On the road (again): Wellington - Auckland

Roadtrip numero kaksi päättyi alkusyksyn merkkejä puhaltelevaan Aucklandiin perjantai-iltapäivällä. Yhdeksän päivää ajettiin, tällä kertaa 90-lukulaisella Nissan Sunnyllä. Kilometrejä kertyi lähes 2000: valtateitäkin mentiin, mutta niiltä myös poikettiin, ja lenkkiä tuli tehtyä erinäisten "must see" -maisemien vuoksi. Kolmanneksi viimeisenä päivänä ehätettiin jo Aucklandin korkeudelle, mutta kiihdytettiin sen ohi ja tehtiin vielä lenkki maan pohjoisimpaan osaan. Cape Reingaan, pohjoiskärkeen, ei kuitenkaan ehditty, tai ei viitsitty lähteä ajamaan hulluna sinne ja takaisin. Uuden-Seelannin pohjoissaaren kierros oli odotetusti täynnä silmät reväyttäviä luontonäkymiä ja automatkailuun maa sopii kuin sormus hobitin sormeen.

Nissan lähdössä matkalle kohti Mordoria. 

Ensimmäisen yön mökki.

Ensimmäisenä päivänä lähdettin liikkeelle Wellingtonista länsirantaa myöten ja ehdittiin Wanganui-nimiseen kaupunkiin asti, josta löydettiin hyvä leirintäalue majapaikaksi. Uudessa-Seelannissa on loistavat turisti-infot, jotka pursuavat esitettä ja brosyyriä - näitä olikin kasapäin meillä autossa mukana, ja suurin apu niistä oli yöpymispaikkojen paikantamisessa. Maa on täynnä eritasoisia camping-alueita ja lomakeskuksia, joista pyysimme yleensä sitä edukkainta perusmökkiä. Pari kertaa saatiin myös omalla keittiöllä varustettu majanen. Yhtä lukuunottamatta kohdalle osuneet leirintäalueet olivat siistejä, hyvin hoidettuja ja kaikki tarpeet täyttäviä, joten ihan mielellään niistä maksoikin sen 60-80 NZ-dollaria (40-60 euroa mökiltä).

Toisena päivänä merenranta vaihtui Sormusten herra -vuoristoksi, kun kurvattiin kohti pohjoissaaren keskikohtaa. Keskellä kimaltaa Taupon kraaterijärvi, joka on Singaporen kokoinen. Sen eteläpuolella törröttää joukko yhä aktiivisia tulivuoria, isoimpana Ruapehu, jonka rinteille on pystytetty laskettelukeskus. Kävimme sen päällä niin korkealla kuin autolla pääsi; laskettelukeskus rahasti turisteja näin kesäaikaan tarjoamalla hiihtohissikyydin melkein huipulle, mutta emme lähteneet siihen (oli liian myöhäistäkin, kun tulimme paikalle tuntia ennen hissin sulkemisaikaa). Sen sijaan kipusimme vartin mittaisen jalkapatikan verran vuoren reunalle, josta oli hyvä näköala viereiselle Ngauruhoe -vuorelle, joka kuulemma esiintyi Sormusten herra -filmien Mount Doomina.

Ihan kuin joku olisi innostunut hiukan liikaa
Sim City -pelin maanmuokkaustoiminnon kanssa.

Tulinen vuori Ruapehu.

Mordorko? Ei vaan Ngauruhoe.

Turangin hostellin pihalla heppa
ja Suomen lipun kuva.

Säästimme Taupo-järven kolmannelle päivälle, ja yövyimme toisen yön Turangissa, josta löytyi erikoislaatuinen hostelli. Talon seinät ja aita olivat täynnä piirroksia ja kirjoituksia, pihalla seisoskeli hevonen, ja paikan omistaja - kuultuaan, että olemme Suomesta - kysyi, haluammeko tavata toisen suomalaispariskunnan, jonka hän oli majoittanut joksikin aikaa omaan kotiinsa Taupon kaupunkiin. Lopputulos oli se, että mekin vietimme kolmannen yömme Taupossa hostellinpitäjän kotona, jossa saapuessamme oli meneillään perheen tyttären 6-vuotissynttärit. Kolmikymppisten suomalaisten kanssa tultiin hyvin juttuun, ja käytiin porukalla tsekkaamassa läheinen Aratiatian koski ja Huka Falls.

