Minnekä sitten?

Torstai-iltana Hiroshimassa yritettiin ennen nukahtamista keksiä, mihin mentäisiin sieltä viikonlopuksi. Saari nimeltä Naoshima vaikutti Rough Guiden (ei tällä kertaa Lonely Planetin) perusteella paikalta, jossa voisi hengata pari päivää tekemättä paljon mitään ja kerätä taas vähän jaksuja. Oli kuitenkin viimeinen lomaviikonloppu paikallisilla, joten vaikka turisti-infon täti perjantaiaamuna avuliaasti moneen majapaikkaan puolestamme soitteli, tuotti Naoshima vesiperän. Päädyimme sitten Kurashikiin, pieneen paikkaan, josta löytyi kivoja vanhoja taloja ja Youth Hostel.

Koska matka Hiroshimasta Kurashikiin ei ollut ylen pitkä, teimme pienen kieppauksen läheiseen Okayaman kaupunkiin, jossa taas jätimme rinkat asemalle kaappiin (saimme muuten aika hienosti tungettua molemmat päällekkäin keskikokoiseen lokeroon). Kävelimme asemalta kohti pientä saarta kaupungin toisella puolella, jossa sijaitsi Korakuen-niminen, 1600-luvulta peräisin oleva puutarha. Loistokkaita olivat sen istutukset, silmiähiveleviä kiviasetelmat ja vonkalemaisia kalat lammessa. Nautimme myös sobanuudeleita ravintolassa joenuoman äärellä. Illalla saavuimme sitten Kurashikiin, jossa päätimme urheasti kävellä noin kilometriltä kartalla näyttävän matkan hostellille.

Kanava Kurashikissä

Hostelli kuitenkin sijaitsi järjettömimmässä paikassa, mihin nuorisomajan ikinä voi sijoittaa: hautausmaan keskellä jyrkän mäen päällä. Ensimmäinen nousumme sinne rinkat niskassa oli niin sanotusti hengästyttävä elämys. Saavuimme hiessä uiskennellen hämärään taloon, joka totta puhuen toi mieleen Stanley Kubrickin Hohto-elokuvan, etenkin, kun olimme siinä vaiheessa paikan ainoat vieraat. Hostellista oli vieraiden pysyteltävä ulkona klo 10-16 -välisen ajan, koska siellä työskentelevän pariskunnan piti päästä hoitamaan muita asioita tuona aikana. Onneksi keskustasta löytyi kahvila ilmaisella wi-fillä, joten hengasimme sitten siellä koko lauantain. Jos reppumatkailijan pyhän kolminaisuuden muodostavat matkalippu, sänky ja murkina, on ilmainen netti suuri neljäs pyhyys, jota ilman ei montaa päivää hengitellä.

Lounasta kaikille aisteille

Pallokalaa, hapanpapuja ja pomminjälkiä - syväsukellus japanilaisuuteen

Akama-jingu, Shimonoseki

Laiva lipui Japanin rantaan siis kahdeksan aikaan tiistaiaamuna. Meillä oli sovittuna treffit Couchsurfing-isäntämme Seijin kanssa puoliltapäivin Shimonosekin kalamarketissa. Siihen asti tapoimme aikaa globalisaation saavutusten merkeissä - lounastamalla Subwayssä ja kahvittelemalla Starbuck'silla. Kävimme lisäksi asemalla ostamassa Seishun Juhachi-kippu -nimiset junaliput, joilla saamme matkustaa viitenä vapaavalintaisena päivänä rajattomasti hitailla paikallisjunilla. Nämä liput ovat oiva vaihtoehto Japan Rail Passille, joka maksaisi neljä kertaa enemmän ja pakottaisi kiirehtimään paikasta toiseen, jotta tulisi hintansa väärtiksi. Kippu-lippu kustansi euroissa satasen verran, jolloin yhden päivän matkat saa parillakympillä, mikä on aika hyvin, jos vaikka vetää päivässä Osakasta Tokioon. Liput tosin ovat voimassa vain koulujen loma-aikoina, eli tässä tapauksessa 10. syyskuuta saakka.

