Kambodzaan!

Lauantaina lähdettiin edelleen Mekong-jokea seuraten kohti Kambodzaa. Kuljetus Don Khonilta veneellä takaisin Ban Nakasangiin ja sieltä bussilla etiäpäin maksoi 23 jenkkidollaria/ nuppi. Kiikkerässä venheessä oli mukana italialaisperhe, jonka vanhemmat eivät hoksanneet tasapainottaa istumisjärjestystään, ja siten matkasimme varsin vinossa asennossa. Rantaan tultua käveltiin jonkun matkaa bussin lipunmyyntikojulle, ja siellä saatiin varrota tovi jos toinenkin. Eri veneillä oli saarilta tuotu koko lastillinen länsimaista punanahkaa, ja kaikkia kummastutti, mikä sitä bussia mahtaa pidätellä.

Venekyyti odottaa.

Kelluvia bungaloweja.

Joukossa kiersi hymyileväinen paikallismies, joka esittäytyi oppaaksi ja kauppasi muovikassistaan Kambodzan viisumilomakkeita "halvempaan hintaan kuin rajalla". Porukka jakaantui kahteen koulukuntaan: niihin, jotka uskoivat miekkosta, ja niihin, jotka eivät. Vaikea arvata, kumpaan me epäilevät tuomaat kuuluimme. Bussi saapui lopulta joskus puoli yhdentoista aikaan ja sullouduimme sisään seuraten, onko viisumilomakekauppias edelleen maisemissa. Ei oikein käynyt selväksi, oliko hän bussiyhtiön leivissä, vai kenen.

Tällä mentiin.

Kambodzan rajalle saavuttiin jo alle puolen tunnin ajon jälkeen. Alkoi show, jota olimme osanneet ounastella, sillä kambodzalaisista rajanylityksistä löytyy jokunen kauhukertomus netistä, ja Lonarikin (Lonely Planet) varoittaa häikäilemättömästä ylihinnoittelusta. Me ja muutama muu, joka ei ollut luottanut muovipussikaveriin, astuimme ulos bussista ja siirryimme ensimmäiselle parakille hakemaan Laosin poistumisleimaa. Niin, toimenpiteet tapahtuivat parakeissa, koska varsinaiset raja-asemat olivat vasta rakenteilla. Poistumisleimasta piti maksaa kaksi dollaria, koska sattui olemaan lauantai - tarkastajien viikonloppuliksa... Seuraava etappi oli "terveystarkastus": katoksen alla piti ruksittaa paperiin, ettei ole mitään vaivoja, ja tyttö mittasi ruumiinlämmön pienellä koneella niskan vierestä. Yksi dollari.

Itse viisumit saatiin käveltyämme rajan toiselle puolen. 25 dollaria - ei sentään enempää, vaikka joku osa siitäkin oli luultavasti voitelutarkoituksiin. Päälle lyödyistä leimoista ei sentään enää peritty eri hintaa. Perässämme tullut jenkkityttö väänsi hiukan rautalankaa sekä terveystarkastajan että viisuminleimaajan kanssa, mutta eipä tuosta lie ollut apua. Kun kaikki oli ohi, tiedustelivat etukäteen lomakkeen ostaneet, mitä me maksoimme, ja kävi ilmi, ettei muovikassityyppi ollut pahasti vedättänyt, muutaman dollarin kylläkin. No, se oli hänen palkkansa siitä, että meni ihmisten passien kanssa parakit läpi heidän puolestaan (ruumiinlämmön mittaamisen he välttivät). Näin täällä vain toimitaan, eikä sille oikein mitään mahda.

Tie Kambodzan puolella oli aika pahassa kunnossa, ja ihmettelimme sitä, että tienlaidassa kuivatettiin erinäisiä elintarvikkeita - meilläpäin on totuttu olemaan mieluummin syömättä mitään, mikä kasvaa autotien reunassa. Pieneen, vaatimattomaan Kratien kaupunkiin saavuttiin kolmen aikoihin iltapäivällä. Olimme valinneet sen välipysäkiksi ennen Mondulkirin maakuntaa, jonne suunnataan loppuviikosta tapaamaan elefantteja!

Kaupunkikuvaa Kratiesta.

Semmoinen kyyti...

Kyltti, jossa kehotetaan
pitämään kaupunki siistinä...

Ja kyltin takana on tällainen maisema.

