Uusi-Seelanti ja uusi suunta

Funikulaari.

Nyt on Suunnaton matka tullut käännekohtaan maapallon toiselle puolen. Olemme noin 17 000 kilometrin päässä Suomesta, Uuden-Seelannin pääkaupungissa. Tismalleen vastakkainen piste Suomeen nähden olisi meressä jossain tuolla Uuden-Seelannin eteläsaaren alapuolella, mutta sinne ei nyt kuitenkaan lähdetä. Suunnattoman matkan toistaiseksi (lähes) matkaamaton suunta otetaan huomenna pohjoiseen.

Lentomme Sydneystä sujui kuin siivillä. Air New Zealand ei ole varsinainen halpalentoyhtiö, joten lento sisälsi luksusta, johon emme ole tottuneet: sai ilmaisen juomaveden ja kahvin, mutta ennen kaikkea oli käytössä oma kosketusnäyttö, josta sai katsoa tv:tä tai kuunnella musiikkia (leffat olivat maksullisia). Koaladokumenttia ja Hobitti-elokuvan Behind the scenes -ekstroja katsoessa kolmetuntinen lento meni ihan huomaamatta. Vieressämme istunut ekstrovertti jenkki vaihtoi paikkaa, kun löysi jostain koneen takapäästä sosiaalisempaa matkaseuraa...

Saavuimme lauantai-iltapäivästä aurinkoiseen mutta hyytävän tuuliseen Wellingtoniin. Helmikuu on täällä vähän niin kuin elokuu Suomessa, eli syksy tekee jo tuloaan, ja mereltä hönkii semmoinen puhuri, että fleece piti vetää niskaan. Viimeksi onkin paleltu joskus kesäkuussa Mongoliassa.

Wellingtonin yllä.

Kaupunki on mukava satama-alueen ja loivien vuorenrinteiden yhdistelmä, pienen oloinen ollakseen pääkaupunki. Parhaat näkymät saatiin mäen päältä, jolla sijaitsee kasvitieteellinen puutarha, ja jonne pääsee vanhalla funikulaarilla. Kannatti maksaa vain yhdensuuntaisesta matkasta kaapelikärryllä, sillä puutarha oli rakennettu siten, että kun sen läpi kävelee, kävelee samalla alaspäin kohti kaupunkia. Nähtävyyksistä valitsimme kansallismuseon Te Papan, joka on ilmainen, ja sinänsä varsin huikea kokoelma Uuden-Seelannin maantiedettä, eläimistöä ja kansanhistoriaa. Kansallislintu kiivi nähtiin siellä - elävänä ja vapaana sen näkeminen olisikin melkein mahdotonta. Myös jättikokoisen kalmarin raato oli säilöttynä esillä.

Te Papa -museo.

Täytetyt kiivit.

Hirmukalmarin jäänteet säilöttynä.

Muilta osin päivät Wellingtonissa ovat hurahtaneet matkan tulevien vaiheiden valmistelussa netitse, johon mahdollisuuden tarjosi jälleen kirjasto, eikä hostelli. Netti on kuitenkin melko hidas (puhumattakaan sääliä herättävän pikku koneemme hitaudesta), joten eilenkin meni koko päivä, kun varattiin vähän lentoa ja hostellia tulevaisuuden kohteista. Eniten tosin vei aikaa löytää ratkaisu siihen, millä konstin etenemme huomisesta alkaen tämän pohjoissaaren halki kohti Aucklandia.

Aukio Wellingtonin kirjaston takana.

