Kambodzaan!

Lauantaina lähdettiin edelleen Mekong-jokea seuraten kohti Kambodzaa. Kuljetus Don Khonilta veneellä takaisin Ban Nakasangiin ja sieltä bussilla etiäpäin maksoi 23 jenkkidollaria/ nuppi. Kiikkerässä venheessä oli mukana italialaisperhe, jonka vanhemmat eivät hoksanneet tasapainottaa istumisjärjestystään, ja siten matkasimme varsin vinossa asennossa. Rantaan tultua käveltiin jonkun matkaa bussin lipunmyyntikojulle, ja siellä saatiin varrota tovi jos toinenkin. Eri veneillä oli saarilta tuotu koko lastillinen länsimaista punanahkaa, ja kaikkia kummastutti, mikä sitä bussia mahtaa pidätellä.

Venekyyti odottaa.

Kelluvia bungaloweja.

Joukossa kiersi hymyileväinen paikallismies, joka esittäytyi oppaaksi ja kauppasi muovikassistaan Kambodzan viisumilomakkeita "halvempaan hintaan kuin rajalla". Porukka jakaantui kahteen koulukuntaan: niihin, jotka uskoivat miekkosta, ja niihin, jotka eivät. Vaikea arvata, kumpaan me epäilevät tuomaat kuuluimme. Bussi saapui lopulta joskus puoli yhdentoista aikaan ja sullouduimme sisään seuraten, onko viisumilomakekauppias edelleen maisemissa. Ei oikein käynyt selväksi, oliko hän bussiyhtiön leivissä, vai kenen.

Tällä mentiin.

Kambodzan rajalle saavuttiin jo alle puolen tunnin ajon jälkeen. Alkoi show, jota olimme osanneet ounastella, sillä kambodzalaisista rajanylityksistä löytyy jokunen kauhukertomus netistä, ja Lonarikin (Lonely Planet) varoittaa häikäilemättömästä ylihinnoittelusta. Me ja muutama muu, joka ei ollut luottanut muovipussikaveriin, astuimme ulos bussista ja siirryimme ensimmäiselle parakille hakemaan Laosin poistumisleimaa. Niin, toimenpiteet tapahtuivat parakeissa, koska varsinaiset raja-asemat olivat vasta rakenteilla. Poistumisleimasta piti maksaa kaksi dollaria, koska sattui olemaan lauantai - tarkastajien viikonloppuliksa... Seuraava etappi oli "terveystarkastus": katoksen alla piti ruksittaa paperiin, ettei ole mitään vaivoja, ja tyttö mittasi ruumiinlämmön pienellä koneella niskan vierestä. Yksi dollari.

Itse viisumit saatiin käveltyämme rajan toiselle puolen. 25 dollaria - ei sentään enempää, vaikka joku osa siitäkin oli luultavasti voitelutarkoituksiin. Päälle lyödyistä leimoista ei sentään enää peritty eri hintaa. Perässämme tullut jenkkityttö väänsi hiukan rautalankaa sekä terveystarkastajan että viisuminleimaajan kanssa, mutta eipä tuosta lie ollut apua. Kun kaikki oli ohi, tiedustelivat etukäteen lomakkeen ostaneet, mitä me maksoimme, ja kävi ilmi, ettei muovikassityyppi ollut pahasti vedättänyt, muutaman dollarin kylläkin. No, se oli hänen palkkansa siitä, että meni ihmisten passien kanssa parakit läpi heidän puolestaan (ruumiinlämmön mittaamisen he välttivät). Näin täällä vain toimitaan, eikä sille oikein mitään mahda.

Tie Kambodzan puolella oli aika pahassa kunnossa, ja ihmettelimme sitä, että tienlaidassa kuivatettiin erinäisiä elintarvikkeita - meilläpäin on totuttu olemaan mieluummin syömättä mitään, mikä kasvaa autotien reunassa. Pieneen, vaatimattomaan Kratien kaupunkiin saavuttiin kolmen aikoihin iltapäivällä. Olimme valinneet sen välipysäkiksi ennen Mondulkirin maakuntaa, jonne suunnataan loppuviikosta tapaamaan elefantteja!

Kaupunkikuvaa Kratiesta.

Semmoinen kyyti...

Kyltti, jossa kehotetaan
pitämään kaupunki siistinä...

Ja kyltin takana on tällainen maisema.