Neljä tuhatta saarta

Huolimatta siitä, että bussikuljetusten varaaminen majapaikan kautta toimii Laosissa todella hyvin, eikä ole merkittävästi - tai lainkaan - kalliimpaa kuin omatoimisuus, päädyimme Paksessa hylkäämään tämän ja lähtemään omin nokkinemme bussiasemalle metsästämään lippuja. Lopputulos oli... ei suositeltava - kannattaa buukata liput mukisematta guesthousesta!

Avolavalla valmiina lähtöön.

Paksen bussiasema.

Tuktuk tuli heti hollille, kun ilmaannuimme kadunkulmaan rinkkoinemme. Lähtöasemalle oli 8 km ja maksoimme kuskille 40 000 kipin tinkimättömän hinnan. Asema oli näky sinänsä: roskaisen markettialueen laidalla pöllyävän hiekan sumentama rakennus, pari oikeaa bussia ja loput pikkurekkoja, joiden avolavalla oli katettu matkustajatila (eli isompi versio tuktukista). Kyseltiin hintaa Ban Nakasangiin, josta pääsee veneellä destinaatioomme, eli Don Khonin saarelle. Neljäkymppiä (40 000) nupilta oli vastaus, ja kuljettimenahan oli totta kai tuo yllä mainittu avolava. Pölyinen reissu edessä siis. Matkan aikana pysähdyttiin muun muassa odottamaan, kun yksi mamma käväisi ostamassa kaalia torilta, ottamaan kyytiin tielle tyssänneen avolava-auton matkustajat, ja kun oltiin pysähdyksissä, joku tuli heti myymään grillattuja eläimenkappaleita lavan laitojen välistä.

Oma bungalowterassi - ja riippumatto!

Kolmessa tunnissa päästiin Nakasangiin, jossa kävelimme bussipysäkiltä Mekongille päin, kunnes tulimme rantaan. Siellä näimme pienen kopin pienen laiturin nokassa, jossa myytiin lippuja Don Detille ja Don Khonille. Ne ovat siis kaksi pientä saarta Mekongissa, osa laajaa saaristoa nimeltä Si Phan Don - neljä tuhatta saarta. Don Detin on sanottu olevan ruuhkainen bilemesta (samankaltainen kuin Vang Vieng), kun taas Don Khon hiukan rauhallisempi, siksi sinne. Don Khon on kuitenkin kauempana, joten venekyyditys sinne olisi kustantanut 60 000 kipiä, kun Don Detille pääsi viidellätoista. Mitä tekivät nuukailun mestarit? Ottivat kyydin Don Detille ja kävelivät rinkkojen kanssa 35 asteen lämmössä runsaat neljä kilometriä saaret yhdistävälle sillalle. Logiikkamme on ilmeisesti se, että kun säästää kuljetuksissa, voi ottaa hiukan kalliimman majoituksen - valitsimme nimittäin tarjonnan paremmasta päästä olevan Pan's Guesthousen, jossa saimme rantabungalowin omalla kylppärillä ja ilmastoinnilla. Mutta siinä, että emme antaneet majapaikan järjestää reissuamme tällä kertaa, emme säästäneet yhtään, lähinnä hankaloitimme.

Saimme sateenkaaren illalla kylään.

Don Khon oli lähes täydellinen paikka köllöttää riippumatossa ja vain olla. Siksi onkin yllättävää, että heräsimme ensimmäisenä aamuna seitsemältä ja lähdimme samantien vuokrapyörillä sotkemaan hiekkatietä kohti vesiputousta. Tulimme pyöräilleeksi yhteensä parin päivän aikana lähes koko Don Khonin halki ja ympäri ja lisäksi Don Detinkin päästä päähän: leppoisaa köröttelyä kivisiä sorateitä riisipeltojen halki, mutakuoppien ja pusikkopolkujen kautta. Don Detin Sunset Boulevardiksi kutsuttuun päähän (sinne, mihin venekin rantautui) poljettiin illalla nähdäksemme auringonlaskun parhaalta paikalta, ja luonnollisesti jouduimme sitten ajelemaan takaisin sysipimeässä. Minikokoiset taskulamput tulivat tarpeeseen - etenkin sillalla, jossa ei ole sen enempää valoja kuin kaiteitakaan, vain matalat korokkeet reunoilla.

Porsasystävät.

Koulu Don Khonilla - siis palaneen rakennuksen
takana olevat parakit.

Pienet koululaiset kylätiellä.

Kuka väistää?

Pellot.

Yksi Mekongin ylitsepääsemättömistä putouksista.

Riippusilta
vesiputouksen yllä.

