Mondulkirin norsut

Matkamme jatkui tiistaina Kratiesta Kambodzan itäreunalle päin Sen Monoromiin, Mondulkirin maakuntaan. Syy lähteä sinne olivat norsut. Sen Monoromista 11 kilometrin päässä sijaitsee laakso, jossa pitää majaa norsujen turvapaikka ja ekoturismikeskus nimeltä Elephant Valley Project. Sen missiona on hoitaa työjuhtina toimineita ja huonosti kohdeltuja elefantteja auttaen niitä elämään taas kuten elefantin kuuluu. Kohtaaminen norsun kanssa oli yksi niistä asioista, joita halusimme matkallamme kokea, ja vierailu EVP:ssä tarjosi siihen täydellisen tilaisuuden.

Ensin on kuitenkin kuvailtava muutamin sanoin sitä sanoinkuvaamatonta bussiseikkailua, jonka koimme Kratien ja Sen Monoromin välillä. Menimme tiistaiaamuna Kratien bussipysäkille ja ostimme liput Rith Mony -firman linja-autoon, jonka piti lähteä klo 9.30. Odoteltiin siinä sitten ja pohdittiin, olikohan sitä bussia tulossakaan. Tulihan se, kello 10.20. Puolitoista tuntia ajettiin, kunnes tultiin tienristeykseen Snuolissa, ja näimme tienlaidassa ison kyltin, jonka mukaan oikealle käännytään Phnom Penhiin ja suoraan mennään Mondulkiriin. Ja bussihan kääntyi oikealle. Huikkasimme kuskille, että olisimme kyllä Mondulkiriin päin menossa, ja hän jätti meidät kyydistä. Tienristeyksessä parveili paikallisia mopomiehiä ja muuta sakkia yllin kyllin ja kaikki iloisesti kyselemään, mihin olemme menossa. Saimme kuulla monta eri kellonaikaa, milloin menee bussi Sen Monoromiin. Kello tuli yksi. Kello tuli kaksi. Odoteltiin siinä sitten ja pohdittiin, olikohan sitä bussia tulossakaan. Vähän ennen kolmea keskusteltiin, odotetaanko vielä, vai luovutetaanko jo. Päätettiin odottaa vielä puoli tuntia - ja prikulleen puolen tunnin kuluttua bussimme saapui.

Jotain siellä hajosi...

Taas kului puolitoista tuntia onnekasta matkustusta, kunnes auto simahti jyrkän mäen jälkeen. Tilanne näytti olevan se, että moottorin ylikuumenemisen lisäksi myös jakopäähihna oli lähes poikki. Odoteltiin siinä sitten ja pohdittiin, olikohan se matka sitten tässä. No ei mitään, kuski vaihtoi hihnan uuteen muina miehinä ja matka pääsi sittenkin jatkumaan. Sen Monoromiin saavuttiin noin sekunti pimeän tulon jälkeen, helpottuneina illan harvinaisesta viileydestä.

Keskiviikkoaamuna ostimme torikojusta banaaneja tuliaisiksi norsuille ja aamiaistettuamme Green House -ravintolassa tapasimme sen edustalla muita Elefanttilaaksoon menijöitä, joiden kanssa jaoimme minibussikuljetuksen. Olimme olleet yhteydessä laaksoon sähköpostitse ja sopineet viipyvämme kolme päivää, jotka koostuvat puoliksi norsujen puuhien seurailusta ja puoliksi vapaaehtoistöistä.

Koira Tanskasta.

Projektilaiset olivat pystyttäneet metsikköön upean pienen kylän bungaloweineen ja yhteistiloineen. Vähän kuin olisi ollut kesäleirillä puumajoissa. Laaksossa oli kambodzalaista henkilökuntaa lähikylästä muun muassa kokkaamassa kolme suussasulavaa ateriaa päivässä - jokaisen aterian päätteeksi saatiin taivaallisia tuoreita mango-, pitahaya-, rambutan-, ananas- ja vesimeloniviipaleita, joita kaikki rohmusivat hulluina. Projektin länsimaista kotoisin oleva henkilökunta oli enimmäkseen australialaista ja mukana oli muutama pitempiaikainen vapaaehtoistyöntekijä, sekä useita meidänlaisiamme pistäytyjiä. Joukossa pyöri myös kaksi koiraa, joista toinen oli pieni ja toinen... noh, ei aivan niin pieni.

Yhteistila bambumajassa.

Laaksoon laskeva arska.

Onion ja Bob kylpevät.

