Kahta Koreaa kohtaamassa

Sivistynyt Soul

Päivät Soulissa ovat kuluneet kuumuudessa tuskaillen, kimchiä maistellen ja markettikortteleita koluten. Soul on näyttäytynyt puhtaana kaupunkina, vaikka roskiksia on ylen harvassa, ja teknologisesti pahasti meitä edellä olevana fiksuna paikkana. Lähes jokaisella vastaantulijalla on joku kone kädessä: puhelin tai tabletti, josta he kuulokkeet korvilla katselevat olympialaisia kävellessään tai metromatkalla. Kademielin mietimme, milloin Suomessa saadaan tv:n katsominen mobiililaitteesta toimimaan... Ehkä sekin on sivistyksen merkki, että täällä länsimaalaisia ei tuijoteta kuten Kiinassa, valokuvaamisesta puhumattakaan. Kauppiaat eivät hyökkää niskaan tyrkyttämään mitään, vaan kaupungilla saa kävellä ihan rauhassa. Ihmiset ovat aidon ystävällisiä, eivätkä tuupi tai etuile.

Cheong-gye-cheon -joki

Uusi ja vanha kaupungintalo

Kimchiä jalat jumissa

Ruokapuoli sen sijaan ei ole tehnyt aivan vastaavaa vaikutusta kuin Kiinassa, sillä vaihtoehdot ovat vähäisemmät. Bibimbapia, korealaisten perinteistä kasviksilla (ja lihalla) peitettyä riisiä, on helppo saada vegenä, ja lisäksi buddhalaisia ravintoloita löytyy useampia. Kimchiä, eli fermentoitunutta ja tulisesti maustettua kaalia (tai muuta vihannesta) on tarjolla aina. Tuhteja mungpapupiiraita maistelimme Gwangjang marketin tunnelmallisessa ruokakorttelissa. Parissa ravintolassa saimme olla tarkkana ruokailutapojen kanssa: jalat ristissä lattialla istuen mietimme, mikä kuuluu syödä lusikalla, mikä taas puikoilla. Avulias tarjoilija tuli onneksi leikkaamaan saksilla tattarinuudeleitamme lyhyemmiksi.

Papupannukakkuja poikineen

Muutamina suosituksina Soulista mainittakoon Cheong-gye-cheon, virtaava joki keskellä urbaania keskustaa, jossa ihmiset uittivat varpaitaan kuumana sunnuntai-iltapäivänä, Insadongin kävelykatu putiikkeineen, Itaewonin alue, jossa sijaitsee esimerkiksi ihku kirjakauppa, What The Book?, sekä Youidon saari, jonka rannoille kansa kerääntyy piknikille.




DMZ - Pohjois-Korean kulisseja zoomaamassa

Turistikohteita on monenlaisia. Yksi kummallisimmista lienee Pohjois- ja Etelä-Korean toisistaan erottava demilitarisoitu alue (DMZ) ja Panmunjomin kylä, jossa sijaitsee Koreoiden kohtaamispaikkana toimiva JSA (Joint Security Area). Näille nurkille järjestetään Soulista suosittuja turistiretkiä, jollaiselle varasimme paikat jo Suzhousta käsin, eli parisen viikkoa sitten. Hinnaksi tuli 240 000 wonia (n. 85 euroa päältä). Ehkä siitä hulluudesta vain piti päästä näkemään edes vilaus - vaikka näkemistä tärkeämpää olivatkin retken aikana kuullut tarinat.

Turismi, mikä ihana asia.

Bussilastillinen länkkäreitä ja japanilaisia lähti siis aamuvarhain ajelemaan Soulista ylöspäin. Oppaamme oli iloinen korealaisnainen, jolla juttua riitti. Mukaan oli tullut lisäksi nainen, joka oli onnistunut karkaamaan Pohjois-Koreasta uimalla rajajoen yli Kiinaan, ja saanut jollain konstilla vanhempansakin turvaan. Hänen tarinansa olikin päivän kiintoisinta kertomaa. Nainen oli työskennellyt lastentarhassa saamatta palkaksi mitään muuta kuin palan maata, jota hänellä ei työnsä takia ollut mahdollisuutta viljellä. DVD-elokuvia katsomalla hän oli saanut tietää, että muualla on olemassa toisenkinlaisia yhteiskuntia kuin "demokraattinen kansantasavalta". Niinpä hän pakeni epätavallisen rohkealla ja onnekkaalla tavalla. Nyt hänet on pohjoisessa julistettu kadonneeksi.