Satukirjamaisemia näköalapaikalta (Turangi).

Taupo-järven takana siintää tulivuorten jengi. 

Huka Fallsin kirkkautta.

Blörrp!

Taupon alue on oikea luontoreippailijoiden ja extremeaktiivien luvattu maa, jonka erityisnähtävyyksiin kuuluvat vulkaanisina höyryävät lähteet ja kuplivat muta-altaat. Tokaanussa (lähellä Turangia) oli ilmainen pieni kävely kuumien lampien ympäri ja Waiotapussa matkalla Rotoruaan pääsi maksutta näkemään hohkaavan liejumeren, vaikka varsinainen kuumien lähteiden alue on siellä maksullinen. Jatkoimme Rotoruasta kohti Bay of Plentyn aluetta, jossa kasvatetaan kiivejä - siis hedelmiä tällä kertaa.

Maan kuuma uumen kiehuttaa mutaa Waiotapussa.

Kiiviä on syytä varoa, se kun ei voi
lentää pois alta.

Kiivilintua ei kyllä nähty... No, ihme olisikin, jos oltaisiin nähty, on se siinä määrin harvinainen. Uuden-Seelannin tienvarsilla ei ollut paljon muita varoituksia mahdollisesti eteen tulevista eläimistä kuin kiivivaroituksia (Australiassahan niitä oli lukuisia). Pieniä karvaisia raatoja tiellä sen sijaan oli todella paljon - toivottavasti ei kiivinraatoja. Haukat liitelivät tien yllä aikomuksenaan murkinoida raatojen äärellä.

Neljäntenä päivänä ajeltiin Coromandelin niemelle. Hot Water Beachillä käytiin katsomassa, kun ihmiset kaivoivat itselleen kuumavesialtaita rantahiekkaan - näytti suht hullulta touhulta. Samalla seudulla oli Cathedral Cove, komea luolamuodostelma hiekkarannalla, jonne oli 45 minuutin patikkamatka suuntaansa. Meren uurtama holvi kalliossa oli niitä paikkoja, joista ammattivalokuvaajat saavat aivan järjettömän upeita kuvia, mutta turistipokkarikuvaaja vain valjuja... Onhan näistä maisemista valokuvien laittaminen tänne ylipäätään vähän turhaa. :)

Hot Water Beach, jossa kuopan kaivamalla pääsee
kuumaan kylpyyn.

Veden kovertama katedraali, Cathedral Cove.

Hävyttömät näkymät jatkuivat Coromandelin toisella puolen, rantatiellä kohti Thamesin kaupunkia. Maisemien katselupaikat oli merkitty "Scenic lookout" -kyltein, ja välillä jarrut sauhusivat, kun tehtiin äkkipäätös stopata taas yhdelle näköalapaikalle. Orere Pointin Holiday Parkissa lepäiltiin kuudes yö, ja uskaltauduttiin uimaankin, kun ranta oli niin lähellä. Ei tosin oltu kovin kaukana paikasta, jossa juuri niinä päivinä oli mies joutunut hain ruoaksi, mikä tosin on tässä maassa ilmeisesti hyvin harvinaista.

"Scenic lookout", yksi monista.