Päädyimme lopulta vuokraamaan jälleen auton. Siten päästään päättämään reitti ja aikataulu taas ihan omasta päästämme ja sitä paitsi parhaiden luontonäkymien löytäminen edellyttänee pientä eksymistä pääteiltä. Siteeraus Riinan serkulta, joka vietti taannoin vaihtarivuoden Uudessa-Seelannissa: "Ihan sama minne mestaan menee, niin vastaan tulee ihan sekavat maisemat!" :)

Harkinta-ajan lyhyys ja budjetin asettama lisänuukailun vaatimus johtivat siihen, että vuokrafirmaksi valikoitui paikallinen perheyritys Omega. Tällä kertaa matkataan tavallisella henkilöautolla, Nissan tai vastaava, ja öiksi etsitään motelleja tai leirintäaluemökkejä. Matkapäiviä tulee vähän enemmän kuin Australian roadtripilla, yhdeksän (kahdeksan yötä siis). Määränpää on Auckland, josta maaliskuun 5. päivä lennämme Tongalle (takaisin trooppiseen lämpöön!).

Seuraava blogaus tiedossa luultavasti siis vasta Aucklandista maaliskuun alkupäivinä! Toivottavasti ei törmätä siivettömään kiivilintuun tiellä!


Kannustamme kiiviä jakamalla tämän surumielisen animaation:

On the road: Brisbane - Sydney

Brisbane

Majapaikkamme eteinen.

Brisbanessa pääsimme kolmen päivän aikana australialaisen kaupunkiarjen kyytiin ennen viikon mittaista automatkaa Australian teillä. Kaupunki oli tosi mukava, puhdas ja väljä ihmisistä. Se oli myös aivan käveltävissä, vaikkei majapaikkamme ollutkaan aivan keskustassa. Minto-niminen majatalo kolonialistisena puuhuvilana jostain sadan vuoden takaa poikkesi hiukan majoitustemme joukosta. Siellä ei juuri henkilökuntaa näkynyt, vaan asukkaisiin luotettiin niin, että saivat kirjoittautua sisäänkin omin nokkineen. Talon keittiössä päästiin kokkailemaan kunnon spagettikastikkeet ja mahtisalaatit. Brisbanessa kuljeskelimme kirjakaupoissa ja puistoissa, sekä askartelimme kasaan tulevan ajomatkan suuntaviivoja kaupungin erinomaisessa kirjastossa.

Uimaranta keskellä Brisbanea.

Brisbanen jokimaisemaa.

Brisbanen kirjasto leuhkalla paikalla.

Road-trip 6.2. - 12.2.

On the road again....

1. päivä: Kotiutuminen autoon

Aamuaikaiseen läksimme suorittamaan hankalaa paikallisbussimatkaa kohti Britzin toimistoa jossain toisella puolen kaupunkia. Kolme vaihtoa ja noin kaksi tuntia myöhemmin kävelimme loppumetrit pysäkiltä tienviertä pitkin keskellä teollisuusaluetta. Taksilla vissiin olisi pitänyt mennä autoa noutamaan...

Kun rahat oli pyyhkäisty tililtä ja auto (jonka ristimme myöhemmin Hilpaksi) tarkistettu suunnilleen joka kulmasta, pääsi matka alkamaan. Kuusi päivää aikaa ehtiä Sydneyyn, johon ei tosin ole Brisbanesta kuin vajaa tuhat kilometriä, mutta suorinta tietä ei suinkaan oltu aikeissa porhaltaa. Kuski (=Tapsa) tarvitsi pienen hetken vinksauttaakseen aivonystyränsä uuteen moodiin lähtiessään ensi kertaa ajamaan vasemmanpuoleisessa liikenteessä. Kaikki tapahtui siinä päinvastoin muuten paitsi että oikealta tulevilla on siinäkin etuajo-oikeus. Auton ohjaamossa vaihdekeppi on luonnollisesti vasemman käden puolella, mutta vaihdekaavio on silti sama ja myös polkimet onneksi "oikein päin". Hankalinta taisi olla muistaa liikkeelle lähtiessä ryhmittyä sinne vasemmalle kaistalle. Pää tosin haki taustapeiliä usein ikkunan ulkopuolelta ja oikea käsi vaihdekeppiä ovenkahvasta...

Hiace nimeltä Hilppa.

