Toipumista Sihanoukvillessä

Kyllähän päivän tuossa sai kulumaan.

Otresin rantaa lähestyvä myrsky.

Sihanoukvillen rantalöhöily jäi suhteellisen vähäiseksi: tarvittiin yksi fiksusti keskipäivään ajoitettu valkoisen ihon kohtaaminen merestä lisäsäteilyä saavan loimottajan kanssa ja olimme hetkessä pinkkejä kuin katkaravut. Vesi oli maidonlämmintä eikä pisteliäs meduusakaan osunut kohdalle, joten uinti maittoi. Sunnuntaina iski kuitenkin eräs meduusaa tutumpi ilkiö: flunssa. Oltiin molemmat nuhaisia ja Riinalle pukkasi kuume. Tunkkaisen kostea iglu Done Right -majatalossa ei ollut kovin terveellinen paikka sairastaa, joten siirryimme Otres Beachilta keskustaan, pieneen hotellin nimeltä The Small Hotel (joka sattumoisin oli myös ruotsalaisomisteinen kuten Done Right). Sepä osoittautuikin juuri oikeanlaiseksi paikaksi elpymiseen, se oli täydellisen puhdas (vitivalkoisia lakanoita kun ei olla vähään aikaan nähty), ruokaa sai tilata huoneeseen ja dvd-valikoima oli vapaasti käytettävissä. Eikä silti maksanutkaan kuin 20 dollaria yöltä.

Serendipityn ravintolat aivan rannassa.

Kun pari päivää myöhemmin aloimme olla taas elävien kirjoissa, kävimme vilkaisemassa biitseistä sitä maineikkainta, Serendipity Beachiä, voidaksemme todistetusti sanoa, että Otres oli paljon sitä parempi. Ja tosiaan, Serendipity oli melko hirveä - siis jos ei tykkää tungoksesta, ahtaudesta, jatkuvasti tyrkyttävistä myyjistä ja sen sellaisesta. Rannoilla on paljon lapsia myyskentelemässä rannekoruja ynnä muuta, mutta heiltähän ei missään nimessä tule ostaa mitään, koska silloin he jatkavat rantakaupustelua sen sijaan, että menisivät kouluun. Hierontaa ja manikyyriä tuputetaan niin ikään joka suunnalta, ja aika usein näytti joku turisti ryhtyneenkin asiakkaaksi, vaikka itse emme edes harkinneet. Kunpa olisi niille naisillekin jotain muuta toimeentuloa.

Suomalainen BamBula -ravintola.

Tarkenee.

Matkalla Serendipityltä poispäin löydettiin mukavan suomalaispariskunnan pitämä ravintola, Bambula. Siellä olisi tarjottu lihapullia, jos niitä söisimme, ja kuulemma on aiempina vuosina kotoisat jouluruoatkin sovellettu kasaan. Pirttipöydät löytyivät ja 35 asteeseen jämähtänyt kesämökin lämpömittari. Pariskunnan juttujen perusteella ravintolanpyörittäminen Kambodzassa on "mielenkiintoista" mutta ilmeisesti ihan mukavaa.

Kambodzasta olikin jäljellä meillä enää yksi kohde, ja se on tietenkin Siem Reap sekä Angkorin temppelit. Matka sinne Sihanoukvillestä vain oli niin pitkä, että emme heti keksineet, kuinka tehdä se. Suoria busseja olisi mennyt sekä päivä- että yöversioina, mutta Bambulan isäntäkin oli sitä mieltä, että se on liian pitkä istuma. Päätimme, vaikka se tylsähköltä tuntuikin, stopata välissä yöksi Phnom Penhiin ja jatkaa seuraavana päivänä perille. Siem Reapiin saavuttiin lopulta eilen, torstaina, ja luksuspalveluna oli ilmainen pick-up odottamassa kaukana keskustasta sijaitsevalla bussipysäkillä. Majapaikkamme, Seven Candles guesthouse, käyttää osan tuotoistaan syrjäseutujen lasten koulutuksen tukemiseen, mikä antaa meille hyvän syyn tilata hiukan tukevammat aamiaiset. Huomenna, 24.11. Suunnaton matka täyttää puoli vuotta, ja sitä juhlimme omistamalla seuraavat kolme päivää Angkor Watille! 