Eteläsaaren Kyūshūn (vas.) ja pääsaaren Honshūn erottava Kanmonin kanava.

Illallista japanilaisittain.
Keskellä sinisellä Iittala-lautasella fugua eli pallokalaa.

Myönnetään, että majoituksen kalliit hinnat Japanissa kannustivat meitä sohvasurffauksen pariin (vaikkei pääpointtina siinä olekaan ilmaisten öiden kerääminen). Seijin kanssa viettämämme päivä oli kuitenkin matkan mieleenjäävintä antia. Kaveri kuskasi meitä kaupungin nähtävyyksiä katsomaan, ja kokkasi illalla mahtiaterian, joka esitteli makunystyillemme monta uutta aistimusta. Maistoimme mm. fugua, eli pallokalaa, joka väärin käsiteltynä on tappavan myrkyllinen, sekä nattoa, siis hapatettuja soijapapuja (japanilaisten surströmmingiä). Lisäksi ilahduimme siitä, että Seiji sattui olemaan todellinen Suomi-fani: hänellä on asuntonsa yhteydessä Suomi-tuotteita myyvä putiikki, josta löytyy kaikkea Marimekosta ja muumeista Iittalaan ja Karhu-tuoppeihin. Hän fanitti myös ralliautoilua ja oli käynyt Suomessa paitsi hankkimassa myytäviä tuotteita myös seuraamassa Jyväskylän rallia. Toivotimme hänet lämpimästi tervetulleeksi Turkuun, jahka taas tulee aika käydä hakemassa uutta myytävää puotiin.

O-torii -portti

Seuraavana aamuna lähdimme Shimonosekistä eteenpäin tietämättä muuta kuin että suunta on kohti Hiroshimaa. Kolme junanvaihtoa myöhemmin olimme jo Hiroshiman nurkilla, ja meitä vastapäätä istui vanhempi rouva, joka alkoi kiinnostuneesti ja hyvällä englannilla jutustella kanssamme. Hän antoi meille puhelinnumeronsakin, jos vaikka haluamme myöhemmin pistäytyi hänen luonaan Yokohamassa, missä hän asuu. Lisäksi hän suositteli nähtävyydeksi Hiroshiman lähellä sijaitsevaa Miyajiman saarta ja siellä olevaa pyhättöä. Teimme spontaanin liikkeen ja jäimme pois junasta, kun saavuttiin Miyajima-asemalle. Rinkat jäivät aseman säilytykseen, kun hyppäsimme saarelle vievään lauttaan. Saarella käpötteli turhankin kesyjä peuroja, jotka yrittivät syödä kartan Tapsan kädestä, ja pyhätön edustalla merestä nousi O-torii -portti, varmaan yksi Japanin tunnetuimmista näkymistä.

"Elä vie!"

Viisikerroksinen pagoda

Itsukushima-jinja shrine.

Parin tunnin päästä palasimme junaan ja jatkoimme loppumatkan Hiroshimaan. Tiemme kävi ensimmäiseksi turisti-infoon, jossa saimme tietää, että kaupunki on täynnä visitoijia jonkin anime-tapahtuman johdosta, ja ainoa ok-hintainen vapaa huone meille löytyi hiukan ankeasta motellintapaisesta. Tatami, futon, matala pöytä ja istumatyynyt sekä kenkien vaihtaminen ulko-ovella sisätohveleihin (plus vessassa erityisiin vessatohveleihin) olivat sielläkin takaamassa japanilaisen ilmapiirin.

Kello ja Hiroshima
pysähtyivät 8:15

Torstaipäivä kuului Hiroshimalle. Peace Memorial Museum tarjosi kattavan tietopläjäyksen atomipommi-aiheesta - museoissa ei ole tullut tällä reissulla kauheasti käytyä, mutta tässä tapauksessa se oli aika must. Näimme mm. pommin uhreilta talteen saatuja hiuksia ja kynnenpalasia, räjähdyksen kuumuuden sulattamia tiilen ja posliiniastioiden jäänteitä sekä tietenkin kuvia kaupungista ennen ja jälkeen elokuun kuudennen 1945. Kaupungista nykyisellään kieltämättä huomasi, että se on rakennettu 1900-luvun jälkipuoliskolla: ei se niin kauhean kaunis ollut, laatikkotaloja kaikki tyynni.