Vuokrausfirmaksi valikoitui Britz niillä perustein, että heiltä oli tarjolla riittävän pieni auto, jossa kuitenkin oli keittiövarustelu sisällä - eikä takaluukussa siten, että ruokaa pitäisi laittaa auton ulkopuolella seisten. Britz myös vaikutti luotettavalta, emmekä viitsineet tällä kertaa valita kaikkein halvinta vaihtoehtoa, koska siitä olisi saattanut seurata varsin ikävä ajoviikko. Otettiin suosiolla myös kunnon vakuutuspaketti, ja vuokraus tulikin maksamaan rapiat 1000 AUD plus bensat päälle. Kuudesta yöstä kaksi vietettiin maksullisilla leirintäalueilla sekä itsemme että auton kuositusvaatimusten vuoksi (päästiin siis suihkuun ja auto sai vesitankkinsa ja akkulatinkinsa täyteen). Vuokrasimme myös navigaattorin, joka harmi kyllä ei ollut ihan ajantasalla - sen ymmärtää, että laite oli vanha, mutta olisi kartat sentään voitu päivittää!

Ensimmäisen päivän ensimmäinen määränpää oli totta kai ruokakauppa! Woolworthsilta (paikallinen Cittari) haettiin auton pikku jääkaappi pullolleen, ja suunnattiin sitten pois Australian rantaviivaa seurailevalta päätieltä, Pacific Highwayltä, kohti vuoristoa. Tien kunto ei ollut kaikkialla priimaluokkaa, mutta maisemat sitäkin enemmän. Radiosta ei sillä kohdin kuulunut muuta kanavaa kuin klassinen, mutta sellokonsertto sopikin kovin hyvin niihin jylhiin kuviin auton ikkunasta.

Joku niistä vuorista ja tyhjä tie.

1. yö tienpenkalla.

Ensimmäinen ilta alkoi jo pimetä ja kengurut ilmestyivät tienpientareille, kun olimme vielä vailla yöpymispaikkaa. Australian tienvarsilla on vähän väliä taukopysäkkejä, mutta monetkaan niistä eivät tarjoa juuri näkösuojaa tieltä (eikä yöpyminen niissä ole aina välttämättä sallittua). Lopulta vähän jälkeen Kyoglen kaupungin osuimme hiljaisen sivutien risteykseen, jossa oli sopiva levennyskohta ja parkkeerattiin siihen.

2. päivä: Merimaisemiin...

Eka autoyö oli hiukan jännittävä kaikkine kummine äänineen metsän siimeksestä, ja aamulla näimme taas kengurun. Matka jatkui ja saavuimme Nimbiniin - riemastuttavaan hippikylään, jossa mainostettiin hampputuotteita ja asujaimisto oli repäisty suoraan Woodstockista. Dunoonissa puolestaan oli valtavat macadamiapähkinäviljelmät. Suunnistimme metsistä ja laaksoista kohti Byron Baytä, eli takaisin rantaviivalle.

Hippikylä Nimbin.

Byron Bay.

Byronin majakka.

2. yö camping-alueella.

Byronissa kävimme katsomassa kuuluisaa majakkaa mäen päällä Australian itäisimmässä pisteessä. Ylhäältä näkymä autiolle rannalle, jolle aallot löivät ääneti, oli huikea. Kokkailtuamme parkkipaikalla loistokkaan lounaan ajoimme hiukan matkaa eteenpäin Lennox Headiin, josta löytyikin camping-alue yöksi. 30 dollaria oli yön hinta Big4-ryhmään kuuluvan leirintäalueen sähkötolpallisella autopaikalla. Lyötiin camping-tuolit nurmikolle ja väsättiin sovelletut papupihvipurilaiset autokeittiössämme. Ekan yön jälkeen oli aika luksusta päästä suihkuun ja tuntea aidatun alueen turva ympärillä.

Kuski pääsi rannalle tuulettumaan.