Tässä kuvapläjäys bussimatkalla näpätyistä arjen ihmeellisyyksistä:

Kärryjä joka kokoon..

..ja tarkoitukseen.

Bensakioski

Traktori? 

Pakettiautot ovat aina piukassa.

?

Patjanvaihtoviikot.

Näin sitä mennään.

Valoa ja pimeyttä Phnom Penhissä

Harvinaisen tilava katu
(suljettu liikenteeltä).

Elefanttileirin jälkeen toivuimme päivän ja otimme sitten suunnan kohti pääkaupunkia, Phnom Penhiä. Bussikyyti oli tavanomaisen hidas ja epätasainen, mutta auto sentään pysyi ehjänä perille saakka (mitä ei voi sanoa siitä bussista, jolla lähdimme Phnom Penhistä). Tuntui hauskalta sukeltaa pitkästä aikaa suuren kaupungin tiimellykseen, vaikka se toivottikin meidät tervetulleeksi roiman vesisateen saattelemana. Jäimme kyydistä rautatieasemalla lähellä Central Marketia ja väistellen tuktuk-kuskeja vedimme sadetakit niskaan, sillä varaamamme Europe Guesthouse ei ollut kaukana.

Phnom Penhin kadut ovat nimetyt vain numeroin (Manhattanin tyyliin) - tosin numerot eivät ole järjestyksessä. Perille löytää todennäköisimmin, jos tietää kohteensa kadunnnumeron lisäksi lähimmän poikkikadun numeron. Onneksi kaupungeissa, joissa on joki, ei voi eksyä kovin pahasti. Kävelemiseen Kambodzan pääkaupungin kadut eivät sovellu yhtään sen paremmin kuin esimerkiksi Hanoin: ympäristöstään ei ehdi havaita mitään, kun kaikki huomio on keskitettävä erinäisten objektien (roskien, koirien, mopojen, kookospähkinänkuorien...) väistelyyn sekä tuktukintuputtajien hätistelyyn. Heiltä ei turisti saa hetken rauhaa; teki vähän mieli ostaa marketissa näkemämme paita, jossa luki "NO, I don't want a tuk tuk".

Kansaa kerääntyneenä valaistun kuninkaanpalatsin eteen. Kehyksissä
kuva kuningas Sihanoukista, joka kuoli lokakuussa.

Valoa.

Tuol Sleng, entinen koulu.

Kaupungin ykkösnähtävyys on Tuol Sleng, paikka, jossa punakhmeerit Pol Potin johdolla toteuttivat hirmutekojaan 1970-luvulla. Neljän rakennuksen kompleksi oli aikoinaan koulu, mikä kenties oli jotenkin merkityksellistä siihen nähden, että punakhmeerien missiona oli tuhota nimenomaan koulutetut ja intellektuellit. Khmer Rouge käytti luokkia vankiselleinä ja kidutuspaikkoina, ja nykyisessä museossa olivat nähtävillä sellien ankeat tiilimuurit, ruostuneet rautasängyt varjojen tummentamilla lattialaatoilla, huolimattomasti poispyyhityt ranskankieliset käskylauseet vanhoilla liitutauluilla. Osa luokista oli koottu täyteen valokuvia uhreista (kiduttajat dokumentoivat aikaansaannoksiaan) sekä piirroksia kidutustavoista. Vitriineissä oli kokoelma pääkalloja. Eräiden rappusten alta löytyi kokonainen meri uhrien vaatteita (se ei tavallaan kuulunut näyttelyyn, Tapsa vain sattui kurkistamaan sinne). Tämä oli meille tarpeeksi, emme lähteneet Killing Fieldsille, siis niitylle, jossa vangit teloitettiin, vaikka jokainen tuktuk-kuski kyytiä sinne kärttikin.

Koulun käytävä.

Kalseat vuoteet.

Kaikki he.

Karmiva oviaukko.

Vaatehuone.

Vankisellit.