Saarten elämä on huoletonta: kysymykseemme puuttuvista pyörien lukoista vastattiin vain "no problem". Ravintolanpitäjät viis välittivät siitä, että kirppuiset koirat kävivät kerjäämässä pöydistä, ja erään ravintolan maalattialla käyskenteli tyytyväinen porsas. Toisaalta suhde turisteihin vaikutti kaksipiippuiselta: onhan se hyvä, että lepoa kaipaavat länkkärit tuovat pennosiaan saarelle, mutta muuten paikalliset olisivat varmaan mieluummin ihan keskenään. Ainoa, mikä meitä nurisutti, oli ruokatarjonta: se oli joka paikassa lähestulkoon samaa ja annokset olivat kamalan pieniä. Asiakaspalvelun käsite (siten kuin me sen ymmärrämme) oli saaren ihmisille tuntematon. Näytti siltä, että ravintolan pitäminen oli heille jonkinlainen harrastus, ja jouduimme monesti keskeyttämään heidän tv:n katselunsa nälkämme takia. Tuntui kyllä oudolta, että vaikka kausi on nyt kai kääntymässä taas high seasoniksi, olimme lähes aina ainoat asiakkaat, mihin kuppilaan tahansa menimmekin.

Tästä laivojen lasti
hiissattiin ylös.

Sitten vielä pieni historiapläjäys: saimme itsekin tietää vasta silmiemme osuttua näytteille asetettuun vanhaan junanveturiin saarella, että Don Detin ja Don Khonin halki kulki muinoin ainoa rautatie, joka Laosissa on koskaan ollut. Se rakennettiin joskus 1800-luvun lopulla, kun ranskalaiset kolonialistit kuljettivat kauppatavaraa pitkin Mekongia. Neljän tuhannen saaren ympärillä on joka puolella suuria vesiputouksia, eivätkä laivat siksi päässeet kulkemaan Mekongilla - joten saarten läpi vedettiin junarata. Toisessa päässä tavarat purettiin junaan ja toisessa päässä lastattiin takaisin laivaan; jotta yläjuoksulle saatiin tarpeeksi laivoja, piti laivatkin aluksi kärrätä junalla saarten yli. Kaikkea ne viitsivät! Nykyään junaradasta ei ole mitään jäljellä - vain vanha silta ja betoniset lastaus- ja purkulaiturit.

Lastauspaikka radan toisessa päässä.

Muinainen veturi näytillä.

Vanha kaiteeton rautatiesilta.

Rento lehmä.

Vientianesta viisumit ja yöbussilla Pakseen

Vientianessa käyntimme pääasiallinen epistola oli Thaimaan turistiviisumien hankkiminen. Rajalta sinne saa 15 päivän oleskeluluvan, mutta sehän ei meille riitä, siispä porhalsimme Thaimaan konsulaattiin (ei siis lähetystöön, vaikka sekin löytyy samasta kaupungista) heti aamutuimaan viime viikon torstaina. Tarvittavia asiakirjoja olivat kopiot passista ja Laosin viisumista sekä kaksi kappaletta tuoreita passikuvia. Näiden hankkiminen kävi käden käänteessä, kun satuimme löytämään aivan guesthousemme läheltä Setthathirat-kadulta, Joma Bakeryn vierestä, valokuvausliikkeen, joka hoiti nämä kaikki pikkurahalla. Liikkeen ulkopuolella päivysti tuktuk-kuski, joka tiesi jo mihin olemme menossa, mutta olimme niin tyytyväisiä asioitten toimivuuteen, että suostuimme kyytiin hinnasta vääntämättä (kävelimme tosin takaisin).

Näitä ne jaksaa pykätä.

Viisumeita jonotteli matkailija jos toinenkin, mutta onneksi konsulaatin edustalla oli tuolirivistöjä katoksen alla ja vuoronumerosysteemi, joten odottelu ei käynyt kuumottavaksi. Täyttelimme siinä hakemukset ja liimailimme passikuvat lomakkeen nurkkaan, minkä jälkeen toista tuntia jonoteltuamme pääsimme luukulle, missä toinen virkailija ei kaipaillut mitään tietoja tulevasta osoitteesta Thaimaassa, kun taas toinen virkailija kaipasi. Kirjoitettiin vain "Bangkok" osoitteeksi ja päästiin lopulta eteenpäin - odottamaan maksuvuoroamme eri luukulle. Viisumit piti maksaa Thaimaan bahteina (1000 bahtia kipale), ja niitä oltiin vaihdettu käteiskassaan edellisenä iltana. Valmiita viisumeita oli lupa tulla noutamaan seuraavana iltapäivänä, ja näin tapahtui. Siinä määrin rutiininomaisena sarjatuotantona homma näytti Vientianessa hoituvan, että tuskin kukaan hakija jäi ilman maahanastumislupaansa.