3. päivä: ...ja mereltä takaisin metsään

Camping-alueen check-out oli kello 10. Luulimme lähtevämme ajoissa jo 9.30, mutta sitten tajusimme, että meillä oli kello tunnin jäljessä. Brisbanessa (Queenslandin osavaltiossa) kello oli nimittäin tunnin vähemmän kuin New South Walesin osavaltiossa, jossa noudatetaan kesäaikaa. Olihan siinä jo melkein kaksi päivää kulunut osavaltioiden rajan ylityksestä, kun päästiin oikeaan aikaan. Vaikkei meille kellolla ollut autossa istuessa muuten mitään merkitystä. Vatsa kertoi ruoka-ajan, aurinko nukkuma-ajan. :)

Menoveden lisäys
(bensan hinta euroissa noin 1,15).

Kolmantena päivänä kurvattiin taas rannalta luonnonpuistoihin päin. Ennen autoreissun alkua taidettiin kuvitella päivittäiset ajorupeamat melko lyhyiksi, mutta kylläpä siinä vaan aina koko päivä meni. Toki pysähdyksiä oli välillä runsaasti, kiirettä kun ei pidetty, eikä mutkikkailla pikkuteillä muutenkaan ollut syytä hurjastella. Enimmäkseen maaseututeillä oli hiljaista eikä "väärällä" puolella ajaminenkaan tuntunut enää niin hassulta.

3. yö ohimennen löydetyssä
karavaanaripuistossa.

Kolmannen päivän päätteeksi Thora-nimisen kylän kohdalla tehtiin täydellinen löytö: ilmainen camping-alue vesivessalla varustettuna, jossa muutama paikallinen karavaanari jo istui iltaa. Britz-automme kiinnittikin heidän huomionsa ja tulivat kysymään, mistä päin olemme. Asuntoautoiluhan on australialaisten lempiharrastuksia, mikä näillä keleillä ja näissä maisemissa on helppo ymmärtää. Ihmisten omia asuntovaunuja tai sellaisiksi tuunattuja pakettiautoja näimme matkan varrella paljon enemmän kuin vuokrafirmojen vermeitä.

Siinä keittyy parsakaalit.

4.päivä: Vesiputouksia

Neljäntenä päivänä etenimme Waterfall Wayksi kutsuttua tietä, joka nimensä mukaan ohittaa lukuisan määrän toinen toistaan komeampia vesiputouksia. Dangar Fallsissa tapasimme pitkästä aikaa joukon kiinalaisia turisteja. Ebor Fallsiin jäimme kokkaamaan lounasta, ja eräs australialaismies uhkasi liittyä pöytään haistettuaan fuusiopyttipannumme. Wollombi Fallsilla törmäsimme uudelleen kolmeen isovatsaiseen ja -partaiseen moottoripyöräjörmyyn, jotka olivat samaan aikaan myös Ebor Fallsilla, ja yksi heistä mutisi, että nähdään sitten illalla pubissa. Armidalen kaupungin jälkeen poikkesimme kuitenkin vesiputousreitiltä ja ajoimme Walchaan, jonka läheltä löytyi passeli taukopaikka yöksi.

Dangarin vesiputous.

Lounaspaikan maisemaa.

Eborin vesiputous.

4. yö hyvin piilotetulla taukopaikalla.

5. päivä: Kohtaamisia eläinten kanssa

Aamuisin kuului mitä oudoimpia lintujen ääniä: uskomattoman värikkäät tirpat kujersivat, säksättivät ja krääkkyivät tavalla, joka muistutti jonkinlaista apinan naurua. Kun jatkoimme siksakkireittiämme jälleen merta päin, pysähdyimme vielä yhdelle vesiputoukselle, Apsleylle, ja siellä - aivan muina miehinä oksaa mutustamassa - jökötti isohko kenguru tien reunassa. Se tapitti meitä hetken ihan rauhassa, mutta kun avasimme auton ikkunan, se tuumi, että menempä tästä, ja loikiskeli pois.

Aamu-usvaa.

Apsleyn vesiputous.

Se on muuten kenguru!

Pelikaanin iltapäivä.