Tämän hyytävän menneisyyskatselmuksen lisäksi Phnom Penh tarjosi meille tavanomaisia ilojamme: kirjakauppoja hyvällä valikoimalla, kahviloita hyvillä hedelmämehuilla, ravintoloita hyvillä vegemätöillä sekä askelia toisen eteen. Yksi tuktuk sentään sai meistä asiakkaan - Tuol Sleng uuvutti sen verran, että emme enää kävelleet sieltä takaisin.

Kronksis.

Neljä yötä olikin riittämiin tässä reittimme viimeisessä Mekong-joen ääreisessä kaupungissa, ja viikonlopun viettoon repäisimme rantalomalle Sihanoukvilleen. Sinne mennessä bussi tosiaan hajosi tavalla, jota ei olisi osannut kuvitella. Pienellä sorapläntillä, ajettaessa tarpeettoman vauhdikkaasti töyssyyn, kuului kronksis. Ruostunut pohja rojahti irralleen yhden renkaan ympäriltä. Siitähän ei sitten enää mihinkään liikahdettu, vaan kansa tienpieleen odottamaan uutta kyyditsijää. Saman puljun (Sorya) auto osui kohdalle kuitenkin kohtalaisen pian, ja kaikki jopa mahtuivat istumaan vielä loppumatkaksi.

Sihanoukvillessä on viisi suosittua ranta-aluetta, joista olimme valinneet Otres Beachin, koska se kai on toistaiseksi vähiten suosittu. Tuktuk-kyydit olivat luonnollisesti jälleen valmiudessa bussin saapuessa asemalle, ja Otresiin olikin joltisesti matkaa, joten ei muuta kuin tinkaamaan. Päädyimme majoittumaan Done Right -nimiseen hassunkuriseen, ruotsalaisten pitämään majataloon, jonka pihalla tönöttää rivi betonisia, eko- ja ötökkäystävällisiä igluja. Saapumisemme oli täydellisesti ajoitettu: vettä alkoi sataa kuin aisaa juuri, kun olimme saaneet katon päämme päälle. Kaikkia igluja ei ollut valitettavasti ihan tehty oikein, sillä vesi tuli saumakohdasta läpi kastellen toisen puolen sängystä. Vaihdoimme viereiseen lumipallomökkiin ja sukelsimme hyttysverkon alle odottamaan, milloin päästään uimaan.

Kesäiset iglut.

Mondulkirin norsut

Matkamme jatkui tiistaina Kratiesta Kambodzan itäreunalle päin Sen Monoromiin, Mondulkirin maakuntaan. Syy lähteä sinne olivat norsut. Sen Monoromista 11 kilometrin päässä sijaitsee laakso, jossa pitää majaa norsujen turvapaikka ja ekoturismikeskus nimeltä Elephant Valley Project. Sen missiona on hoitaa työjuhtina toimineita ja huonosti kohdeltuja elefantteja auttaen niitä elämään taas kuten elefantin kuuluu. Kohtaaminen norsun kanssa oli yksi niistä asioista, joita halusimme matkallamme kokea, ja vierailu EVP:ssä tarjosi siihen täydellisen tilaisuuden.

Ensin on kuitenkin kuvailtava muutamin sanoin sitä sanoinkuvaamatonta bussiseikkailua, jonka koimme Kratien ja Sen Monoromin välillä. Menimme tiistaiaamuna Kratien bussipysäkille ja ostimme liput Rith Mony -firman linja-autoon, jonka piti lähteä klo 9.30. Odoteltiin siinä sitten ja pohdittiin, olikohan sitä bussia tulossakaan. Tulihan se, kello 10.20. Puolitoista tuntia ajettiin, kunnes tultiin tienristeykseen Snuolissa, ja näimme tienlaidassa ison kyltin, jonka mukaan oikealle käännytään Phnom Penhiin ja suoraan mennään Mondulkiriin. Ja bussihan kääntyi oikealle. Huikkasimme kuskille, että olisimme kyllä Mondulkiriin päin menossa, ja hän jätti meidät kyydistä. Tienristeyksessä parveili paikallisia mopomiehiä ja muuta sakkia yllin kyllin ja kaikki iloisesti kyselemään, mihin olemme menossa. Saimme kuulla monta eri kellonaikaa, milloin menee bussi Sen Monoromiin. Kello tuli yksi. Kello tuli kaksi. Odoteltiin siinä sitten ja pohdittiin, olikohan sitä bussia tulossakaan. Vähän ennen kolmea keskusteltiin, odotetaanko vielä, vai luovutetaanko jo. Päätettiin odottaa vielä puoli tuntia - ja prikulleen puolen tunnin kuluttua bussimme saapui.