Etelä-Korean pohjoisin, hiljaisin (ja ehkä uusin) juna-asema.

Retken ohjelmaan lukeutui käynti turistirysässä nimeltä Imjingak, jonka alueella oli nähtävyyksiä kuten "vapaussilta" ja "yhdistymiskellotorni". Lisäksi laskeuduimme yhteen neljästä tunnelista, joita pohjoiskorealaiset kaivoivat demilitarisoidun alueen alitse kohti Soulia hyökkäystarkoituksissa, ja joka löydettiin 1970-luvulla - jolloin kaivaminen luonnollisesti loppui siihen. Pohjoiskorealaisten mukaan kyseessä oli hiilikaivos, vaikka tunneli oli täyttä graniittia. Pistäydyimme Dorasanin komealla rautatieasemalla, jonka rakentaminen 2002 merkitsi yritystä yhdistää naapurukset ja luoda katkeamaton junaverkosto kohti Eurooppaa - mutta kovin käyttämätön se oli. Lounaaksi saimme jälleen perinteistä bibimbapia, minkä jälkeen suunnattiin Camp Bonifasiin, jossa YK:n sotilaat paseeraavat pitämässä huolta, etteivät pohjoisen pojat keksi mitään ikävää.

"Vain linjan takaa!"

Kurkottelukuva Pohjois-Korean propagandakylästä

Retken dresscode oli tärkeä: kellään ei saanut olla kuluneita, reikäisiä farkkuja, koska P-Korea ottaisi niistä muuten valokuvia propagandaksi siitä, että siellä muualla ei ihmisillä ole varaa edes kunnollisiin housuihin. Polven yläpuolelle jäävä hame tai shortsit olisi ollut oiva merkki muiden maiden moraalittomuudesta - ja släbäreitä ei saanut olla siksi, että niillä ei pääse juoksemaan, jos jotain sattuu. Mielikuvien luomista edusti myös Pohjois-Korean lippu, joka oli 160 metriä korkea - kuusikymmentä metriä enemmän kuin Etelän lippu toisella puolella rajavyöhykettä.

JSA. Vasemmalla neuvotteluparakki johon päästiin.

Paikanpäällä piti allekirjoittaa paperi, jonka mukaan sitoutuu noudattamaan sääntöjä, eikä siten aiheuta esimerkiksi kuulaa kalloonsa osoittelemalla pohjoiskorealaisia sormella. Bussista noustessamme mukaan sai ottaa vain kameran ja passin, ei edes kameran koteloa. Valokuvaaminen oli sallittu vain aivan tietyissä kohdissa, ja tietä ympäröivät metsiköt oli merkitty pääkallon kuvilla maamiinojen takia. Kanssamme bussiin meistä huolehtimaan tuli yksi sotilaista, musta amerikkalaisjässikkä, joka näytti ensin kivikovalta palkka-armeijalaiselta, mutta osoittautuikin ujoksi pojaksi, jonka oli luultavasti ollut pakko mennä armeijaan. Kun sitten astuimme sinne kaikkein pyhimpään, pieneen huoneeseen maiden rajalla, jossa pidetään tärkeät konferenssit, oli joillakin hieman vaikeuksia pitää pokkaa. Tilanne oli karmivan koominen, kun kumiukkomaiset eteläkorealaiset tönöttivät paikallaan ja sotilaat vahtivat happamina, kun matkailijat poseerasivat heidän vieressään ja yrittivät ehtiä saamaan mahdollisimman monta kuvaa ennen oppaan keskeyttämistä. Parijonossa etenimme pihalle, jossa saimme zoomata yhtä Pohjois-Korean puolella vahtivaa sotamiestä rakennuksen ovella - ikkunaverhojen takana kuulemma oli liuta lisää kiikaroimassa meitä siltä varalta, että joku tekee äkkinäisen liikkeen.

Etelä-Korean sotilaspoliisi poseeraa.

Raja kulkee rakennuksen keskeltä,
neuvottelupöydän kohdalta.

Pohjois-Korean sotilas tarkistaa kamerani merkin.

Koomista ei kuitenkaan ole se - kuten oppaamme totesi - että ihmiset Korean pohjoispuolella ovat ihmisiä kuten me, mutta heiltä puuttuu vapaus. Kysymys heräsi, kuinka kauan maa voi vielä jatkaa samalla linjalla. Mitä useampi herää tajuamaan, millaisilla valheilla maa on kansansa aivopessyt, mitä useampi pystyy karkaamaan pois, ehkä sitä nopeammin kulissiyhteiskunta sortuu.