Ajoimme mutkittelevaa vuoristotietä kohti Port Macquarien rantakaupunkia. Siellä jätettiin auto parkkiin ja tehtiin pieni lenkki rannassa. Ihmiset kaikki vaikuttivat olevan lomalla ja muutenkin kaupungista tuli täydellisen lintukodon vaikutelma - kaikilla kaikki hyvin, aurinko paistaa ja meri on kirkas. Pelikaanit hauskoine pussinokkineen uiskentelivat aivan rannan lähellä.

Port Macquariessa sijaitsee koalasairaala, jossa hoidetaan kuntoon auton alle jääneitä, koirien pahoinpitelemiä tai muuten loukkaantuneita koalia. Kävimme siellä tapittamassa suloisia karvakasoja vapaaehtoisen lahjoituksen hinnalla. Siellä oli iltapäivätorkkujen aika meneillään, ja pallerot uinailivat karsinoissaan oksilla istuen, eukalyptuksen lehtiä halien. Yksi koalanalle aukaisi sen verran silmiään, että vaihtoi haukotellen ja venytellen asentoa oksan toiselle puolelle. Ehdimmepäs nappaista sen naamakuvan! :)

Uneen vaipunut koala.

Ai, katos terve!

Noo, nyt on hyvä taas...

Samana päivänä näimme vielä lauman kameleita niityllä. Näimme myös lammaslauman, jonka keskellä keekoili tyytyväisen typerä ilme naamallaan yksi ruskea alpakka - yritti sulautua villavaan joukkoon pitkästä kaulasta huolimatta. Illalla, kun yöparkki oli taas hakusessa, erään leirintäalueen pihalla oli bonuksena kaksi valtavaa (ehkä puolimetristä) liskoa. Kaikenmoista otusta!

Australian teillä tulee vastaan vähän enemmän eläimistä varoittavia kylttejä kuin Suomessa. Nähtiin varoituksia kenguruista, koalista, vompateista, kauriista ja jonkinlaisista nokkasiileistä. Eteemme ei onneksi osunut ketään - kerran vain joukko lehmiä, jotka päästettiin rauhassa ylittämään tie. Mainittakoon vielä, että lehmiä laiduntamassa loputtomilla pelloilla näkyi ihan valtavasti. Lintukoto lienee niilläkin, kun ruohoa riittää.

5. yö sillan alla - eikun vieressä.

Toiseksi viimeinen yö oltiin aiottu viettää taas leirintäalueen fasiliteeteista nauttien, mutta toisin kävi. Saavuttiin Pacific Palmsin Big4-campingin luo viiden aikaan iltapäivästä, mutta vastaanotto oli jo kiinni. Käytiin muutamassa muussa tiedustelemassa, mutta nekin olivat joko kiinni, täynnä tai liian kalliita. Tankattuamme auton Bulahdelahissa näimme sillan pielessä nurmikentällä lauman camperautoja. Jarrut pohjaan ja vilkku oikealle (tosin, ensiksi taas pyyhkimet päälle, koska ne olivat siinä missä oikeanpuoleisessa autossa on vilkut). Varmistimme, että paikka oli vapaasti käytettävissä, ja rullasimme kärrymme heinikkoon. Ei vessaa, ei vesipostia, mutta olipahan kanssamatkalaisia ympärillä.

6. päivä: Viimeisen illan herkuttelut

Kuudentena päivänä ei ajettukaan enää paljon: vain sen verran, että löydettiin se leirintäalue, jossa sai vihdoin herkutella suihkulla, astioiden kunnollisella tiskauksella, pyykinpesulla - ja sateisen illan vietolla auton hulppeassa loungessa salaatin, 75% alennuksessa olleen camembert-juuston ja viiden dollarin australialaisen valkoviinin kera. Lake Macquarie (eri paikka kuin Port Macquarie!) oli sopivan lähellä sekä sieltä mistä tulimme että Sydneystä.

6. yö hiljaisella, sateisella leirintäalueella. 