Aucklandin yläpuolella pyörähdettiin ihmettelemässä maan vanhinta ja/tai suurinta kauri-puuta Tane Mahutaa, eli "metsän herraa". Noin kaksi tuhatta vuotta aloillaan tönöttänyt puu oli 51 metriä korkea ja ympärysmitaltaan vajaa 14 metriä. Turisteja kiellettiin astumasta pois polulta, jottei kukaan neropatti mene tallomaan ja vaurioittamaan jättihongan juuristoa. Taasen meren äärellä Paihiassa, Bay of Islandilla, vierähti viimeinen yö kauniilla paikalla, ja perjantain koitettua huristettiin sitten suoraa päätä Aucklandiin välttääksemme edellisen roadtripin viimeisen päivän loppuhoppu. Kaupunkiin tultua olikin sitten vielä hyvää aikaa käydä Devonportissa näppäämässä kuva Aucklandin keskustan siluetista ja viedä kamat hostelliin ennen auton palauttamista.

Suuri puu (vaikka eipä kuva sitä oikein kerro).

Auckland.

Perillä!

Tämän kokemuksen perusteella autonvuokraus oli tismalleen oikea ratkaisu Uuden-Seelannin matkustamiseen. Ei olisi bussilla päässyt kovin kätevästi. Välillä harmiteltiin, ettei vuokrattu täälläkin jotain pientä asuntoautoa, jossa olisi voinut nukkua ja laittaa ruokaa, koska nähtiin monesti aivan täydellisiä yöpymispysäkkejä sellaisille. Eri vuokrafirmojen kotiautoja näkyikin liikenteessä vielä huomattavasti enemmän kuin Australiassa.

Nissan oli ihan hyvä auto; rekat tosin ohittivat meidät ylämäissä samalla, kun Tapsa vaihtoi neloselta kolmoselle. Autolla oli ajettu yllättävän vähän (noin 80 000) sen ikään nähden, mikä saattoi johtua siitä, että se oli pyynnöstämme manuaalivaihteinen, automaatit kun ovat täällä enemmistön suosiossa. Tuulilasin tiiviste oli teipattu paikalleen, kun saimme auton, ja kun palautimme sen, teippi oli tuulen viemää, mutta tiiviste sentään kutakuinkin jäljellä. Saaren teillä oli usein 100 km/h rajoitus, mutta harvemminpa sitä pystyi/uskalsi noudattaa. Monesti menimmekin hitaille ajoneuvoille tarkoitetulle kaistalle, kun jono perässämme oli venynyt riittämiin. Tiukimpiin kurveihin saattoi varautua keltaisten suositusrajoitusten avulla, jotka vaihtelivat 15:stä johonkin 90:een. Maan teillä, mukaanlukien valtatie ykkösellä, oli huomattavan paljon yksikaistaisia siltoja, jotka tosin eivät synnyttäneet kummempia ruuhkia. Sujuvaa menoahan tuo oli, vaikka muutamat vuoristokurvit vetivätkin kuskin ratinkääntelyvoimat koville ja pelkääjänpaikkalaisen naaman aavistuksen valkoiseksi.

Lounas paikalliseen tapaan Coromandelissa:
fish & chips sanomalehteen käärittyinä.
Ei ollut pakastekalaa muuten.

Viimeinen mökkiaamu: kun supermarketti on
lähellä ja keittiö on hyvä, näyttää aamiainen tältä. :)

Viikonlopun yli palloiltiin Aucklandissa, maan isoimmassa kaupungissa, joka myös on tiheintä alkuperäisväestö maorien asutusaluetta. Lento Tongan lomaresorttiin koittaa varhain tiistaiaamuna, ja aiommekin mennä lentokentälle yöksi, koska herätä pitäisi kuitenkin joskus neljän aikaan. Tyynenmeren saaristossa on sadekausi meneillään, joten saa nähdä, syveneekö siellä rusketus ollenkaan. Tongalla ollaan kymmenen päivää ja sieltä mennään viikoksi Fidzille. Iso lento Fidziltä Los Angelesiin on nyt myös varattu. Vauhdilla mennään.

Veneranta ja Skytower.

Viisautta olohuoneen seinässä Aucklandin hostellissa.

Roadtripin reitti (vihreä viiva): Noin 2000 kilometriä

Näytä Suunnaton matka suuremmalla kartalla