Peace Park ja Museo sijaitsevat
nykyään keskellä olevalla saarella.

A-Bomb Dome

Vuodesta 1968 lähtien Hiroshiman
kaupunginjohtajat ovat lähettäneet
protestikirjeitä ydinkokeita tekevien
maiden johtajille. Kuvassa Obamalle
lähetettyjä.

Children's Peace Monument

Ennen ja jälkeen.

Hiroshimasta saatiin aikaiseksi lähettää muutama postikorttikin (pakko mainita, että Koreasta ei uskomatonta kyllä löytynyt tavallisia postikortteja ei sitten mistään, tiedoksi, jos joku toivoi sieltä korttia :) ). Tämä piti kertoa siksi, että postitoimistossa oli mitä riemastuttavin virkailija: pieni mies, joka höpötti taukoamatta touhutessaan tohkeissaan merkkejä kiinni kolmeen postikorttiimme. Hän selvästi rakasti työtään! Muutenkin japanilainen asiakaspalvelu on ihan omaa luokkaansa: tiskin takana kohtaa aina niin sydäntäriipaisevaa ystävällisyyttä, että tekisi mieli halata ja rutistaa ja toivottaa onnea ja menestystä. Suomeen pitäisi kyllä hankkia japanilaisia asiakaspalvelukonsultteja...

Japaninmerta ylittämään

Taustalla Busan.

Siirtymämme Etelä-Koreasta Japaniin joutui laivakyydillä Busanista Shimonosekiin, jonka välinen matka-aika oli kaksitoista tuntia. Sama kuin Turusta Tukholmaan siis. Tunnelma kuitenkin oli hyvin erilainen siihen nähden, sillä laivaa ei ollut tarkoitettu juhlimiseen, pelkkään ihmisten siirtämiseen vain. Laiva oli nimeltään Hamayuu ja liput siihen maksoivat 95 000 wonia per pää, siinä seitsemänkymppiä siis, mikä ei toki ollut ihan halpaa, jos vertaa siihen Ruotsin-laivaan. Tosin tällä laivalla ei mennyt rahaa taxfreehin tai kaljoitteluun. Laivalla käypää oli ainoastaan Japanin valuutta, joten onneksi vaihdoimme Korean wonien jämät jo satamassa siihen. Majoituimme halpaluokkaan, eli huoneeseen, jossa oli monta patjaa lattialla ja lisäksemme seitsemän muuta ihmistä (näistä kaksi lapsia, joista toisen koipi venkoili yöllä lattian yli Tapsan kylkeen). Aterioimme yleisen tilan vapaan pöydän ääressä pikanuudeleilla, porkkanoilla ja appelsiineilla. Sykähdyttävä Korea loittoni yöhön suolaisessa, tuskin lainkaan viilentävässä merituulessa.

Pienen laivamme pienoismalli

Ravintolan tarjontaa.

Pikanuudeleihin sai kuumaa vettä.

Hyttimme edullisimmassa luokassa.

Aamulla Japanissa odotti passintarkastus, joka oli lähestulkoon kuumottava. Meiltä kyseltiin kaikenlaista kiperää, kuten missä kaikkialla aiomme käydä, ja mihin osoitteeseen olemme majoittumassa. Lomakkeeseen olimme ilmoittaneet erään Youth Hostelin osoitteen, vaikka tosiasiassa aioimme couchsurfata ensimmäisen yön. Shimonosekin maahantuloviranomaiset ovat kuuleman mukaan tiukkoja, koska satamaa käytetään paljon oleskeluluvan pidentämistarkoituksiin. Poliisimieskin kävi meitä hiukan tenttaamassa, mutta ohjeisti meidät sitten kohteliaasti juna-asemalle päin. Nippon, here we come!

Rantoja ja raakaa kalaa

Koreassa onnistui vihdoin se, mikä Kiinassa oli melko mahdotonta: päättää illalla, mihin aamulla lähtee. Halusimme pitkästä aikaa meren äärelle, joten suuntasimme Soulista pikkukaupunkiin nimeltä Samcheok maan itärannalla. Pieni maa on mukava - matka reunalta toiselle vei bussilla nelisen tuntia.