Autossa oli siis 25 litran vesitankki, jota käytettiin lähinnä tiskaamiseen, mutta myös ruoanlaittoon. Juomavedeksi siitä ei ollut. Vesipumppu alkoi jossain vaiheessa pitää outoa ääntä, ja epäilimme jo hajoilua, mutta ilmeisesti se oli vain merkki tyhjenemisestä. Mitään mittaria siis ei ollut. Hella toimi kaasulla, mutta sähkökojeista vain jääkaappi hurisi ajaessa latautuvalla akulla. Vedenkeitin ja mikro vaativat sähköjohdon liittämisen autoon. Muuten autosta löytyi kaikki oleellinen astioista lakanoihin ja makuupusseihin. Pienihän tuo tila oli: kaksi ihmistä ei yhtäaikaa voinut sisällä hääräillä. Ruokasalin pöytä ja soffat kääntyivät yöllä sängyksi. Rinkat lojuivat koko ajan tiellä, mutta emme hennoneet runtata poloisia pieniin laatikoihin penkkien alle, olisivat ehkä kärsineet ruhjeita (joo, rinkat ovat alkaneet muistuttaa inhimillisiä matkakumppaneita...). Mutta kaikin puolin hyvä matkavälinehän tuo kärry oli!

7. päivä: Hoppu tuli kumminkin

Lake Macquarie sadeaamuna.

Viimeinen aamu valkeni järvellä, ja lähdeskelimme siinä kymmenen maissa ajelemaan Sydneyyn päin, jonne siis oli suunnilleen sata kilsaa jäljellä Pacific Highwaytä. Aikaa tuntui olevan ihan mukavasti, joten päätettiin tehdä vielä pientä nähtävyyslenkkiä rantain kautta, vaikka keli olikin yhä sateinen ja sumuinen. Puolilta päivin iski kuitenkin yhtäkkinen realisaatio, että sopimuspaperiin auton palautusajaksi oli merkitty kyseinen päivä kello 14. Niin että lähdetäänpäs tästä pikkuhiljaa oikeasti sinne Sydneyyn. Isoa tietä mentiin ja tultiinhan siinä suht nopeasti kaupungin alueelle, mutta siellä muutaman miljoonan muun auton keskellä ei niin rivakasti

Viimeisen päivän harmaa ajokeli.

edettykään. Navigaattori oli säädetty välttämään tietullit, mutta lopulta annettiin periksi ja päästettiin se ohjaamaan meitin Harbour Tunnelin halki, josta rapsahti 3 dollarin tullimaksu. Varttia vaille kaksi kurvattiin Britzin pihaan - kuullaksemme, että ei hätiä mitiä, olisi saanut tulla vasta vähän ennen puljun sulkeutumista, 15.30 mennessä.

Oli ollut aikomus syödä edellisillan salaatinjämät lounaaksi jo huomattavasti aiemmin, ja itse asiassa kamatkin oli vielä pyykinpesun jäljiltä pakkaamatta. Syötiin ja pakattiin sitten Britzin pihalla samalla kun työntekijä kyseli, ilmenikö autossa mitään korjaustarpeita. Korjata voisi siitä sopimuspaperista pois sen turhan kellonajan...

Auto jätettiin ehjänä seuraaville.

Lopun tulisesta ralliajosta toivuttuamme sanoimme heipat pikkuiselle autollemme ja lähdimme tutustumaan Sydneyn suurkaupunkiin.

Sydney

Sydney = oopperatalo

Australian suurin kaupunki on hirveen nätti. Oopperatalo piti tietenkin nähdä sekä kaukaa että läheltä - ja kaukaa katsoenhan se on lähinnä mielenkiintoinen, mutta läheltä katsoen yllättävän ruma - ruskea ja betoninen. Kiinalaisturistit iskivät jälleen sen edustalla, ja me päätimme pysyä poissa kaupungin Chinatownista nyt kun on se kiinalainen uusivuosi. Nähtävyydenomaisena asiana pidettäköön myös IMAX-teatteria, jossa on maailman suurin valkokangas. Kävimme katsomassa Hobitin odottamattoman matkan, ja olihan siinä välillä sellainen olo, että tuijottaa kääpiötä suoraan ihohuokosiin.

