei ilmeisesti ollut töissä siellä, osa koneista oli pelkkiä tyhjiä koteloita, eikä kenenkään mielestä ollut mitenkään ilmiselvää, mitä varten olimme sisään tulleet, vaikka osoittelimme vuoroin konetta ja tulostinta. No, Phonsavanissa pärjättiin sitten ilman karttaa. Sam Neua oli syrjäinen, hellyttävä paikka, jota satunnaiset turistit eivät ole paljon miksikään muuttaneet, ja annettakoon sen sellaisena pysyä.