Junamatkan kuvaus

Niin tuli tehtyä vielä yksi iso junamatka, San Franciscosta New Yorkiin. California Zephyr -nimellä kulkeva rataosuus on yksi kuuluisimpia maisemajunareittejä, ja San Franciscon päässä se starttaa Emeryvillestä, koska Franciscoon asti ei kulje kiskoja. Bussi vei meidät Emeryvilleen, ja sieltä päästiin matkaan noin kello yhdeksän keskiviikkoaamuna.

Matkustajia astumassa California Zephyriin.

Jostain oli mieleen muovautunut kuvitelma kauhean fiinistä junamatkasta, jossa illastetaan valkoisten pöytäliinojen äärellä ja pukeudutaan tyylikkäästi (mistä lie elokuvista mielikuva peräisin). No, eihän tämä nyt sellainen toki ollut. Arkinen perusreissu - muut matkustajat olivat pääosin jenkkejä palaamassa kotiinpäin jonnekin Californian ja Illinoisin välille. Lentäminen on taatusti yleisempi tapa siirtyä osavaltiosta toiseen, niin että hiukan jopa ihmetyttää, että pitkäpiimäistä junamatkavaihtoehtoa pidetään yllä. Ainakaan kaikki kanssamatkaajistamme eivät vaikuttaneet siltä, että ihan huvikseen olisivat lähteneet junalla maata halkomaan.

Pienoishytti.

Kahdeksi yöksi meillä oli pienen pieni "roomette", eli minihytti, jossa juuri mahtui istumaan ja loikomaan, muttei ottamaan yhtään askelta. Aika kului tuttuun tapaan lukiessa, nukkuessa, maisemaa ihmetellessä ja syödessä. Jos nyt viitsii tehdä jotain vertailua tämän junan ja Trans-Mongolian junien välillä, niin eipä paljon yhtäläisyyksiä löydy... Otetaan vaikka esimerkkinä se, että tämän junan vessasta löytyi niin wc-paperia, käsipaperia kuin kasvopaperiakin ja lisäksi vielä wc-pytyn reunasuojuspaperia. Venäläisissä junissa, silloin kun vessan ovi sattui olemaan auki, siellä oli joskus yksi vähäinen paperirulla, kunnes se loppui - lisää ei tullut. Zephyr-junassa pääsi myös suihkuun, ja kaikin puolin hyvät olivat olot - ehkäpä junalla ei muuten kukaan tässä maassa matkustaisikaan.

Ruokapuoli oli oma lukunsa. Hyttien hintaan siis kuului kolme ateriaa päivässä, ja suppealta ruokalistalta löytyi myös kasvis- ja kalavaihtoehdot. Laatutaso oli aika kouluruokamainen, mutta olihan tuo syötävää sentään: löytyi vegepurilaista, perussalaattia, tilapia-kalaa linssien ja porkkanoiden kera sekä kasvispastaa. Hurja tosin oli se määrä, joka ruokaa jätettiin lautasille. Okei, jäi meiltäkin osa hampurilaisannokseen kuuluneista ylirasvaisista perunalastuista syömättä, mutta kyllä aikamoisen jäteannoksen saivat ravintolavaunun tädit heittää menemään joka aterian päätteeksi.

Amerikkalaisille, noille small talkista tunnetuille ekstroversion ruumiillistumille, piti junayhtiön edustajien jostain syystä vuolaasti pahoitella sitä, että ravintolavaunussa tuli odottaa, että heidät sijoitetaan samaan pöytään muiden matkustajien kanssa, ja istumapaikkalaisille sitä, että kun joltain asemalta tuli paljon uusia ihmisiä kyytiin, eivät he saaneet enää pitää kahta penkkiä itsellään, vaan piti päästää joku viereensä. Meille tuli yllätyksenä, että jenkeille on oma fyysinen tila näin ilmeisen tärkeä - ei sen menettäminen suomalaisillekaan kai noin rankkaa ole.

Parhaat maisemat nähtiin torstaipäivän aikana, jossain siinä Coloradon ja Nebraskan seuduilla. Kuvasto vaihtui lennossa lappimaisista kuusikkokukkuloista oranssiksi erämaaksi ja utuisista lumihuippuvuorista harmaaksi laaksonpohjaksi. Tässä pieni kuvakertomus:

Aluksi oltiin vähän niin kuin Lapissa...

...sitten tuli erämaata...

... kuivaa kiveä...

...ja mongoliamaista aroa...

...kunnes joki lähti virtaamaan...

...ja jotakin taas kasvoi rinteillä...

...sitten oli lumista jälleen...

...ja noustiin korkealle...

...kunnes laaksossa juna teki mutkan...

...ja yhtäkkiä oltiin Satakunnassa.

Perjantaina klo 14 saavuttiin Chicagoon. Siellä meillä oli aikaa seitsemän tuntia ennen toisen junan lähtöä kohti Nykiä. Kirpakka kevättalvi sai vetämään myssyt syvemmälle, kun tallusteltiin lenkki Chicagon keskustassa ennen evästankkausta ja siirtymistä takaisin rautatieasemalle.

Chicago ja Marina Cityn tornit.

Cloud Gate, pilviportti.

Kupponen kuumaa tähän hyytävään päivään.

New Yorkin juna, hienommalta nimeltään Lake Shore Limited, liikahti ennen iltakymmentä, ja tällä kertaa oltiin ihan vain istumapaikoilla. Mahdollisuudet saada unen päästä kiinni olivat tosin maksimoidut sikäli, että penkit sai kunnolla takakenoon, jalkatilaa oli ruhtinaallisesti ja tyynytkin saatiin lainaan. Palelu olikin sitten ainoa syy, miksi nukkuminen oli heikkoa. Hidasta oli tämänkin junan eteneminen, maksiminopeus veikaten siinä 80 km/h, joten lauantai-iltaan puoli seitsemään saakka saatiin körötellä. Sitten, New Yorkin esikaupungin jo saartaessa junanraiteet, pistivät kaiuttimista soimaan Frank Sinatran "New York, New York" - ja vihdoin, olimme Manhattanilla!