Junailua Malesiassa

Kivan värisiä taloja Ipohissa.

Penang jäi taakse viikko takaperin, jolloin retkemme suuntautui jo kohti Kuala Lumpuria, mutta kuitenkin parin pikkukaupungin kautta. Nousimme Butterworthissa bussiin, jonka määränpää oli Ipoh, joka nyt ei ihan pikkukaupunki ole - maan neljänneksi suurin. Turisteihin tottuneeksi sitä ei voi sanoa: sen huomasi erityisesti siitä, kuinka vaikeaa oli löytää aamiaista. Lopulta oli vain heittäydyttävä rohkeasti paikalliseen kuppilaan, josta sai buffetpöydästä hinnalla pilaamattoman lautasellisen riisiä ja soossia pavuilla. Käytimme myös puoli päivää sen selvittämiseen, kuinka pääsemme paikallisen bussin kyytiin. Bussin numero ja mihin sillä pääsee olivat tiedossa, mutta pysäkin löytäminen tuotti haastetta. Linjurin porhalletua ohitsemme sillalla kiiruhdimme sen perään, ja lopulta paikansimmekin ihan oikean bussipysäkin jonkun matkan päästä. 

Roikkuvat pomelot.

Luolatemppelin portaat pimeyteen.

Olimme matkalla melko kaukana Ipohin keskustasta sijaitsevaan luolatemppeliin, Sam Poh Tongiin. Jotenkin kuvittelimme, että bussin määränpää olisi ihan temppelin edustalla, mutta se jättikin meidät tien varteen muutaman sadan kävelymetrin päähän, ja pääsimme taas päivittelemään sitä, miten täällä päin mualimaa ei jalankulkijoiden olemassaoloa pahemmin huomioida. Muuta mahdollisuutta nimittäin ei ollut kuin koikkeloida ison autotien reunaa kohti temppeliluolia. 

Kiven sisässä.

Ipohin juna-asema.

Ipohista jatkoimme junalla oikeasti pieneen kaupunkiin, Kampariin. Junamatkustus malesialaisittain osoittautui Suomen veroiseksi: juna oli uusi, kiiltävä ja siisti kuin mikä ja kulki noin sataaviittäkymppiä. Vaatimaton puolituntinen siirtymä Kampariin. Rautatieasema sijaitsi asumalähiön reunamilla, mutta kävellen löysimme tiemme keskustaan. Ipohissa olimme sentään nähneet ehkä puolenkymmentä muuta länsimaista rinkkamatkaajaa, mutta Kamparissa olimme taatusti ainoat. Saimmekin osaksemme hieman uteliaita mutta ystävällisiä katseita. Malesiassa on englanti oikeastaan toinen virallinen kieli, joten pikkukylässäkään ei tullut kommunikointivaikeuksia muuten kuin ehkä epäselvän aksentin vuoksi. Paikalliseen ravintolaan istahdettuamme kysyimme ruokalistaa, mutta nuoren miehen vastaus meni aluksi ohi; se oli "I am the menu". 

Kamparin kadulla.

Hotellimme Kamparissa.

Kampar olikin sarjassamme odottamattoman mukavat kylät, joista tekee mukavia juuri se, ettei odota mitään. Löysimme yhden matkan parhaista kasvisravintoloista, kiinalaistyylisen paikan nimeltä Kai Xin, jota pidettiin koko perheen voimin (lapset tarjoilivat, aikuiset laskuttivat ja oletettavasti kokkasivat). Kahtena iltana seurasimme siellä, kun pyöreisiin pöytiin kokoontui perheitä aterialle, ja otimme heistä mallia tilaamalla monta eri ruokalajia: rapeapintaista tofua kera kuivatun chilin, höyrytettyjä vihreitä kaalinlehtiä, merileväkeittoa ja paistettua riisiä ananaksella. 

Maanantaina olimme valmiita siirtymään pääkaupungin välkkeeseen. Junamatka Kuala Lumpuriin oli ihan kuin Turusta Helsinkiin, joskin noin kuusi kertaa halvempi. KL:ssä viivymme sunnuntaihin saakka, joten Petronasin torneista ja paikallisista ruokaihanuuksista ehditään hyvin ottaa selvää. Niistä sitten seuraavassa blogauksessa! 

Tällä mennään Kuala Lumpuriin.