Tyytyväinen =)

Samcheokin vetonaulana biitsien lisäksi on Haesindang Park, kaunis puisto, jossa pääsee näkemään kokoelman mitä vekkuleimpia fallospatsaita. Patsaita on veistetty legendan muistoksi, jonka mukaan hukkunut neitsyt vei kylästä kalaonnen, ja patsaat toivat sen takaisin. Puisto kuuluu Sinnamin kalastajakylään, jonne pistäydyimmekin heti veistokkaiden tiirailun jälkeen pöperölle. Yhtä tuoretta - ja yhtä raakaa - eväkästä ei olekaan tullut ennen syötyä: paikanpitäjä nappasi altaasta arvatenkin aamulla pyydetyn kalaparan, kopautti siltä nirrin pois, perkasi ja paloitteli sen siitä suoraan lautasillemme, jossa se sekoitettiin vihannesraasteen ja maustekastikkeen kanssa herkkuateriaksi. Se oli oikeaa ruokaa se!

Yksi jokaiselle horoskoopille

Ylväs majakka

Matkan ensimmäinen rantapäivä!

Sitten piti päästä rannalle, talviturkitkin vielä heittämättä. Ensimmäinen yritys, karkeahiekkainen Maengbang Beach, ei aivan tavoittanut tarkoitustaan, sillä vesisade alkoi vähän saapumisemme jälkeen, ja päädyimme odottelemaan sateen hiipumista ja takaisin kaupunkiin vievää bussia noin kolme tuntia pisaroita tippuvan aurinkovarjon alla. Seuraavana päivänä palasimme asiaan lähempänä sijaitsevalla Samcheok Beachilla, joka olikin sitten ihan loistokeikka. Hiekka oli silkinsileää ja rantaa kehystivät upeasti jyrkät kalliot. Vesi oli tosi lämmintä, vaikka päädyimmekin pulikoimaan vasta illansuussa. Korealaisten uimatavat poikkesivat hiukan omistamme: kaikki olivat vedessä lähes täysissä pukeissa, eikä kukaan oikeastaan uinut, vaan sekä aikuiset että lapset lähinnä leikkivät erinäisten kellumavälineiden kanssa. Epäröityämme, onko se jotenkin sopimatonta, kirmasimme kuitenkin ihan vain uikkarisillamme aallokkoon.

Samcheok Beachilla oli jo parempi meno.

Korealainen ystävällismielisyys on näyttäytynyt meille monin tavoin. Yksi ilahduttavimmista oli Samcheok Beachillä, kun ennen viimeistä bussia pyörimme kurkkimassa, löytyisikö rannan pikku ruokapaikoista äkkiseltään jotain apetta. Ohitimme katoksen, jonka alla pitkän pöydän ääressä istui iloinen joukko aterialla. Äkkiä eräs mies juoksi luoksemme ja alkoi viittilöidä meitä pöytään. Kysyimme hintaa, mutta sitä ei ollut. Meille tarjottiin merellistä nuudelikeittoa, kimchiä (tottakai!), vihannesviipaleita, raakoja mustekalapaloja ynnä muuta. Oluttakin jo oltiin tuomassa eteen, mutta juuri silloin bussi tuli ja meidän piti juosta. Ei muuta kuin gamsa hamnida (=kiitos)! 

Olkikattoja Hahoessa

Samcheokista päätimme ajaa bussilla suunnilleen Turun kokoiseen Andongiin. Sen lähistöltä löytyy Hahoe Folk Village, perinnekylä, joka myös on yksi reitillemme osuneista Unescon kohteista. Olkikattoiset talot, riisipellot ja muut viljelmät, sekä kylää eri puolilta reunustava joki loivatkin mukavan vanhanaikaisen maiseman, vaikka taas oli turistimeininki alueella aika voimissaan. No, emme kai mekään sinne olisi päätyneet, jos näin ei olisi. Ylitimme joen venekyydillä ja kiipesimme kallionkielekkeelle katselemaan kokonaiskuvaa kylästä. Sen väitettiin olevan lootuskukan mallinen, mitä emme kuitenkaan aivan hahmottaneet.

Kallio kylästä käsin

Kylä kalliolta käsin

Veneellä virran yli

Riisipellon ihana vihreys

Andong oli kiva. Kaikki mitä ikinä voi tarvita oli ihan lähekkäin: asema, kunnollinen ruokakauppa, vegeravintola, pankkiautomaatti - ja halpa mutta hyvin varusteltu majapaikka. Pikkupaikkakunnilta ei hostelleja löydy, mutta mukavuudellisia motelleja sitäkin enemmän, suorastaan vierivierestä. Sekä Samcheokissa että Andongissa motellimme olivat ulkopuolelta rähjäisiä, mutta siisteissä huoneissa oli jääkaapit ja taulutelkkarit ja shampootkin valmiina. Mitään passeja tai depositeja ei kyselty, avaimet vaan käteen. Jännä puoli oli, että Koreassa ei harrasteta lakanoita ja peittokin saattaa puuttua. Vuoteessa on ohut petauspatja toimittamassa lakanan virkaa - oletimme ainakin, että se aina vaihdetaan...

Emme ole kumpikaan olleet mitään sushin syöjiä ennen tätä, mutta Samcheokissa ja Andongissa muodostui jo tavaksi käydä kaupasta nappaamassa laatikollinen erilaisia susheja ja korealaista versiota, gimbapia, iltapalaksi ja napostella niitä puikoilla motellihuoneessa CSI:ta katsoen (tv:stä ei tullut juuri muuta ymmärrettävää). Täytyy kai sitä harjoitella ennen Japaniin menoa..!  

Busanin ja samalla Etelä-Korean suurin kalatori

Japanihan se jo odotteleekin ensi viikolla. Saavuimme junalla satamakaupunki Busaniin keskiviikkona, ja varasimme liput Japanin-lautalle maanantaiksi. Busanissa pistäydyttiin isolla, niljakkaalla kalatorilla sekä maailman suurimmassa ostoskeskuksessa, Shinsegaessa. Suunnittelimme osallistumista Temple Stay -ohjelman järjestämään vuorokauden mittaiseen käyntiin Busanin Beomeosa-temppelissä, jonka esitteessä kehotettiin löytämään todellinen itsensä buddhalaisen temppelin elämään tutustumalla. Kävi kuitenkin ilmi, että vapaita paikkoja olisi vasta ensi kuussa, joten täytynee hoitaa se todellisen itsen löytäminen sitten ilman temppeliä. ;) Kävimme Beomeosassa silti päiväseltään ja saimme todeta, että suuri valaistumisportti oli täydessä remontissa peittäen parhaimman vuoristonäkymän. Temppelin vieressä oleva meditaatiometsä, jossa vesi halkoo kalliota kappaleiksi, teki paikan kuitenkin käynnin väärtiksi.

Temppelin ensimmäinen portti

Päärakennus

Kohti valaistumista... tai lounasta.

Vaikuttava luonnontemppeli

Vielä kuvapläjäys modernin ihmisen temppelistä, maailman suurimmasta ostoskeskuksesta:

Shinsegae Department Store

Shoppailun ohella voi luistella.

Tai viettää aikaa kattopuistossa.

14 kerrosta, lukematon määrä neliöitä

Puisto tarjosi hienot näkymät.

Kahta Koreaa kohtaamassa

Sivistynyt Soul

Päivät Soulissa ovat kuluneet kuumuudessa tuskaillen, kimchiä maistellen ja markettikortteleita koluten. Soul on näyttäytynyt puhtaana kaupunkina, vaikka roskiksia on ylen harvassa, ja teknologisesti pahasti meitä edellä olevana fiksuna paikkana. Lähes jokaisella vastaantulijalla on joku kone kädessä: puhelin tai tabletti, josta he kuulokkeet korvilla katselevat olympialaisia kävellessään tai metromatkalla. Kademielin mietimme, milloin Suomessa saadaan tv:n katsominen mobiililaitteesta toimimaan... Ehkä sekin on sivistyksen merkki, että täällä länsimaalaisia ei tuijoteta kuten Kiinassa, valokuvaamisesta puhumattakaan. Kauppiaat eivät hyökkää niskaan tyrkyttämään mitään, vaan kaupungilla saa kävellä ihan rauhassa. Ihmiset ovat aidon ystävällisiä, eivätkä tuupi tai etuile.