Läheltä katsoen.

Anzac -sotamuistomerkki.

Sydneyssä silmiä hivelee taas aivan upeat puistot, Botanic Gardens ja Hyde Park, joissa ihmisiä lenkkeilee ja pyöräilee ihan hullun tavalla. Australialaiset vaikuttavat hyvin avuliailta: aina kun kaivaa kartan esiin, heti on joku kysymässä, mitä etsitään, ja neuvomassa perille. Automatkan aikana koetut lintukotonäkymät loppuivat kuitenkin täällä, sillä ainakin hostellimme seudulla Kings Crossilla liikuskelee aika jännännäköistä sakkia. Juuri tänään kämpille tullessa oli kodittomien avustusjärjestö saapunut selvittämään jotain kalabaliikkia.

Sydneyn kirjasto, vau!

Mystinen kirjoitus taivaalla.

Royal Botanic Gardens

Maisemaa Harbour Bridgeltä

Sydneyn maamerkit

Huomispäivä vielä hengitellään Sydneyn raikkautta ja lauantaiaamuna lennetään Wellingtoniin, Uuteen-Seelantiin - ja sitten muuten alkaa kotimatka! Wellington on kaukaisin piste Suomesta, mihin tällä matkalla ehätetään, joten sieltä kun lähdetään eteenpäin, niin suunta on Suomea kohti. On se maailma pieni, kun ei tämän pitemmälle pääse... :)

Roadtripin reitti (vihreä viiva): Noin 1500 kilometriä

Näytä Suunnaton matka suuremmalla kartalla

Kulttuurishokki Kengurumaassa

Paikallinen lintu.

Nyt ollaan sitten Australiassa. Laskeuduttiin enimmäkseen nukkumatta jääneen yön jälkeen Gold Coastin kentälle Coolangattaan keskiviikkoaamuna. Yölennolle oli varauduttu mahdollisimman lämpimin vaattein, korvatulpin ja sovelletuin niskatyynyratkaisuin, ja paikkamme sattuivat vieläpä olemaan ensimmäisessä rivissä, joten jalkatila oli ruhtinaallinen. Epämääräiseksi torkuskeluksi se silti jäi, ja aamulla passintarkastuksessa oltiin ihan pöllämystyneitä, kun kysyttiin, kuinka mones maa tämä on matkallamme ja kuinka kauan on viivytty aiemmissa maissa. Koetapa siinä sitten muistaa... :)

Coolangatta.

Coolangatta Sands Hostelista tuli auto noutamaan meidät kentältä pirautettuamme heille kolikkopuhelimesta, ja päästiin majoittumaan oikein kunnon backpackersurffarimestaan. Perushostelli siis, jossa joku aina nukkuu ilman (talon tarjoamia) lakanoita, ilmastointi huutaa samalla kun ikkuna on auki, ja vessasta löytyy joko saippuaa tai käsipaperia, muttei koskaan molempia samasta vessasta. Keittiössä kaikki sähläävät yleensä yhtä aikaa torakoiden vipeltäessä joukossa, ja jääkaapista löytyy vähintään yhtä paljon elävää organismia kuin kuollutta ja jauhettua. Kaiken tämän vielä sietää, mutta se mikä teki meistä aivan kädettömiä oli se, että netin käyttö olisi maksanut neljä dollaria kahdelta tunnilta. Kaikkialla Aasian köyhimmissäkin kolkissa oli ilmainen langaton netti (joskaan ei aina täysin toimiva) - mutta Australiassa on eri meininki. Onneksi löysimme paikallisen kirjaston, joka tarjosi wifin! :)

Moro vaan!

