Neljä tuhatta saarta

Huolimatta siitä, että bussikuljetusten varaaminen majapaikan kautta toimii Laosissa todella hyvin, eikä ole merkittävästi - tai lainkaan - kalliimpaa kuin omatoimisuus, päädyimme Paksessa hylkäämään tämän ja lähtemään omin nokkinemme bussiasemalle metsästämään lippuja. Lopputulos oli... ei suositeltava - kannattaa buukata liput mukisematta guesthousesta!

Avolavalla valmiina lähtöön.

Paksen bussiasema.

Tuktuk tuli heti hollille, kun ilmaannuimme kadunkulmaan rinkkoinemme. Lähtöasemalle oli 8 km ja maksoimme kuskille 40 000 kipin tinkimättömän hinnan. Asema oli näky sinänsä: roskaisen markettialueen laidalla pöllyävän hiekan sumentama rakennus, pari oikeaa bussia ja loput pikkurekkoja, joiden avolavalla oli katettu matkustajatila (eli isompi versio tuktukista). Kyseltiin hintaa Ban Nakasangiin, josta pääsee veneellä destinaatioomme, eli Don Khonin saarelle. Neljäkymppiä (40 000) nupilta oli vastaus, ja kuljettimenahan oli totta kai tuo yllä mainittu avolava. Pölyinen reissu edessä siis. Matkan aikana pysähdyttiin muun muassa odottamaan, kun yksi mamma käväisi ostamassa kaalia torilta, ottamaan kyytiin tielle tyssänneen avolava-auton matkustajat, ja kun oltiin pysähdyksissä, joku tuli heti myymään grillattuja eläimenkappaleita lavan laitojen välistä.

Oma bungalowterassi - ja riippumatto!

Kolmessa tunnissa päästiin Nakasangiin, jossa kävelimme bussipysäkiltä Mekongille päin, kunnes tulimme rantaan. Siellä näimme pienen kopin pienen laiturin nokassa, jossa myytiin lippuja Don Detille ja Don Khonille. Ne ovat siis kaksi pientä saarta Mekongissa, osa laajaa saaristoa nimeltä Si Phan Don - neljä tuhatta saarta. Don Detin on sanottu olevan ruuhkainen bilemesta (samankaltainen kuin Vang Vieng), kun taas Don Khon hiukan rauhallisempi, siksi sinne. Don Khon on kuitenkin kauempana, joten venekyyditys sinne olisi kustantanut 60 000 kipiä, kun Don Detille pääsi viidellätoista. Mitä tekivät nuukailun mestarit? Ottivat kyydin Don Detille ja kävelivät rinkkojen kanssa 35 asteen lämmössä runsaat neljä kilometriä saaret yhdistävälle sillalle. Logiikkamme on ilmeisesti se, että kun säästää kuljetuksissa, voi ottaa hiukan kalliimman majoituksen - valitsimme nimittäin tarjonnan paremmasta päästä olevan Pan's Guesthousen, jossa saimme rantabungalowin omalla kylppärillä ja ilmastoinnilla. Mutta siinä, että emme antaneet majapaikan järjestää reissuamme tällä kertaa, emme säästäneet yhtään, lähinnä hankaloitimme.

Saimme sateenkaaren illalla kylään.

Don Khon oli lähes täydellinen paikka köllöttää riippumatossa ja vain olla. Siksi onkin yllättävää, että heräsimme ensimmäisenä aamuna seitsemältä ja lähdimme samantien vuokrapyörillä sotkemaan hiekkatietä kohti vesiputousta. Tulimme pyöräilleeksi yhteensä parin päivän aikana lähes koko Don Khonin halki ja ympäri ja lisäksi Don Detinkin päästä päähän: leppoisaa köröttelyä kivisiä sorateitä riisipeltojen halki, mutakuoppien ja pusikkopolkujen kautta. Don Detin Sunset Boulevardiksi kutsuttuun päähän (sinne, mihin venekin rantautui) poljettiin illalla nähdäksemme auringonlaskun parhaalta paikalta, ja luonnollisesti jouduimme sitten ajelemaan takaisin sysipimeässä. Minikokoiset taskulamput tulivat tarpeeseen - etenkin sillalla, jossa ei ole sen enempää valoja kuin kaiteitakaan, vain matalat korokkeet reunoilla.

Porsasystävät.

Koulu Don Khonilla - siis palaneen rakennuksen
takana olevat parakit.

Pienet koululaiset kylätiellä.

Kuka väistää?

Pellot.

Yksi Mekongin ylitsepääsemättömistä putouksista.

Riippusilta
vesiputouksen yllä.

Saarten elämä on huoletonta: kysymykseemme puuttuvista pyörien lukoista vastattiin vain "no problem". Ravintolanpitäjät viis välittivät siitä, että kirppuiset koirat kävivät kerjäämässä pöydistä, ja erään ravintolan maalattialla käyskenteli tyytyväinen porsas. Toisaalta suhde turisteihin vaikutti kaksipiippuiselta: onhan se hyvä, että lepoa kaipaavat länkkärit tuovat pennosiaan saarelle, mutta muuten paikalliset olisivat varmaan mieluummin ihan keskenään. Ainoa, mikä meitä nurisutti, oli ruokatarjonta: se oli joka paikassa lähestulkoon samaa ja annokset olivat kamalan pieniä. Asiakaspalvelun käsite (siten kuin me sen ymmärrämme) oli saaren ihmisille tuntematon. Näytti siltä, että ravintolan pitäminen oli heille jonkinlainen harrastus, ja jouduimme monesti keskeyttämään heidän tv:n katselunsa nälkämme takia. Tuntui kyllä oudolta, että vaikka kausi on nyt kai kääntymässä taas high seasoniksi, olimme lähes aina ainoat asiakkaat, mihin kuppilaan tahansa menimmekin.

Tästä laivojen lasti
hiissattiin ylös.

Sitten vielä pieni historiapläjäys: saimme itsekin tietää vasta silmiemme osuttua näytteille asetettuun vanhaan junanveturiin saarella, että Don Detin ja Don Khonin halki kulki muinoin ainoa rautatie, joka Laosissa on koskaan ollut. Se rakennettiin joskus 1800-luvun lopulla, kun ranskalaiset kolonialistit kuljettivat kauppatavaraa pitkin Mekongia. Neljän tuhannen saaren ympärillä on joka puolella suuria vesiputouksia, eivätkä laivat siksi päässeet kulkemaan Mekongilla - joten saarten läpi vedettiin junarata. Toisessa päässä tavarat purettiin junaan ja toisessa päässä lastattiin takaisin laivaan; jotta yläjuoksulle saatiin tarpeeksi laivoja, piti laivatkin aluksi kärrätä junalla saarten yli. Kaikkea ne viitsivät! Nykyään junaradasta ei ole mitään jäljellä - vain vanha silta ja betoniset lastaus- ja purkulaiturit.

Lastauspaikka radan toisessa päässä.

Muinainen veturi näytillä.

Vanha kaiteeton rautatiesilta.

Rento lehmä.