Jotain siellä hajosi...

Taas kului puolitoista tuntia onnekasta matkustusta, kunnes auto simahti jyrkän mäen jälkeen. Tilanne näytti olevan se, että moottorin ylikuumenemisen lisäksi myös jakopäähihna oli lähes poikki. Odoteltiin siinä sitten ja pohdittiin, olikohan se matka sitten tässä. No ei mitään, kuski vaihtoi hihnan uuteen muina miehinä ja matka pääsi sittenkin jatkumaan. Sen Monoromiin saavuttiin noin sekunti pimeän tulon jälkeen, helpottuneina illan harvinaisesta viileydestä.

Keskiviikkoaamuna ostimme torikojusta banaaneja tuliaisiksi norsuille ja aamiaistettuamme Green House -ravintolassa tapasimme sen edustalla muita Elefanttilaaksoon menijöitä, joiden kanssa jaoimme minibussikuljetuksen. Olimme olleet yhteydessä laaksoon sähköpostitse ja sopineet viipyvämme kolme päivää, jotka koostuvat puoliksi norsujen puuhien seurailusta ja puoliksi vapaaehtoistöistä.

Koira Tanskasta.

Projektilaiset olivat pystyttäneet metsikköön upean pienen kylän bungaloweineen ja yhteistiloineen. Vähän kuin olisi ollut kesäleirillä puumajoissa. Laaksossa oli kambodzalaista henkilökuntaa lähikylästä muun muassa kokkaamassa kolme suussasulavaa ateriaa päivässä - jokaisen aterian päätteeksi saatiin taivaallisia tuoreita mango-, pitahaya-, rambutan-, ananas- ja vesimeloniviipaleita, joita kaikki rohmusivat hulluina. Projektin länsimaista kotoisin oleva henkilökunta oli enimmäkseen australialaista ja mukana oli muutama pitempiaikainen vapaaehtoistyöntekijä, sekä useita meidänlaisiamme pistäytyjiä. Joukossa pyöri myös kaksi koiraa, joista toinen oli pieni ja toinen... noh, ei aivan niin pieni.

Yhteistila bambumajassa.

Laaksoon laskeva arska.

Onion ja Bob kylpevät.

Projektin hoidokeihin kuuluu tällä hetkellä 12 norsua. Ne on joko ostettu tai vuokrattu omistajiltaan, jotka ovat usein tietämättömyyttään teettäneet niillä liikaa töitä, eivätkä ne ole saaneet elää norsun elämää. Nyt ne samoilevat viidakossa kaikessa rauhassa tehden sitä mitä haluavat: rouskutellen bambua ja banaanipuita, polskien lammessa ja viskoen mutaa selkäänsä suojaksi kuumuudelta. Projektin ohjaajat kertoivat jokaisen norsun tarinan, eivätkä kaikki niistä olleet kaunista kuultavaa. Menneisyys oli jättänyt jälkensä jokaiseen norsuun: yhdellä oli piikitetystä avohaavasta jäänyt arpi, toisella vaurioituneet kylkiluut ja selkäranka turistien kantamisesta painavassa korissa. Elefantin selkä ei itse asiassa ole niin vahva kuin kuvittelisi: se jaksaa kantaa vain noin 10% omasta painostaan ja sen voima on ennemmin työntö- ja vetovoimaa. Jokaisella kärsäkkäällä oli tietysti nimi ja omanlaisensa persoonallisuus. Suosikkimme olivat Onion ja Bob, pariskunta, joka kulki omia polkujaan kahden, vaikka Onionin ihastus Bobiin olikin ilmeisesti yksipuolista.