Cheong-gye-cheon -joki

Uusi ja vanha kaupungintalo

Kimchiä jalat jumissa

Ruokapuoli sen sijaan ei ole tehnyt aivan vastaavaa vaikutusta kuin Kiinassa, sillä vaihtoehdot ovat vähäisemmät. Bibimbapia, korealaisten perinteistä kasviksilla (ja lihalla) peitettyä riisiä, on helppo saada vegenä, ja lisäksi buddhalaisia ravintoloita löytyy useampia. Kimchiä, eli fermentoitunutta ja tulisesti maustettua kaalia (tai muuta vihannesta) on tarjolla aina. Tuhteja mungpapupiiraita maistelimme Gwangjang marketin tunnelmallisessa ruokakorttelissa. Parissa ravintolassa saimme olla tarkkana ruokailutapojen kanssa: jalat ristissä lattialla istuen mietimme, mikä kuuluu syödä lusikalla, mikä taas puikoilla. Avulias tarjoilija tuli onneksi leikkaamaan saksilla tattarinuudeleitamme lyhyemmiksi.

Papupannukakkuja poikineen

Muutamina suosituksina Soulista mainittakoon Cheong-gye-cheon, virtaava joki keskellä urbaania keskustaa, jossa ihmiset uittivat varpaitaan kuumana sunnuntai-iltapäivänä, Insadongin kävelykatu putiikkeineen, Itaewonin alue, jossa sijaitsee esimerkiksi ihku kirjakauppa, What The Book?, sekä Youidon saari, jonka rannoille kansa kerääntyy piknikille.




DMZ - Pohjois-Korean kulisseja zoomaamassa

Turistikohteita on monenlaisia. Yksi kummallisimmista lienee Pohjois- ja Etelä-Korean toisistaan erottava demilitarisoitu alue (DMZ) ja Panmunjomin kylä, jossa sijaitsee Koreoiden kohtaamispaikkana toimiva JSA (Joint Security Area). Näille nurkille järjestetään Soulista suosittuja turistiretkiä, jollaiselle varasimme paikat jo Suzhousta käsin, eli parisen viikkoa sitten. Hinnaksi tuli 240 000 wonia (n. 85 euroa päältä). Ehkä siitä hulluudesta vain piti päästä näkemään edes vilaus - vaikka näkemistä tärkeämpää olivatkin retken aikana kuullut tarinat.

Turismi, mikä ihana asia.

Bussilastillinen länkkäreitä ja japanilaisia lähti siis aamuvarhain ajelemaan Soulista ylöspäin. Oppaamme oli iloinen korealaisnainen, jolla juttua riitti. Mukaan oli tullut lisäksi nainen, joka oli onnistunut karkaamaan Pohjois-Koreasta uimalla rajajoen yli Kiinaan, ja saanut jollain konstilla vanhempansakin turvaan. Hänen tarinansa olikin päivän kiintoisinta kertomaa. Nainen oli työskennellyt lastentarhassa saamatta palkaksi mitään muuta kuin palan maata, jota hänellä ei työnsä takia ollut mahdollisuutta viljellä. DVD-elokuvia katsomalla hän oli saanut tietää, että muualla on olemassa toisenkinlaisia yhteiskuntia kuin "demokraattinen kansantasavalta". Niinpä hän pakeni epätavallisen rohkealla ja onnekkaalla tavalla. Nyt hänet on pohjoisessa julistettu kadonneeksi.

Etelä-Korean pohjoisin, hiljaisin (ja ehkä uusin) juna-asema.