Kerrankin meillä oli näkymät
majapaikan ikkunasta.

Ennen Thaimaatahan meillä on vielä Kambodza ohjelmassa, ja sieltäkin tuo viisumin hankinta onnistuisi kaiketi yhtä lailla, mutta saatiinpa se nyt ajoissa hoidettua. Muu aika Vientianessa koostui jälleen pitkistä kävelyrupeamista, kansainvälisistä aterioista (japanilaista, italialaista, ranskalaista, intialaista) sekä saunanlämpimässä guesthouse-huoneessa hikoilusta. Vientianesta löytyy jonkin raajansa menettäneitä ihmisiä auttava COPE Center, jonka näyttely kertoo rypälepommien uhreista samoin kuin Phonsavanissa. Tapsa osti sieltä kantaaottavan T-paidan, jonka aikoo pukea päälleen sinä päivänä, kun astumme Yhdysvaltoihin...

COPE Centerin irtojalkoja -
taustalla yksi testattavana.

Vientianen pääkaupunkiuden huomasi siitä, että pääkatujen varsille oli pykätty useita vitivalkoisia, virallisen näköisiä palatseja, ja lisäksi kaupungissa on oma "Riemukaari", vain hiukan nuhruisempi kuin Pariisissa. Joenrannan tuntumassa oli havainnekuvatauluja, joiden perusteella Mekongin äärelle haaveillaan nizzamaisen loisteliasta rantabulevardia - hiukan on kyllä tekemistä sellaisen eteen.

Vientianen rantabulevardi.

Paikallinen riemukaari.

Ja kiipesimme tietenkin ylös.

Turistit ja buddhat.

Riinalle vege ja Tapsalle "Norway"
- oli muuten matkan (lukuisten)
pizzojen parhaimmistoa! 

Lähtö eteenpäin kävi taas yhtä näpsäkkäästi kuin joka kerta täällä Laosissa: huikattiin vain guesthousen henkilökunnalle, että haluttaisiin huomenna lähteä Pakseen, ja he järjestivät liput bussiin sekä tuktukin noutamaan asemalle. Matka Laosin etelänurkilla sijaitsevaan Paksen kaupunkiin oli peräti 670 km, joten tarjolla oli öinen nukkumabussi. Matkakansan rinkat ja muut nyssykät juntattiin auton tavaratilaan tiukkaakin tiukemmin, ja kiipesimme jättimäisen yöbussin yläkerrokseen, jossa meitä odotti kahden hengen peti. Valot sammuivat melkein heti bussin jyrähdettyä liikkeelle joskus 20.30 paikkeilla, ja kohtalaisen hyvät unet saatiin vedettyä palloon. Pakseen saavuttiin aamulla klo 7, jotakuinkin sillä sekunnilla, kun Riina heräsi, ja nopea poistuminen bussista suoraan kyytiläisiä kalastavien tuktuk-kuskien syliin oli mitä mukavin herätys.

Hurja yöbussi.

Hehkeä ateria kuului lipun hintaan...

Curry ja oudot täytetyt kurkut.

Kuulimme yhdeltä kanssamatkustajalta perille saapumisen hetkellä, että joen vierellä sijaitseva asema, jolle tultiin, on Paksen keskustassa. Niinpä tuktukit olivat valitettavasti vedätystä - kuulimme kuskien pyytävän 30 000 kipin hintaa (n. 3 euroa) matkasta keskustaan, joka todellisuudessa sijaitsi parin korttelin päässä. Pistimme siis jalkaa toiseen eteen, ja majoituimme Alisa guesthouseen, jonka olimme etukäteen tarkistaneet luultavasti luteettomaksi. Laosissa on pistänyt silmään se, että pienemmässäkin tuppukylässä on guesthouseja ja (olohuoneen jatkeelta näyttäviä) ravintoloita joka kulmassa. Pakse on lähinnä välipysäkki turistien reitillä Vientianesta 4000 saaren levyttelykohteisiin - kuten se oli meillekin. Ilta-ateriamme oli poikkeuksellisen juhlallinen Hotel Paksen kattoterassilla, josta käsin kaupunki näytti paremmalta kuin alhaalta, aurinko uinahti, kuu kurkisti ja curry oli tulista.

Paksen kaupunki kattoterassilta.

Uhkaava kuu.