Bob ja hänen isäntänsä.

"Minne Bob meni?" hätääntyy Onion.

Vettä elefanteille.

Kaksi aamupäivää kulutimme oppaan kanssa seuraamalla muutamaa norsukumppanusta pitkin viidakkoa: ensin niitä kylvetettiin lammessa, minkä jälkeen ne lähtivät tömistelemään kohti bambupusikoita. Kaikki norsut olivat iältään jo melko vanhoja: 35 - 60 -vuotiaita. Vanhojen norsujen hampaat kuluvat vähitellen kokonaan pois ja niiden luonnollinen kuolintapa onkin nääntyä nälkään, kun ne eivät enää pysty pureskelemaan. Opimme myös, että kun norsut heiluttelevat korviaan, ne eivät ajattele mitään, mutta kun korvat ovat paikallaan, norsut keskittyvät johonkin. Tyytyväisen tyhjäpäistä korvien flätkyttelyä nähtiin aika paljon. :)

Puhdas pulmunen.

Ja sitten bambua poskeen.

"Tää on kivaa!"

Torstai-iltapäivällä pääsimme mukaan muutaman norsun pesemiseen. Norsut pestiin, koska nahkaan kiinni kuivunut muta voi satuttaa niitä, eivätkä ne olleet aiemmin päässeet oppimaan itse käymään pesulla. Ne tulivat kukin vuorollaan seisomaan varta vasten tehdylle alustalle ja niiden päälle suihkutettiin vettä letkuista samaan aikaan, kun harjojen kanssa jynssättiin mutaa niiden selästä ja kyljistä. Toiset tönöttivät rauhallisesti tolpillaan, mutta jotkut ronsukkaat intoilivat joka suuntaan niin että niitä piti hiukan tuuppia takaisin. Janoiset kaverit myös imivät vettä litratolkulla suoraan letkusta kärsään. Pesun tiimellyksessä möhköjä pääsi tietysti taputtelemaan, ja oli kyllä vaikuttavaa katsoa valtavaa otusta silmästä silmään.

Tukkapesu! 

Letkusta letkuun.

Fanttien ihastelun lomassa osallistuimme vapaaehtoistyöhön, joka sisälsi lähinnä rakennushommia, koska laaksoon oli rakenteilla uusi iso bungalow ja uusia vessoja. Kannoimme hiekkaa ja tiiliä mäkeä alas, lakkasimme terassin seinälautoja, hioimme sängyn poikkipuita sileiksi, puhdistimme talon seinän betonipintaa maalausta varten - ja pesimme koiran (yritimme ainakin...). Työnteko teki hyvää, vaikka toimistotyöntekijän lihakset olivatkin tuskissaan tiilien kantamisesta (Riina sai palkaksi turvonneet nilkat). Päivärytmi tuntui hyvin luonnolliselta: herätys auringon noustua kuudelta, aamiainen, kahdeksalta töihin, lounas ja lepo, kahdesta noin puoli viiteen töitä, suihkuun ennen pimeän tuloa ja päivällinen puoli seitsemältä. Kahdeksan aikaan koko sakki oli valmis nukkumaan. Laakso on sen verran kaukana sivistyksestä, että puhelinyhteys toimi vain mäen päällä, ja sähköä oli tarjolla generaattorista vain klo 18-21.

Perjantai-illan tullen hyvästelimme söpöt fanttiystävämme ja kiipesimme laaksosta mäelle odottelemaan kyytiä takaisin kaupunkiin. Norsut, jotka olivat jo sydämissämme, vahvistivat paikkaansa siellä. Vapaana paras! <3

Puumajamme.

Tällainenkin ystävä oli seuranamme (sängyn yläpuolella).

Kolmen kopla saapuu.

Onion vilvoittelee.

Mouskis...

Molskis...

Buffy-norsu ja eläinlääkäri.
Ketju kaulassa on vain siksi, että
norsut totutetaan vapauteen
vaiheittain.

"Taidanpa mennä tästä."