Retken ohjelmaan lukeutui käynti turistirysässä nimeltä Imjingak, jonka alueella oli nähtävyyksiä kuten "vapaussilta" ja "yhdistymiskellotorni". Lisäksi laskeuduimme yhteen neljästä tunnelista, joita pohjoiskorealaiset kaivoivat demilitarisoidun alueen alitse kohti Soulia hyökkäystarkoituksissa, ja joka löydettiin 1970-luvulla - jolloin kaivaminen luonnollisesti loppui siihen. Pohjoiskorealaisten mukaan kyseessä oli hiilikaivos, vaikka tunneli oli täyttä graniittia. Pistäydyimme Dorasanin komealla rautatieasemalla, jonka rakentaminen 2002 merkitsi yritystä yhdistää naapurukset ja luoda katkeamaton junaverkosto kohti Eurooppaa - mutta kovin käyttämätön se oli. Lounaaksi saimme jälleen perinteistä bibimbapia, minkä jälkeen suunnattiin Camp Bonifasiin, jossa YK:n sotilaat paseeraavat pitämässä huolta, etteivät pohjoisen pojat keksi mitään ikävää.

"Vain linjan takaa!"

Kurkottelukuva Pohjois-Korean propagandakylästä

Retken dresscode oli tärkeä: kellään ei saanut olla kuluneita, reikäisiä farkkuja, koska P-Korea ottaisi niistä muuten valokuvia propagandaksi siitä, että siellä muualla ei ihmisillä ole varaa edes kunnollisiin housuihin. Polven yläpuolelle jäävä hame tai shortsit olisi ollut oiva merkki muiden maiden moraalittomuudesta - ja släbäreitä ei saanut olla siksi, että niillä ei pääse juoksemaan, jos jotain sattuu. Mielikuvien luomista edusti myös Pohjois-Korean lippu, joka oli 160 metriä korkea - kuusikymmentä metriä enemmän kuin Etelän lippu toisella puolella rajavyöhykettä.

JSA. Vasemmalla neuvotteluparakki johon päästiin.

Paikanpäällä piti allekirjoittaa paperi, jonka mukaan sitoutuu noudattamaan sääntöjä, eikä siten aiheuta esimerkiksi kuulaa kalloonsa osoittelemalla pohjoiskorealaisia sormella. Bussista noustessamme mukaan sai ottaa vain kameran ja passin, ei edes kameran koteloa. Valokuvaaminen oli sallittu vain aivan tietyissä kohdissa, ja tietä ympäröivät metsiköt oli merkitty pääkallon kuvilla maamiinojen takia. Kanssamme bussiin meistä huolehtimaan tuli yksi sotilaista, musta amerikkalaisjässikkä, joka näytti ensin kivikovalta palkka-armeijalaiselta, mutta osoittautuikin ujoksi pojaksi, jonka oli luultavasti ollut pakko mennä armeijaan. Kun sitten astuimme sinne kaikkein pyhimpään, pieneen huoneeseen maiden rajalla, jossa pidetään tärkeät konferenssit, oli joillakin hieman vaikeuksia pitää pokkaa. Tilanne oli karmivan koominen, kun kumiukkomaiset eteläkorealaiset tönöttivät paikallaan ja sotilaat vahtivat happamina, kun matkailijat poseerasivat heidän vieressään ja yrittivät ehtiä saamaan mahdollisimman monta kuvaa ennen oppaan keskeyttämistä. Parijonossa etenimme pihalle, jossa saimme zoomata yhtä Pohjois-Korean puolella vahtivaa sotamiestä rakennuksen ovella - ikkunaverhojen takana kuulemma oli liuta lisää kiikaroimassa meitä siltä varalta, että joku tekee äkkinäisen liikkeen.

Etelä-Korean sotilaspoliisi poseeraa.

Raja kulkee rakennuksen keskeltä,
neuvottelupöydän kohdalta.

Pohjois-Korean sotilas tarkistaa kamerani merkin.

Koomista ei kuitenkaan ole se - kuten oppaamme totesi - että ihmiset Korean pohjoispuolella ovat ihmisiä kuten me, mutta heiltä puuttuu vapaus. Kysymys heräsi, kuinka kauan maa voi vielä jatkaa samalla linjalla. Mitä useampi herää tajuamaan, millaisilla valheilla maa on kansansa aivopessyt, mitä useampi pystyy karkaamaan pois, ehkä sitä nopeammin kulissiyhteiskunta sortuu.