Brisbanen majapaikassa eräältä aussilta saimme kuulla selityksenkin siihen, miksi esimerkiksi netti (ja joukkoliikenne) on täällä niin hintavaa: sehän käy ymmärrettäväksi, kun miettii, kuinka suuri maa Australia on - ja kuinka vähän siellä silti on ihmisiä. Brisbane on maan kolmanneksi suurin kaupunki eikä siellä ole ihmisiä kahta miljoonaa enempää. Väestöä ei ole siis järin tiheälti ja kuitenkin pitää olla kunnollinen infrastruktuuri, siksi se maksaa paljon yksittäiselle ihmiselle. Tosin, kun tulimme paikallisjunalla Brisbanen bussiasemalta lähemmäs majapaikkaamme (4,80 AUD eli 3,60 €), oli junassa melkoisen tyhjää, eli ei kovin montaa maksajaa liikkeellä.

Itärannikon tyrskyt.

Loikkaus Singaporesta Australian itärannikon keskivaiheille johti matkamme ensimmäiseen varsinaiseen kulttuurishokkiin. Ilmeisesti Aasian osalta sellaista ei päässyt merkittävästi syntymään siksi, että siirryimme aina seuraavaan naapurimaahan, jolloin muutos tapahtui vähittäisesti. Mutta nytpä onkin oudot oltavat! Yhtäkkiä kaikki vastaantulevat naamat ovat ihan meikäläisen näköisiä! Me ei enää erotuta joukosta ilmiselvinä turisteina, ja katukuvakin on paikoin melkein kuin Turusta. Hämmästyimme suuresti muun muassa sitä, että autot todellakin pysähtyvät suojatien eteen! Ja tänään saimme karvaasti kokea sen, että ruokakauppa menee lauantaina jo viideltä kiinni - mitä kettua, eihän tähän asti ole juuri missään ollut väliä sillä, mikä viikonpäivä on...

Tässä kohtaa meni sitten päiväbudjettikin ihan uusiksi. Ravintolassa käyminen saa loppua lähes tykkänään - pitää valita sellaisia majoituksia, joissa on keittiö käytettävissä. Aasiassahan itse kokkaileminen ei ollut vaihtoehto monestakaan syystä: ei ollut keittiöitä, aina ei ollut ruokakauppojakaan, ja sitä paitsi ravintoloissa oli niin halpaa, ettei olisi ollut järkeä kokata itse. Viimeksi olemme tainneet tehdä itse pöperöitä Tokiossa. Ruoan hintavuus iski kasvoille kahdeksan kuukauden halpistelun jälkeen: esimerkiksi puolen litran kokispullo 7-elevenissä maksaa täällä noin 3,50 euroa, kun Kiinasta tai Thaimaasta sellaisen sai 0,40-0,70 eurolla. Greyhoundin bussimatka tänään Coolangattasta Brisbaneen kustansi siinä 23 euroa (per nuppi); Malesiassa ainakin ajallisesti samanpituinen kyyti vei huimat 2,50 euroa.

Oi niitä opiskeluaikoja!

Niinpä etsimme heti ensimmäisenä iltana supermarketin - ja jos Coolangatan aallokkoiset rannat ovat surffarin taivas, niin meidän taivaamme löytyi kyllä siitä Woolworthsin marketista. Luomua löytyi ja vegeherkkuja jos jonkinlaisia ja lähiruokaa oli lähes kaikki - hirmuinen kateus iski siitä, mikä kaikki täällä voikaan olla lähiruokaa aina macadamiapähkinöistä persikoihin ja litsihedelmiin! Harmi vain, että meidän piti palata opiskelijaelämään ja tyytyä makaroniin, tomaattimurskaan ja säilykeherkkusieniin...

Pari päivää katseltiin Coolangatan pikkukaupungin uneliasta olemusta, cooleja surffitukkia ja valtaisia aaltojen pärskeitä, kunnes otimme suunnan Brisbaneen. Olemme huojentuneita siitä, että Australian kesän kiivaimmat helteet (yli 40 astetta) lienevät jo takanapäin. Vielä kun näkisi kengurun tai koalan - yksi pelikaani jo nähtiinkin. :)

Coolia menoa aalloilla.

Surffari toistaiseksi pystyssä.

Aurinkoisempi rantapäivä.