Projektin hoidokeihin kuuluu tällä hetkellä 12 norsua. Ne on joko ostettu tai vuokrattu omistajiltaan, jotka ovat usein tietämättömyyttään teettäneet niillä liikaa töitä, eivätkä ne ole saaneet elää norsun elämää. Nyt ne samoilevat viidakossa kaikessa rauhassa tehden sitä mitä haluavat: rouskutellen bambua ja banaanipuita, polskien lammessa ja viskoen mutaa selkäänsä suojaksi kuumuudelta. Projektin ohjaajat kertoivat jokaisen norsun tarinan, eivätkä kaikki niistä olleet kaunista kuultavaa. Menneisyys oli jättänyt jälkensä jokaiseen norsuun: yhdellä oli piikitetystä avohaavasta jäänyt arpi, toisella vaurioituneet kylkiluut ja selkäranka turistien kantamisesta painavassa korissa. Elefantin selkä ei itse asiassa ole niin vahva kuin kuvittelisi: se jaksaa kantaa vain noin 10% omasta painostaan ja sen voima on ennemmin työntö- ja vetovoimaa. Jokaisella kärsäkkäällä oli tietysti nimi ja omanlaisensa persoonallisuus. Suosikkimme olivat Onion ja Bob, pariskunta, joka kulki omia polkujaan kahden, vaikka Onionin ihastus Bobiin olikin ilmeisesti yksipuolista.

Bob ja hänen isäntänsä.

"Minne Bob meni?" hätääntyy Onion.

Vettä elefanteille.

Kaksi aamupäivää kulutimme oppaan kanssa seuraamalla muutamaa norsukumppanusta pitkin viidakkoa: ensin niitä kylvetettiin lammessa, minkä jälkeen ne lähtivät tömistelemään kohti bambupusikoita. Kaikki norsut olivat iältään jo melko vanhoja: 35 - 60 -vuotiaita. Vanhojen norsujen hampaat kuluvat vähitellen kokonaan pois ja niiden luonnollinen kuolintapa onkin nääntyä nälkään, kun ne eivät enää pysty pureskelemaan. Opimme myös, että kun norsut heiluttelevat korviaan, ne eivät ajattele mitään, mutta kun korvat ovat paikallaan, norsut keskittyvät johonkin. Tyytyväisen tyhjäpäistä korvien flätkyttelyä nähtiin aika paljon. :)

Puhdas pulmunen.

Ja sitten bambua poskeen.

"Tää on kivaa!"

Torstai-iltapäivällä pääsimme mukaan muutaman norsun pesemiseen. Norsut pestiin, koska nahkaan kiinni kuivunut muta voi satuttaa niitä, eivätkä ne olleet aiemmin päässeet oppimaan itse käymään pesulla. Ne tulivat kukin vuorollaan seisomaan varta vasten tehdylle alustalle ja niiden päälle suihkutettiin vettä letkuista samaan aikaan, kun harjojen kanssa jynssättiin mutaa niiden selästä ja kyljistä. Toiset tönöttivät rauhallisesti tolpillaan, mutta jotkut ronsukkaat intoilivat joka suuntaan niin että niitä piti hiukan tuuppia takaisin. Janoiset kaverit myös imivät vettä litratolkulla suoraan letkusta kärsään. Pesun tiimellyksessä möhköjä pääsi tietysti taputtelemaan, ja oli kyllä vaikuttavaa katsoa valtavaa otusta silmästä silmään.

Tukkapesu! 

Letkusta letkuun.

Fanttien ihastelun lomassa osallistuimme vapaaehtoistyöhön, joka sisälsi lähinnä rakennushommia, koska laaksoon oli rakenteilla uusi iso bungalow ja uusia vessoja. Kannoimme hiekkaa ja tiiliä mäkeä alas, lakkasimme terassin seinälautoja, hioimme sängyn poikkipuita sileiksi, puhdistimme talon seinän betonipintaa maalausta varten - ja pesimme koiran (yritimme ainakin...). Työnteko teki hyvää, vaikka toimistotyöntekijän lihakset olivatkin tuskissaan tiilien kantamisesta (Riina sai palkaksi turvonneet nilkat). Päivärytmi tuntui hyvin luonnolliselta: herätys auringon noustua kuudelta, aamiainen, kahdeksalta töihin, lounas ja lepo, kahdesta noin puoli viiteen töitä, suihkuun ennen pimeän tuloa ja päivällinen puoli seitsemältä. Kahdeksan aikaan koko sakki oli valmis nukkumaan. Laakso on sen verran kaukana sivistyksestä, että puhelinyhteys toimi vain mäen päällä, ja sähköä oli tarjolla generaattorista vain klo 18-21.

Perjantai-illan tullen hyvästelimme söpöt fanttiystävämme ja kiipesimme laaksosta mäelle odottelemaan kyytiä takaisin kaupunkiin. Norsut, jotka olivat jo sydämissämme, vahvistivat paikkaansa siellä. Vapaana paras! <3

Puumajamme.

Tällainenkin ystävä oli seuranamme (sängyn yläpuolella).

Kolmen kopla saapuu.

Onion vilvoittelee.

Mouskis...

Molskis...

Buffy-norsu ja eläinlääkäri.
Ketju kaulassa on vain siksi, että
norsut totutetaan vapauteen
vaiheittain.

"Taidanpa mennä tästä."