Uusi-Seelanti ja uusi suunta

Funikulaari.

Nyt on Suunnaton matka tullut käännekohtaan maapallon toiselle puolen. Olemme noin 17 000 kilometrin päässä Suomesta, Uuden-Seelannin pääkaupungissa. Tismalleen vastakkainen piste Suomeen nähden olisi meressä jossain tuolla Uuden-Seelannin eteläsaaren alapuolella, mutta sinne ei nyt kuitenkaan lähdetä. Suunnattoman matkan toistaiseksi (lähes) matkaamaton suunta otetaan huomenna pohjoiseen.

Lentomme Sydneystä sujui kuin siivillä. Air New Zealand ei ole varsinainen halpalentoyhtiö, joten lento sisälsi luksusta, johon emme ole tottuneet: sai ilmaisen juomaveden ja kahvin, mutta ennen kaikkea oli käytössä oma kosketusnäyttö, josta sai katsoa tv:tä tai kuunnella musiikkia (leffat olivat maksullisia). Koaladokumenttia ja Hobitti-elokuvan Behind the scenes -ekstroja katsoessa kolmetuntinen lento meni ihan huomaamatta. Vieressämme istunut ekstrovertti jenkki vaihtoi paikkaa, kun löysi jostain koneen takapäästä sosiaalisempaa matkaseuraa...

Saavuimme lauantai-iltapäivästä aurinkoiseen mutta hyytävän tuuliseen Wellingtoniin. Helmikuu on täällä vähän niin kuin elokuu Suomessa, eli syksy tekee jo tuloaan, ja mereltä hönkii semmoinen puhuri, että fleece piti vetää niskaan. Viimeksi onkin paleltu joskus kesäkuussa Mongoliassa.

Wellingtonin yllä.

Kaupunki on mukava satama-alueen ja loivien vuorenrinteiden yhdistelmä, pienen oloinen ollakseen pääkaupunki. Parhaat näkymät saatiin mäen päältä, jolla sijaitsee kasvitieteellinen puutarha, ja jonne pääsee vanhalla funikulaarilla. Kannatti maksaa vain yhdensuuntaisesta matkasta kaapelikärryllä, sillä puutarha oli rakennettu siten, että kun sen läpi kävelee, kävelee samalla alaspäin kohti kaupunkia. Nähtävyyksistä valitsimme kansallismuseon Te Papan, joka on ilmainen, ja sinänsä varsin huikea kokoelma Uuden-Seelannin maantiedettä, eläimistöä ja kansanhistoriaa. Kansallislintu kiivi nähtiin siellä - elävänä ja vapaana sen näkeminen olisikin melkein mahdotonta. Myös jättikokoisen kalmarin raato oli säilöttynä esillä.

Te Papa -museo.

Täytetyt kiivit.

Hirmukalmarin jäänteet säilöttynä.

Muilta osin päivät Wellingtonissa ovat hurahtaneet matkan tulevien vaiheiden valmistelussa netitse, johon mahdollisuuden tarjosi jälleen kirjasto, eikä hostelli. Netti on kuitenkin melko hidas (puhumattakaan sääliä herättävän pikku koneemme hitaudesta), joten eilenkin meni koko päivä, kun varattiin vähän lentoa ja hostellia tulevaisuuden kohteista. Eniten tosin vei aikaa löytää ratkaisu siihen, millä konstin etenemme huomisesta alkaen tämän pohjoissaaren halki kohti Aucklandia.

Aukio Wellingtonin kirjaston takana.

Päädyimme lopulta vuokraamaan jälleen auton. Siten päästään päättämään reitti ja aikataulu taas ihan omasta päästämme ja sitä paitsi parhaiden luontonäkymien löytäminen edellyttänee pientä eksymistä pääteiltä. Siteeraus Riinan serkulta, joka vietti taannoin vaihtarivuoden Uudessa-Seelannissa: "Ihan sama minne mestaan menee, niin vastaan tulee ihan sekavat maisemat!" :)

Harkinta-ajan lyhyys ja budjetin asettama lisänuukailun vaatimus johtivat siihen, että vuokrafirmaksi valikoitui paikallinen perheyritys Omega. Tällä kertaa matkataan tavallisella henkilöautolla, Nissan tai vastaava, ja öiksi etsitään motelleja tai leirintäaluemökkejä. Matkapäiviä tulee vähän enemmän kuin Australian roadtripilla, yhdeksän (kahdeksan yötä siis). Määränpää on Auckland, josta maaliskuun 5. päivä lennämme Tongalle (takaisin trooppiseen lämpöön!).

Seuraava blogaus tiedossa luultavasti siis vasta Aucklandista maaliskuun alkupäivinä! Toivottavasti ei törmätä siivettömään kiivilintuun tiellä!


Kannustamme kiiviä jakamalla tämän surumielisen animaation: